Olemme olleet yhdessä 27 vuotta, kolme lasta, jo murrosiässä. Yhteiselo oli pikkuhiljaa jähmettynyt, elimme yhdessä, samassa taloudessa mutta yhteisyys puuttui. Aviomieheni kertoi minulle uskottomuudestaan itse. Halusi, että tekisimme jotakin elämällemme. Yrittäisimme olla onnellisia yhdessä.
Aikaa tästä kaikesta on nyt puolitoista vuotta. Elämäni romahti, "sekosin". En nukkunut viikkoon käytännöllisesti katsoen kuin hetkiä. En syönyt, kävin töissä ja riitelin puolisoni kanssa. Sitten, lupasin että jatketaan yhdessä mutta puhdistetaan pöytä kunnolla ja paljastetaan kaappien luurangot. Mieheni kertoi olleensa juuri ennen paljastustaan viettämässä "uuden" naisystävän kanssa mökkilomaa!!
Ikäväkseni en kestänyt tätä kaikkea. Olen mielestäni järkevä, aikuinen ja elämässä kaikenlaista kokenut mutta tämä oli minulle liikaa. Seurasi reaktio jota en vieläkään oikein ymmärrä. Muutama itsetuhoinen lääkkeiden yliannos, alkoholia, toivottomuutta, depressio. Sairaalassa psykiatrisella osastolla lääkevieroitus ja unen rytmitys. Kaikki tämä tapahtunut on ollut kuin unta. On vaikeaa uskoa, että tämä kaikki on tapahtunut meille, meidän perheelle, minulle.
Nyt yritämme edelleen jatkaa yhdessä. Molemmat ovat olleet todella riekaleina ja kokoamme palapeliä hiljalleen. Välillä minut kuitenkin valtaa toivottumuus ja tunne, että petän itseäni uskottelemalla voivani selvitä tästä kaikesta. Joka päivä hetkittäin mielen valtaa ajatus että haluan paeta pois tästä elämästäni ja tilanteesta. Lapsia en voi jättää, miestäni rakastan mutta en katso ansainneeni tätä kaikkea. Hyvät hetket kuitenkin auttavat jaksamaan myös nuo tummat vedet jotka imevät syövereihinsä hetkittäin.
Uskottomuus sattuu enemmän kuin koskaan olisin osannut kuvitellakaan. Olen harkinnut kostoa mutta jotenkin.... kunnioitan itseäni liian paljon hakeutuakseni sivusuhteeseen vain koston takia. Tilaisuuden tullen on kuitenkin varmaan helpompaa myöntyä.
Aikaa tästä kaikesta on nyt puolitoista vuotta. Elämäni romahti, "sekosin". En nukkunut viikkoon käytännöllisesti katsoen kuin hetkiä. En syönyt, kävin töissä ja riitelin puolisoni kanssa. Sitten, lupasin että jatketaan yhdessä mutta puhdistetaan pöytä kunnolla ja paljastetaan kaappien luurangot. Mieheni kertoi olleensa juuri ennen paljastustaan viettämässä "uuden" naisystävän kanssa mökkilomaa!!
Ikäväkseni en kestänyt tätä kaikkea. Olen mielestäni järkevä, aikuinen ja elämässä kaikenlaista kokenut mutta tämä oli minulle liikaa. Seurasi reaktio jota en vieläkään oikein ymmärrä. Muutama itsetuhoinen lääkkeiden yliannos, alkoholia, toivottomuutta, depressio. Sairaalassa psykiatrisella osastolla lääkevieroitus ja unen rytmitys. Kaikki tämä tapahtunut on ollut kuin unta. On vaikeaa uskoa, että tämä kaikki on tapahtunut meille, meidän perheelle, minulle.
Nyt yritämme edelleen jatkaa yhdessä. Molemmat ovat olleet todella riekaleina ja kokoamme palapeliä hiljalleen. Välillä minut kuitenkin valtaa toivottumuus ja tunne, että petän itseäni uskottelemalla voivani selvitä tästä kaikesta. Joka päivä hetkittäin mielen valtaa ajatus että haluan paeta pois tästä elämästäni ja tilanteesta. Lapsia en voi jättää, miestäni rakastan mutta en katso ansainneeni tätä kaikkea. Hyvät hetket kuitenkin auttavat jaksamaan myös nuo tummat vedet jotka imevät syövereihinsä hetkittäin.
