Voiko mies 8 vuoden jälkeen vielä muuttua? Haluja hänellä ei itsellään liiemmin ole. Hän ei osaa ottaa kontaktia perheeseensä, kaikki muu menee edelle. Raha, kaverit , työ, oma napa, kulissit. Aito oleminen vain jää. Vaimona olen ilmaa, ei juuri silmiin katsota puheista puhumattakaan. Tiedän hänen jollakin tasolla haluavan perhesuhteeltaan muutakin, mutta ei halua katso mistä käytöksensä johtuu ja mikä siinä oikeasti voisi auttaa, enkä halua pakottaakaan, kukin menköön omaa polkuaan.
Olen itse käynyt tässä kovan elämänkoulun lävitse ja nyt olen valmis myöntämään kuinka paljon hänen käytöksensä minua satuttaa ja vihastuttaa. Olen ollut sellainen kiltti itsestään pois kasvatettu miellyttäjä aiemmin. En tiennyt edes omista tunteistani ja rajoistani vaan ajattelin aina toisten kannalta parhain päin ja tunnistamattomat vihan ja pettymyksentunteet käänsin itseäni vastaan.
Pelkään erota, mutta toisaalta tiedän että näinkään en voi jatkaa. Mikä saa miehen heräämään. Onko ero ainoa mahdollisuus tai sairaus tai täytyykö olla jokin kauhea kriisi ennenkuin aletaan ajatella elämää jotenkin syvällisemmin, uudella tavalla. Mikä kaipaus saa hakemaan todellista itseään? Mieheni on vähintään yhtä hukassa itsensä kanssa kuin minä aikoinani. Kiitos suomalaisen kasvatuksen. ...ei saa tuntea noin, ei saa ajatella noin, ajattele nyt mitä muut ajattelevat, pitäisi sitä ja tätä, älä välitä, älä huomaa, ei me olla mitään jne jne.
Olen itse käynyt tässä kovan elämänkoulun lävitse ja nyt olen valmis myöntämään kuinka paljon hänen käytöksensä minua satuttaa ja vihastuttaa. Olen ollut sellainen kiltti itsestään pois kasvatettu miellyttäjä aiemmin. En tiennyt edes omista tunteistani ja rajoistani vaan ajattelin aina toisten kannalta parhain päin ja tunnistamattomat vihan ja pettymyksentunteet käänsin itseäni vastaan.
Pelkään erota, mutta toisaalta tiedän että näinkään en voi jatkaa. Mikä saa miehen heräämään. Onko ero ainoa mahdollisuus tai sairaus tai täytyykö olla jokin kauhea kriisi ennenkuin aletaan ajatella elämää jotenkin syvällisemmin, uudella tavalla. Mikä kaipaus saa hakemaan todellista itseään? Mieheni on vähintään yhtä hukassa itsensä kanssa kuin minä aikoinani. Kiitos suomalaisen kasvatuksen. ...ei saa tuntea noin, ei saa ajatella noin, ajattele nyt mitä muut ajattelevat, pitäisi sitä ja tätä, älä välitä, älä huomaa, ei me olla mitään jne jne.
Vastaukset 3
Vanhimmat
pohjalta, että ihmisen pitää itse tajuta muutoksen tarve ja tehdä ne. Ei siinä auta toisen sanomiset. Minä tarvitsin kriisin ja eron, että pystyin ihmisenä kasvamaan. Hintana oli tosiaan avioero ja maailman ihanimman aviomiehen menettäminen. Totuus on kuitenkin, että minä en hänen antamiaan "mahdollisuuksiaan" liiton aikana pystynyt tai tajunnut käyttämään oikein. Nyt olen kasvanut ja ihmisenä aivan eri. Mutta myös onnellinen, mitä en liiton loppuaikana ollut. Toki on ollut vaikea puoli vuotta takana ja yhä rakastan exää. Mutta nyt on aika katsoa minne elämä kantaa.
Hei sinä! Olen itse tilanteessa, jossa tuntuu siltä, että minulle itselleni olisi parasta erota juuri henkisen kasvuni ja tilan tarpeeni vuoksi. Rakastan kuitenkin miestäni niin paljon vielä, etten tunnu millään pääsevän hänestä henkisesti tai fyysisesti irti. Hänkään ei minusta, vaikka hänelle tuli minua ennen tämä kriisi ja eroamisen halu. Hänellä on kuvioissa toinen nainen, mutta silti hän haluaisi jatkaa kanssani. Minä en enää tiedä mitä haluan. Olisiko minulle parempi vielä yrittää hänen kanssaan vai jatkaa yksin...
Haluaisin siis kysyä, että miten sinulla oli voimaa päästä irti miehestäsi, vaikka edelleen häntä rakastat? Tapahtuiko avioliittonne aikana jotain sellaista, että ero oli väistämätöntä? Vai oliko eroaminen vain oma päätöksesi ja halusi?
Me olemme olleet välillä erossa ja välillä yhdessä, mutta tuntuu, ettemme tiedä, mikä olisi oikein.
Näin jälkeenpäin viisastuneena suosittelen miettimään käytkö tosiaan läpi omaa henkilökohtaista kriisiä, josta vain syytät vahingossa parisuhdetta. Se minun olisi pitänyt tajuta. Itse halusin erota, koska oli omia vastoinkäymisiä. Lopulta mies oli samaa mieltä, eli itse ajoin meitä siihen pisteeseen. Ei kukaan jaksa veivaamista. Lopulta sitten erosimme ja eron jälkeen minä tein omat kasvukipuni ja elämä tuntui ok:lta. Kunnes oli kivut kipuiltu ja kasvaminen tapahtunut, tajusin kuinka paljon rakastin yhä miestäni ja olisi pitänyt vain tajuta että ne oli minun omia kasvukipuja ei parisuhteeseen liittyviä. No, mies teki sillä aikaa omat ratkaisut. Löysi olkapään, jonka kanssa nyt sitten jatkaa matkaa. Tosin yhä rakastaa, mutta ero on nyt jo selvä.Yhteenpalaaminen ei ole enää mahdollista, vaikka hän ei kuitenkaan halua lopullisesti välejä laittaa poikki. Olen onnellinen, mutta niin olisin voinut olla myös suhteessamme, en sitä vain käsittänyt. Ja kyllä tämä puoli vuotta on ollut raskasta, kun rakastaa, mutta on myöhäistä.... Ero ei ole hyvä ratkaisu, vaan yritä satsata henkilökohtaiseen kasvuun suhteessa ollessa. Keskustele miehesi kanssa. Rehellisesti ja kerro olevasi ulapalla. Meidän tilanne on ohi, mutta toivon, että Sinä saat kasvusi tehtyä parisuhteessa pysyen. Joskus ero on oikea ratkaisu, mutta mieti vielä. Itse toivon, että olisin jaksanut puhua lähipiirille avoimemmin ajatuksiani. Kerroin vasta kun muutin pois yhteisestä kodista ja en osannut pyytää tukea ja tietoa muilta ajoissa. Kaikki kamppailevat kasvukipujen kanssa jossain vaiheessa, mutta niitä ei vain aina tiedä......Jaksamista ja positiivista ajattelua!Itse toivon, että saan vielä mahdollisuuden olla onnellinen ja rakastaa ja ennenkaikkea käyttää näitä oppimia taitoja paremmin uudessa suhteessa. Sitä toivoen....