Kaksi kuukautta jo muualla etäisyyttä ottamassa ollut mieheni ilmoitti eilen avioerosta 25: nvuoden yhteiselon jälkeen. Olen aivan pirstaleina.
Samalla mies sanoi ettei ole kokonaan poissuljettua että palaisimme myöhemmin yhteen.Kun hän vain saa itsensä kuntoon. Kuitenkin hän on jo jättänyt yksipuolisen erohakemuksen. Ristiriitaisia viestejä.
Tällä hetkellä hänellä kovat työpaineet, paha bourn out ja mitä ilmeisemmin keski-iän kriisi.
Välimme ovat olleet lämpimät hän on yrittänyt herättää suhdettamme henkiin ,mutta minä en ole ollut kykenevä vastaamaan hänen yrityksiinsä. Heräsin vasta nyt ja huomasin virheeni ja pystyn myös tunnustamaan ne.
Mieheni katsoo ammentaneensa itsensä loppuun. Eikä tunne mitään tunteita minua kohtaan. Ei halua edes koskettaa minua. Hän ei myöskään pysty tulemaan edes käymään yhteiseen kotiimme.
Toivoisin hänen palaavan vaikka naiivilta tuntuukin sellaisen ajatuksen toteutuminen. Avioliittomme on ollut kovin onnellinen ja yhteisestä ajasta löytyisi pohjaa jolle rakentaa uutta
Voisin vielä kertoa että mitään "kolmatta osapuolta" ei kuvioissa ole .Työskentelemme samassa työpaikassa, eli omistamme yhdessä useampia yrityksiä joissa molemmilla on itsenäiset työtehtävät. Olemme työn takia päivittäin yhteydessä ja näissä tapaamisissa tunnelma on hyvä ja lämmin. Mieheni saattaa kesken kaiken kehua kampaustani
tai kommentoida positiivisesti jotakin muuta minuun liittyvää,siis työasioiden ulkopuolelta.
Eilen "palaverin" päätyttyä avasin keskustelun henkilökohtaisista asioistamme jolloin hän sanoi tehneensä erohakemuksen kiivastuksissaan ja katsovansa kesän ajan saako päänsä kuntoon levättyään ja asuessamme erillään .
Puhuessaan viimeisen kahden vuoden ajasta hän on raivon ja itkunsekainen eli juuri ja juuri hallitsee itsensä. Hänen mielestään olen vallannut koko kodin omilla tavaroillani ja sisustanut sen vuosien aikana tyrannimaisesti kelpuuttamatta tai antamatta hänen tuoda yhtään haluamaansa tavaraa yhteiseen kotiimme. Olen ollut kaikkiin ehdotuksiin kielteinen ja vastahankainen, kohdistanut häneen ilkeyttä ja torjunut seksuaaliset lähestymisyritykset.
Hän sanoo että olen keskittynyt liikaa pahassa murrosiässä olleen poikamme eteenpäin viemiseen ja laiminlyönyt hänet ja itseni kokonaan. Olen antanut itseni "lopsähtää" fyysisesti ja henkisesti , maannut sohvalla läskeineni ja häntä on inhottanut tulla omaan kotiinsa. Hän sanoo yrittäneeensä aikansa herättää minua elämään, mutta nyt
uupuneensa kokonaan, eikä tunne mitään tunteita.
Hän sanoo kaipaavansa sitä hoikkaa, huoliteltua, iloista asioihin positiivisesti suhtautuvaa naista jollainen olin
ensimmäiset 20 vuotta.
Tuo kaikki ylläoleva purkauksessa esilletulevat asiat ovat kyllä totta, mikäli niitä katsoo sivulaput silmillä, eli ei näe omaa osuuttaan. Ymmärrän ettei mieheni myöskään työnsä puolesta tulevassa äärimmäisessä väsynystilassa pysty näkemään omaa osallisuuttaan enkä ole siitä hänelle huomautellut vaan pysynyt rauhallisena ja kuunnellut häntä.
Murrosikäinen hankala poikamme on sinnikkyyteni ansiosta päässyt ylioppilaaksi, saanut jatko-opiskelupaikan ja on puolustusvoimissa upseerioppilaana, mikä on ihana asia ja
tarkoittaa sitä että "pesämme" on lapsista tyhjä .
Tällä hetkellä olen hoikka, jokseenkin huoliteltu ja helposti
voisin olla iloinen mikäli aihetta löytyisi. Ilman että tuntisin millään tavalla oikeuksiani poljettavan en koe yhtäkään tavaraa kodissamme itselleni niin tärkeäksi etten voisi siitä luopua mikäli näin halutaan.