Uskottomuus sattuu enemmän kuin koskaan olisin osannut kuvitellakaan. Olen harkinnut kostoa mutta jotenkin.... kunnioitan itseäni liian paljon hakeutuakseni sivusuhteeseen vain koston takia. Tilaisuuden tullen on kuitenkin varmaan helpompaa myöntyä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihmettelen miksi edelleen olette yhdessä. Suhteenne on muuttunut epätoivoiseksi yrittämiseksi. Laitankin sinulle pari kysymystä pohdittavaksi.
1 Jos miehesi petti silloin kun kaikki oli "melko hyvin", miksi hän ei nyt pettäisi kun vaimo on noinkin huonossa kunnossa?
2 Yritätkö pitää miestäsi itselläsi siten, että syyllistät häntä omasta tilanteestasi?
3 Mitä järkeä on riippua yhdessä, kun mies on noin paljon satuttanut? Jos miehesi olisi hakannut sinut, olisit luultavasti lähtenyt. Nyt kun hän on vienyt sinut mielisairaalaan, voisiko ajatella että olet vammautunut enemmän kun parin mustelman verran?
4 Tunteesi on oikea. Et selviä tuosta. Sikäli olet nyt jo paremmassa kunnossa ajoittain, että todellakin mietit eroa. Mitä sinä menetät jos eroat?
hei, edellisen viestin kirjoittaja edustaa täällä vallitsevaa ilmapiiriä. Johtunee siitä että tänne kirjoittava enemmistö edustaa kaksikymppisiä, sinkkuja, yksinhuoltajia tai yleensä vähän avioliitovuosia omaavia henkilöitä joilta puuttuu näkemystä asiaan. Harva kannustaa yrittämään suhteen jatkumista vaikka teidänkin tapauksessa 27-vuotta ei voi olla merkitsemättä mitään.
Voiko upeampaa saavutusta olla parisuhteen hankalassa maailmassa. Kyllä salasuhde tuo hetkellistä hohtoa elämään jännityksineen mutta ei siitä ole perustaksi oikealle elämälle. Täydellisen typeryyden huippu kuvittellakkaan sellaista, vaikka monet täällä naivisti niin kuvittelevat. Te molemmat haluaisitte jatkaa mutta ympäristö suorastaan vaatii kostamaan ja olemaan anteeksiantamaton. Ketkä kaikki siitä hyötyvät? Ette ainakaan te.
Miehesi haluaa aidosti jatkaa kanssasi mutta sinä olet menettänyt luottamuksesi häneen. Tilasi kertoo järkytyksen määrästä. Ei siinä ole mitään epätavallista, suurin osa joutuu käymään läpi tuon kaiken saman MUTTA suurin osa täällä olevista EI TIEDÄ sitä.. vielä.
että tänne kirjoittelee sinkut ja yh. mm. ? Mihin näistä itse kuulut? Onko joidenkin mielipiteet vähemmän arvoisia? Mistä tiedät mitä kukakin on kokenut?
Suurentelet uskottomuuden osuutta teidän suhteessannne. En vähättele kärsimystäsi, mutta ei sitä kaikkea voi uskottomuuden syyksi laittaa.Kysymyksessä on ilmeisesti myöskin raha, elämäntapa, ystävät, työpaikka, suomalaiset jne. Jos takertuu liiaksi itseensä, niin on vain vaikeampaa. Ongelmat sokaisevat äkkiä ihmisen ja sitä käpertyy liiaksi itseensä. Pyri pois siitä ja pelkkien ongelmien tarkkailusta, niin saat lisää voimia. Itse olen pitänyt esimerkiksi musiikin kuuntelussa monen vuoden tauon ja nyt nautin valtavasti taas kuunteluelämyksestä.
Olen tänään saanut tietää mieheni uskottomuudesta, 24 yhteisen vuoden jälkeen. Lieneekö olotilani jotenkin tyypillinen alkushokki: olen kieltämättä järkyttynyt, mutta täysin turta ja kylmä, ihan jääkylmä. Mikään ajatus eikä oikeastaan muu kuin "ei voi olla totta" -tunne ei liiku.
Pelottaa kertomuksesi: tuollaisia vaiheitako joudun elämään, kun tieto oikein todella pääsee tajuntaani.
shokista selviää mutta sitä ei unohda ja anteeksi on vaikeaa antaa.Kyllä kun luottamus menee ja uskottomuuden paljastuminen aiheuttaa riitoja jossa on väkivaltaa!Eli kannattaa kysyä itseltä,kestänkö jatkossa tämän asian kanssa?Minulla meni 3v kun lopulta erosin koska mies ei muuttunut!Tasapaino palasi ajan kanssa ja en olisi voinut jatkaa siinä liitossa enää vaikka luulin alussa.