Jos joku olisi minulta muutama vuosi sitten kysynyt, mitä minulle kuuluu kesällä 2005, olisin varman sanonut, että olen eronnut.
Tämä avioliitto on melkein "se tavallinen stoori". Kaikki on koettu: oman yrityksen perustaminen ja taloudelliset murheet, vähän yhteistä aikaa, talon rakentaminen jne.
Lapsia ei ole.
Tuli myöskin se vieraantumisen vaihe. Mikään ei tuntunut miltään, kumppani oli kaikkea muuta kuin unelma.. Löytyi molemmille muita lohduttajia. Erosta puhuttiin paljon ja kiukuspäissään vuoron perään lähdettiin matkalaukku kainalossa.
Avioerohakemusta ei kumpikaan koskaan uhoamisista huolimatta tehnyt. Asiasta on nyt puhuttu, ja molemmilla ollut sama syy: ei vaan halunnut tehdä lopullista eroa.
Vaikeinta on ollut sanoa ne asiat, miksi ei halua erota - vaikeaa meille molemmille. Eilen toin kotiin lehden, jossa oli miltei inhorealistiseen sävyyn kirjoitettu artikkeli pitkästä suhteesta ja siitä, että kumppaniin voi rakastua uudelleen. Luettuani jutun annoin lehden kumppanilleni. Hän luki sen ja osasimme jopa keskustella ajatuksista, joita artikkeli oli herättänyt.
Minua helpotti se, että parisuhteessa on lupa olla kriisejä ja vaikeuksia, myös tunteiden hiipumista. Mutta että se ei ole vaarallista.
Kumppani taas kiinnitti artikkelissa huomiota siihen, että pitäisi selkeämmin ottaa toiveet esiin. Tähän asti kun olemme osanneet luetella ne huonot asiat, joista pitäisi päästä eroon, mutta emme ole osanneet toivoa elämään mitään positiivista.
Eilinen ilta oli minulle merkki siitä - tosin kumppani sanonut jo aiemmin keväällä - että eroa ei meille sittenkään tule. Se, että yksi artikkeli lehdessä sai kaksi taulapäätä puhumaan ääneen suhteestaan ja elämästä yleensä nosti jonkinlaisen pelon taakan minun hartioilta pois. Nyt minäkin uskallan alkaa elvyttämään tätä avioliittoa.
Kaikille "kyllästyneille" kumppaneille kehottaisin ottamaan aikalisän ennen kuin tekee puolikasta tai kokonaista lähtöä kotoaan. Mitään ei häviä, jos usakaltaa hetkeksi pysähtyä miettimään asioita, mutta voittaa voi. Ei se lähtö ole koskaan päivän tai viikon päälle.. Ehtii kyllä jos on mennäkseen, mutta ehtii myös huomata sen, mikä oikeastaan elämässä hiertää..
Ja ikää meillä on 34 ja 43.
Tämä avioliitto on melkein "se tavallinen stoori". Kaikki on koettu: oman yrityksen perustaminen ja taloudelliset murheet, vähän yhteistä aikaa, talon rakentaminen jne.
Lapsia ei ole.
Tuli myöskin se vieraantumisen vaihe. Mikään ei tuntunut miltään, kumppani oli kaikkea muuta kuin unelma.. Löytyi molemmille muita lohduttajia. Erosta puhuttiin paljon ja kiukuspäissään vuoron perään lähdettiin matkalaukku kainalossa.
Avioerohakemusta ei kumpikaan koskaan uhoamisista huolimatta tehnyt. Asiasta on nyt puhuttu, ja molemmilla ollut sama syy: ei vaan halunnut tehdä lopullista eroa.
Vaikeinta on ollut sanoa ne asiat, miksi ei halua erota - vaikeaa meille molemmille. Eilen toin kotiin lehden, jossa oli miltei inhorealistiseen sävyyn kirjoitettu artikkeli pitkästä suhteesta ja siitä, että kumppaniin voi rakastua uudelleen. Luettuani jutun annoin lehden kumppanilleni. Hän luki sen ja osasimme jopa keskustella ajatuksista, joita artikkeli oli herättänyt.
Minua helpotti se, että parisuhteessa on lupa olla kriisejä ja vaikeuksia, myös tunteiden hiipumista. Mutta että se ei ole vaarallista.
Kumppani taas kiinnitti artikkelissa huomiota siihen, että pitäisi selkeämmin ottaa toiveet esiin. Tähän asti kun olemme osanneet luetella ne huonot asiat, joista pitäisi päästä eroon, mutta emme ole osanneet toivoa elämään mitään positiivista.
Eilinen ilta oli minulle merkki siitä - tosin kumppani sanonut jo aiemmin keväällä - että eroa ei meille sittenkään tule. Se, että yksi artikkeli lehdessä sai kaksi taulapäätä puhumaan ääneen suhteestaan ja elämästä yleensä nosti jonkinlaisen pelon taakan minun hartioilta pois. Nyt minäkin uskallan alkaa elvyttämään tätä avioliittoa.
Kaikille "kyllästyneille" kumppaneille kehottaisin ottamaan aikalisän ennen kuin tekee puolikasta tai kokonaista lähtöä kotoaan. Mitään ei häviä, jos usakaltaa hetkeksi pysähtyä miettimään asioita, mutta voittaa voi. Ei se lähtö ole koskaan päivän tai viikon päälle.. Ehtii kyllä jos on mennäkseen, mutta ehtii myös huomata sen, mikä oikeastaan elämässä hiertää..
Ja ikää meillä on 34 ja 43.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerro heti, missä lehdessä ko. artikkeli oli.
Haluaisin ehdottomasti lukea!
numero 6-7/05
Lue ihmeessä. Tekstissä oli ihanaa sekin, että asioiden vatvomisesta kannattaa laskea irti ja keskittyä vaikka myönteisten asioiden laittamiseksi tavoitteiksi.