Näen että mieheni tuntee itsensä niin loukatuksi ja torjutuksi ja niinkuin hän itse sanoo- loppuunammennetuksi ja katkeroituneeksi - ettei hän pysty palaamaan inhoamaansa kotiin eikä lähestymään enää minua eikä näkemään enää kuin kahden viimeisen vuoden aikana esiintulleen mustan puoleni.
Tunteeni tietenkin ailahtelevat kokoajan laidasta laitaan ja
haen pieniä toivonkipinoitä pienimmästäkin eleestä, sanasta
tai katseesta jonka huomaan miehessäni.
Jaksoikohan kukaan lukea näin pitkää tarinaa läpi?
Samalla mies sanoi ettei ole kokonaan poissuljettua että palaisimme myöhemmin yhteen.Kun hän vain saa itsensä kuntoon. Kuitenkin hän on jo jättänyt yksipuolisen erohakemuksen. Ristiriitaisia viestejä.
Tällä hetkellä hänellä kovat työpaineet, paha bourn out ja mitä ilmeisemmin keski-iän kriisi.
Välimme ovat olleet lämpimät hän on yrittänyt herättää suhdettamme henkiin ,mutta minä en ole ollut kykenevä vastaamaan hänen yrityksiinsä. Heräsin vasta nyt ja huomasin virheeni ja pystyn myös tunnustamaan ne.
Mieheni katsoo ammentaneensa itsensä loppuun. Eikä tunne mitään tunteita minua kohtaan. Ei halua edes koskettaa minua. Hän ei myöskään pysty tulemaan edes käymään yhteiseen kotiimme.
Toivoisin hänen palaavan vaikka naiivilta tuntuukin sellaisen ajatuksen toteutuminen. Avioliittomme on ollut kovin onnellinen ja yhteisestä ajasta löytyisi pohjaa jolle rakentaa uutta
Voisin vielä kertoa että mitään "kolmatta osapuolta" ei kuvioissa ole .Työskentelemme samassa työpaikassa, eli omistamme yhdessä useampia yrityksiä joissa molemmilla on itsenäiset työtehtävät. Olemme työn takia päivittäin yhteydessä ja näissä tapaamisissa tunnelma on hyvä ja lämmin. Mieheni saattaa kesken kaiken kehua kampaustani
tai kommentoida positiivisesti jotakin muuta minuun liittyvää,siis työasioiden ulkopuolelta.
Eilen "palaverin" päätyttyä avasin keskustelun henkilökohtaisista asioistamme jolloin hän sanoi tehneensä erohakemuksen kiivastuksissaan ja katsovansa kesän ajan saako päänsä kuntoon levättyään ja asuessamme erillään .
Puhuessaan viimeisen kahden vuoden ajasta hän on raivon ja itkunsekainen eli juuri ja juuri hallitsee itsensä. Hänen mielestään olen vallannut koko kodin omilla tavaroillani ja sisustanut sen vuosien aikana tyrannimaisesti kelpuuttamatta tai antamatta hänen tuoda yhtään haluamaansa tavaraa yhteiseen kotiimme. Olen ollut kaikkiin ehdotuksiin kielteinen ja vastahankainen, kohdistanut häneen ilkeyttä ja torjunut seksuaaliset lähestymisyritykset.
Hän sanoo että olen keskittynyt liikaa pahassa murrosiässä olleen poikamme eteenpäin viemiseen ja laiminlyönyt hänet ja itseni kokonaan. Olen antanut itseni "lopsähtää" fyysisesti ja henkisesti , maannut sohvalla läskeineni ja häntä on inhottanut tulla omaan kotiinsa. Hän sanoo yrittäneeensä aikansa herättää minua elämään, mutta nyt
uupuneensa kokonaan, eikä tunne mitään tunteita.
Hän sanoo kaipaavansa sitä hoikkaa, huoliteltua, iloista asioihin positiivisesti suhtautuvaa naista jollainen olin
ensimmäiset 20 vuotta.
Tuo kaikki ylläoleva purkauksessa esilletulevat asiat ovat kyllä totta, mikäli niitä katsoo sivulaput silmillä, eli ei näe omaa osuuttaan. Ymmärrän ettei mieheni myöskään työnsä puolesta tulevassa äärimmäisessä väsynystilassa pysty näkemään omaa osallisuuttaan enkä ole siitä hänelle huomautellut vaan pysynyt rauhallisena ja kuunnellut häntä.
Murrosikäinen hankala poikamme on sinnikkyyteni ansiosta päässyt ylioppilaaksi, saanut jatko-opiskelupaikan ja on puolustusvoimissa upseerioppilaana, mikä on ihana asia ja
tarkoittaa sitä että "pesämme" on lapsista tyhjä .
