Ei kykene uskomaan, että läheinen (puoliso) on poissa ?
Jotenkin vain ei kykene uskomaan sitä todeksi.
Ei usko, ettei hän istu lempituolillaan niinkuin ennen.
Tuoli on tyhjä.
Ei usko, ettei hän tule koskaan enää kotiin.
Ovessa ei kuulu enää avaimen ropinaa.
Ei usko, että hän ei istu pöydän äärellä aamukahvilla lehteä lukemassa.
Paikka on tyhjä.
Ei ole ketä halata.
Kukaan ei halaa.
On vain kammottava hiljaisuus ja tyhjyys,
pelko ja turvaton olo ja silmät koko ajan kyynelissä.
Jotenkin vain ei kykene uskomaan sitä todeksi.
Ei usko, ettei hän istu lempituolillaan niinkuin ennen.
Tuoli on tyhjä.
Ei usko, ettei hän tule koskaan enää kotiin.
Ovessa ei kuulu enää avaimen ropinaa.
Ei usko, että hän ei istu pöydän äärellä aamukahvilla lehteä lukemassa.
Paikka on tyhjä.
Ei ole ketä halata.
Kukaan ei halaa.
On vain kammottava hiljaisuus ja tyhjyys,
pelko ja turvaton olo ja silmät koko ajan kyynelissä.
Vastaukset 138
Vanhimmat
Otan osaa.
Kuvaat hyvin tuntemuksiasi. Luulen, että useimmat kokevat hyvin samantapaisesti. Ensin ei usko, vaikka tietää. Sitä jotenkin odottaa ja etsii kaikkialta läheistään, on näkevinään hänet kadulla, pihalla, missä vain. Tuntuu, että kaikki on erehdystä tai painajaisunta.
Vähä vähältä todellisuus hahmottuu uudelleen, kun on käytävä läpi kaikki kuolemaan liittyvät toimet ja menot. Alkaa haudalla käynnit, siinä alkaa uskoa, että toinen ei enää palaa. Itse on mentävä kuolleen luokse, sinne haudalle. Ajan mittaan alkaa tuntua siltä, ettei halua elää kuolleen kanssa vaan haluaa elää omaa elämää eteenpäin...
Omalla kohdallani puolison kuolemasta on melkein 20 vuotta. Kaikki on muuttunut sinä aikana. Harvoin tulee puoliso mieleen, vielä harvemmin lähden haudalle häntä tapaamaan.
Kaikkein kauheinta on kaiken lopullisuus.
Kaikkein kauheinta on kaiken lopullisuus.
Kunnes itse siirymme,näemme Rakkaat !
Kun ymmärtäisimme henkimaailman !!!
Olen varma täysin ,kun näen ilman kuoleman siirtymistä.
Se ei ole kuolema,koska kukaan luotu ei kuole !
Kaikki on elossa vaan eri muodossa !
Miksi meitä ihmisiä rangaistaan. Elämä on paskaa. En jaksa enää uskoa mihinkään hyvään.
Mikä lopullisuus ? Vain se yksi elämä päättyi ja keho lopetti toimimasta, mutta se osa, joka hänestä teki hänet jatkaa elämistä toisessa muodossa, toisella tasolla. Henki/ sielu ei koska kuole se on ikuinen ja tapaamme heidät kaikki viimeistään, kun itse siirrymme toiselle puolelle. Jos olet henkisesti avoin ja herkkä, voit tavata hänet milloin tahansa hengessäsi ja keskittyessäsi, pyytäen häntä tulemaan. Mutta me kaikki kuljemme omaa polkuamme, omalla kehitystasollamme.
Elämä on sellaista, millaisen siitä itselleen tekee!
Ensin saattaa epätoivoissaan toivoa, että tämä on vain kauhea painajainen,
mistä herää kohta ja kaikki on niinkuin ennen.
Kuulostaa tutulta. Kun vähitellen alkaa tajuta todellisuuden suru, tuska ja
kaipaus kasvaa.
"Surussa maailma muuttuu kummallisella tavalla epätodelliseksi.
Asiat, jotka eilen olivat tärkeitä oivat menettäneet merkityksensä.
On jossain oudossa maailmassa, jota muut eivät näe ja koe"
kirjoitti Martti Lindqvist kirjassaan. Hän kirjoitti surusta monta kirjaa,
jotka antavat vähän lohtua ja auttavat eteenpäin.