Tällä hetkellä olen hoikka, jokseenkin huoliteltu ja helposti
voisin olla iloinen mikäli aihetta löytyisi. Ilman että tuntisin millään tavalla oikeuksiani poljettavan en koe yhtäkään tavaraa kodissamme itselleni niin tärkeäksi etten voisi siitä luopua mikäli näin halutaan.
Näen että mieheni tuntee itsensä niin loukatuksi ja torjutuksi ja niinkuin hän itse sanoo- loppuunammennetuksi ja katkeroituneeksi - ettei hän pysty palaamaan inhoamaansa kotiin eikä lähestymään enää minua eikä näkemään enää kuin kahden viimeisen vuoden aikana esiintulleen mustan puoleni.
Tunteeni tietenkin ailahtelevat kokoajan laidasta laitaan ja
haen pieniä toivonkipinoitä pienimmästäkin eleestä, sanasta
tai katseesta jonka huomaan miehessäni.
Jaksoikohan kukaan lukea näin pitkää tarinaa läpi?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ja jos olisin itse nyt ehjempi, niin sanoisin jotain kannustavaa.. Mutta pirstalinen sydän voi olla vain hiljaa tukenasi..
Voimia.
Lähetä puolisollesi vaikka tekstarina linkki tähän kirjoitukseesi... ainoa tie ulos on keskustelu.
Erokin on helpompaa jos asioista on puhuttu rehellisesti. Jatkosta ei ole edes toivoa muuten...
Edelleenkin olen sitä mieltä, että ellei taustalla ole toista suhdetta, aviorikosta, kaikki on mahdollista! Minäkin yrittäisin todella, jos olisi kyse jostain muusta ja olisin onnellinen, jos voisin olla osallisena muuttamaan tilannetta, mutta pettäminen on jotenkin niin iso asia, että siitä ei pääse yli. Onne teille, miehesi ehkä tarvitsee aikaa!
mieltä, joten nosta kissa pöydälle välittömästi!
Jopa pettämisen jälkeen uuden elämän rakentaminen yhdessä on mahdollista. Paljon aikaa ja rakkautta tarvitaan eheytymiseen.
Hyvä Särkynyt, sinäkin tarvitset aikaa, että tiedät, mitä todella elämältäsi haluat. Pitkän ja hyvän liiton pohjalle on helppo rakentaa uutta ja kestävää. Toivon, että vielä miehesi kanssa löydätte toisenne.
Pidän täysin mahdollisena, että palaatte vielä yhteen, onhan miehesikin lausunut jotakin sen suuntaista.
Viestien ristiriitaisuus johtuu siitä, että miehesi mieli on nyt hyvin ristiriitaisessa tilassa. Hän tarvitsee aikaa levätä, rauhoittua ja saattaa mielensä tasapainoon.
Pysy rauhallisena, äläkä syyttele häntä. Keskustele mahdollisimman rauhallisesti ja asiallisesti, silloin kun keskustelette. Miehesi on tällä hetkellä teistä se heikompi astia.
Mitä jos kirjoittaisit hänelle kesän kuluessa mahdollisimman rakastavan, pitkän kirjeen. Postita tai meilaa se hänelle lomien jälkeen, kun hän on levännyt. Tarjoa ikään kuin rauhan piippua ja sovinnon kättä.
Kiitos nim. Mamaki ihanista ohjeista, olenkin toiminut juuri esittämälläsi tavalla ja tarjonnut
"rauhanpiippua" eli että voisimme aloittaa tavallaan tyhjältä pöydältä. Kirjettä en ole kirjoittanut vaan sanonut asiat.
Vaikeata on nyt vain elää itsensä kanssa , yritän pitää pääni koossa ja hieman kohentaa kehoa. Samalla antaen mieheni olla rauhassa. Sydän tutisee vaan niin julmetusti tässä epävarmuuden tilassa. Pelkään huokuvani ympärilleni ahdistusta.
Haluaisin hakea itsestäni sen todellisen minän
joka aikaisemmin olin, sen joka haluan itse olla ja jota miehenikin kaipaa. Joudun kai kaivelemaan aika syvältä ollessani tässä tilassa
Itsensä kanssa työskenteleminen voi olla vaikeaa, mutta varmasti hyödyllistä.
Jos saat käsiisi Dalai Laman kirjan Onnellisuuden taito, siitä voisi olla hyötyä. Se on loppuunmyyty, mutta kirjastosta tai divarista voisit yrittää.
Yksi tuttuni kertoi saaneensa siitä kovasti apua repivän avioeronsa yhteydessä.
Toivottavasti teille ei tule eroa - valoa!
Kirjaa en vielä ole saanut käsiini.
yritän kovasti saada itseäni rauhoittumaan vaikkakin tuntuu että olen kovan stressin ja ahdistuneisuuden tilassa. Miten voisi elää rohkeasti!
Haluaisin antaa miehelleni aikaa selvittää
ajatuksensa rauhassa.Vaikeaa on olla painostamatta ja olla yrittämättä liikoja.
Tietenkin toivoisin että hänelle tulisi ikävä luokseni
Ehkä olisi hyvä, jos käyttäisit aikaa johonkin mieleiseen harrastukseen, veisi välillä ajatukset muualle? Loma-aikakin on tulossa, ehkä voisit lähteä jollekin matkalle? Tai kivalle kurssille, kesäisin on vaikka mitä tarjontaa.
Jooga esimerkiksi olisi tilanteessasi erittäin rauhoittavaa, samoin taiji.
Miten voisi elää rohkeasti? No, realismia on varautua pahimpaan, sinun tapauksessasi eroon. Kun opit hyväksymään sen mielessäsi - ja myös sen, että eronkin jälkeen on elämää - voit elää rohkeasti tätä päivää.
Itse opin tämän kun työpaikallani oli fuusio ja irtisanomisuhka kaikilla päällä. Tilanne kesti viikkoja.
En alkanut mielessäni oravanpyörämäisesti ajatella että saanko potkut? enkö saa? saanko? vaan mietin, että mitä JOS saan potkut, miten sitten selviän, mitä alan tehdä, mitä positiivista tilanteessa on jne....
Kun sain asiat selvitettyä päässäni, saatoin rohkeasti odotella päätöstä. No en saanut potkuja, mutta enpä myöskään tuskissani kärvistellyt viikkokausia hermostuneesti odotellen.
Eli, voidaksesi elää rohkeasti, katso tulevaisuuden erilaisia mahdollisuuksia rohkeasti silmästä silmään ja tee itsellesi selviytymisstrategia.
Nyt on tultu tilanteeseen että mieheni työuupumus
alkaa pikkuhiljaa hellittää työtahdin hiljetessä.
Olen hieman ymmälläni edelleenkin saamistani kahdensuuntaisista viesteistä.
Mieheni sanoo ettei hänellä o´le mitään tunteita mihinkään suuntaan , ei minuun , ei muihinkaan asioihin - tyhjä olo-
Erohakemuksen hän sanoo tarkoittavan harkinta-aikaa eli miettimistä.Sanoo että tarvittaessa hakemus voidaan vetää pois.Katkeruutta sanoo tuntevansa minua kohtaan eikä pysty antamaan anteeksi.Toisaalta on sanonut että katsotaan miltä hänestä rupeaa tuntumaan ja millainen minä olen (?) Pitää minussa nyt tapahtuneita pieniä muutoksia positiivisina.
Pystyimme keskustelemaan hetken siitä millaista elämää haluaisimme tulevaisuudessa yhdessä elää,
mielipiteet olivat yhtenäiset.
Toisaalta sanoo ettei ole jättänyt minua - vielä.
Kysyessäni kannattaako minun odottaa hätä kotiimme, hän vastaa että kannattaa.
Keskustelee kanssani iloisesti ja vapautuneesti,
kutsuu joskus lempinimelläkin. Kyselee olenko jaksanut kuntoilla, kiinnittää huomiota ulkonäkööni etc.
Toisaalta on jättänyt kotimme. Puhuu aikamuodossa kun asuimme kimpassa, kun olimme naimisissa.
Olen aika lopussa ja pääni pyörryksissä, tuntuu
etten osaa enää tulkita mitään asioita mihinkään suuntaan, psyyke on suoraansanoen hajoamistilassa.
Pystyykö kukaan suomentamaan minulle ylläolevaa ?
Tässä on nyt (loma)viikkoja vierähtänyt, joten tilanteesi saattaa olla taas jo ihan erilainen.
Tuo, ettei hänellä ole oikein mitään tunteita, johtuu
mitä suuremmalla todennäköisyydellä työuupumuksen jälkimainingeista, ne saattavat kestää pitkäänkin.
Olen itsekin kokenut tuollaisen pitkän tyhjän olon.
Kyllä hänellä vielä on tunteita sinua kohtaan, mutta
ei osaa eikä jaksa niitä vielä käsitellä. Anteeksiantokin vaatii energiaa, eikä hänellä ehkä sitä juuri nyt riitä.
Sanoisin että sinulla on toivoa - mutta ei tietystikään varmuutta. Ole ystävällinen hänelle ja odottele rauhassa, muutakaan et juuri nyt voi tehdä.