Surussa kukaan ei voi paljon lohduttaa, vähän lohtua voi jostain saada.
Surussa voi lohduttaa vain toinen surun kokenut.
Ei kukaan muu tajua mitä kaikkea suru on.
Sitä luulee tietävänsä kuinka kauheaa on menettää läheinen,
kun joku kertoo menettäneensä,
mutta ei siitä tiedä mitään ennenkuin omakohtaisesti kokee sen.
Surussa voi lohduttaa vain toinen surun kokenut.
Suru on suuri kuten olen kokenut mutta elämä jatkuu!!!
Uskokaa,vaikka te,ette näe .
Ihmisen on vaikea ymmärtää henki/sielu ja se on oikea meidän olo muoto.
Ihan totta, moni joka ei ole kokenut sitä itse tulee neuvojensa kanssa että nyt alat sitten tekemään sitä tai tätä, ymmärtämättä ettei alkuaikoina oikein tehdä yhtään mitään , ruokaakin vaan siksi että tajuaa että syötäväkin on.
Ja moni alkaa esittelemään että nyt alat sitten matkustella, jotai mennä johonkin piiriin , jne. Mielestäni neuvot ovat tarpeen silloin kun niitä kysytään , ei muuten
Kuinka kauan voi mennä, että hyväksyy mielessään kuoleman ?
Että alistuu ajatukseen. Mieli kamppailee kummallisesti vastaan,
vaikka tietää .... Tuska jatkuu ja jatkuu.
Hyväksyminen tulee yksilöllisesti jokaisella, jos joku on ollut vaikeasti sairas niin hyväksyy nopeammin sillä tietää ettei toisen tarvitse kärsiä. Mutta jos kuolema tulee odottamatta niin se järkyttää enemmän . Surulle ei ole aikaa toiset päättävät että nyt on lopetettava sureminen ja toisilla muutama vuosi , mutta unohtaa ei voi koskaan.
En hyväksy mitään enkä välitä tästä paskasta elämästä ja maailmasta.
Mitä syvempi ja rakkaudentäyteisempi suhde on ollut sen kauemmin
menettämisen tuska kestää ?
Niin se voi olla. Kun rakkaus ja kiintymys on vahvaa on vaikeampaa päästä irti.
Onhan toisenlaisiakin liittoja, että ei erota, vaikka ollaan melkein valmiita
tappamaan toisensa.
Minun ystävä pariskunta lähti muutaman viikon välillä molemmat , se oli suuri suru aikuisille lapsille .mutta usein sanotaan että ihmiset jotka ovat olleet kauan yhdessä lähtevät myös toistensa perässä . Niin teki minun omaisetkin jotka olivat hyvin vanhoja
Puolisoni menehtyi viime kesänä. Meillä oli hyvä yhteinen elämä. Olin vieressä kun hetki erota, koitti. Suren häntä pala palalta. Romahtaisin jos kaikki vyöryisi päälleni kerralla. Suojelen itseäni. Elämän pitää jatkua vaikka olen yksinäinen.
Miten olet pystynyt estämään sen, ettei kaikki romahda päälle kerrallaan ?
Minusta tuntuu, että surun vyöry hautaa minutkin alleen ja romahdan
vähäisemmästäkin "vyörystä".
Ei totu millään enää olemaan yksin arjessaan. Ahdistaa, masentaa ja itkettää.
Sanotaan että suru on yksi elämän rikkauksista, kuinka moni meistä haluaisi olla köyhä .
Suru on surtava, ja tuo joka kertoi pala palalta oli mielestäni ihan hyvä keino säästää itseään.
Sillä ottaa vastaan sen verran kun tuntee jaksavansa ja sitten yrittää elää tavallisesti niin saa uusia voimia. Muistan että sanoin itselleni vaan yhtenä päivänä että nyt ryhdistäydyt on aika jatkaa yksin, eikä se kuollutkaan olisi halunnut , että toinen menehtyy suruunsa .
Muista kun ystävättäreltäni kuoli kaksi tervettä lasta, silloin ajattelin ettei hän tule jaksamaan , muista että hän sanoi että elää minuutin kerrallaan suru oli niin syvää . Mutta hän selvisi vihdoin ja on hyväksynyt ettei näitä lapsia enää ole olemassa , koska oli pakko hyväksyä
Toivon, ettei elämäni jatkuisi ja välillä tuntuukin, että kuolen
tähän tuskansekaiseen suruun. Koen jotain fyysistä ja henkistä kuolemaa,
psyykeni ei kestä menetystä. Olen kuin kuollut. Vain tuskasta tiedän,
että olen elossa, mutta elämä ei virtaa enää minussa niinkuin silloin,
kun saimme elää yhdessä.
Ihan normaaleja surun tunteita , mutta tulet huomaamaan että päivä päivältä jaksat hieman enenmän, ja saat takaisin elämän halusi vähitellen .äkaikki tuntemukset kehossa merkitsee sitä että käsittelet suruasi koko ajan
Kaikki on mennyttä, loppu. Olin niin tottunut nukkumaan lämpöistä kehoa
vasten, kosketukseen, tuoksuun ja hengityksen kuulemiseen,
läheisyyteen, joka ei koskaan enää ole mahdollista. Kaipaus tekee hirvittävän
kipeää. Luultavasti tulen hulluksi yksinäni. Masennus on jo päällä.
Et tule hulluksi , niitä pelkoja on jokaisella surevilla, olet vaan hyvin surullinen elämän muutoksesta joka tuli pyytämättä .
Se vie hieman vaan aikaa surun kanssa mutta sinun on yritettävä ailti hoitaa itsesi niin ette vaivu surun alle .
En usko siihen lohdutteluun, ettei ihmiselle anneta suurempaa kuormaa
kuin hän jaksaa kantaa. Moni on murtunut, kun kuorma on ollut ylivoimaisen
suuri. Jotkut heistä eivät ole jaksaneet jäädä elämään.
Tunnen samoin ja pelkään sekoavani. Ahdistus ja masennus on yhtä aikaa päällä.
Ajatukset kiertävät kehää.
Itsellä laukaisi päihteet... Liikaa hautajaisia... viimex vanhemmat..
Olen ollut masentunut 7 vuotta. Puolisoni kuoli heti eläkkeelle päästyämme
pitkälle edenneeseen sairauteen, jonka oireita emme ajoissa tunnistaneet.
Elämä ei ole sen jälkeen tuntunut minkään arvoiselta. Masentunut ei saa
otetta mistään. Lääkkeetkään eivät auta.
Minulla on päällekkäin ahistuja masennus ja pelko miten pärjään yksin. Mikään ei auta.
Ei lääkkeetkään, vaikka ne vähän turruttavat. Olen yrittänyt olla ilman lääkkeitäkin.
Ei onnistu.
Kaiken murtumisen, mustuuden ja kauhun keskellä sanon, että aurinko paistaa vielä.
Äitini voimat eivät palanneet enää isäni kuoltua. Hän luhistui ruumiillisestikin.
Hänen elämäntahtonsa katosi. Hän särkyi ja kuihtui pois. Lopuksi hän vain
enimmäkseen makasi puolipimeässä huoneessa toivoen itsekin kuolevansa
ja niin kävikin pian. Emme mahtaneet asialle mitään. He olivat kasvaneet
isän kanssa kiinni toinen toisiinsa. Ilman toista ei toinen jaksanut haluta elää.
Elämänhalu menee lopullisesti.
Kun menettää jotain korvaamatonta ei siitä toivu.
Kyllä normaalisti toipuu jos on oikeat ystävät ympärillä . Suru on surtava sen jälkee organisoida oma elämän rytmi sellaiseksi kun sen haluaa ihan itse.
Kun ei ole niitä ystäviä, jää yksin surunsa kanssa. Ystävät on myös poismenneet
eikä jaksa vanhana uusia lähteä etsimään. Mistä niitä löytäisi ?
Epätoivoista alkaa yrittämäänkään. Ystävyys ei synny hetkessä ja olen
huomannut ikääntyneissä, etteivät he oikein jaksa alkaa solmia uusia ihmissuhteita.
Puolin ja toisin on sama tunne, vaikka ystävää tarvitsisi. Ei ole voimia,
varsinkaan surussa ei yhtään.
Entä kun ei ole yhtäkään ystävää ? Kaikki ovat kuolleet jo.
Suru on kauhea olotila. Tuntuu, että kaikki tiet on tukossa joka suuntaan.
Se tuntuu painajaiselta. Ei pääse mihinkään sellaiseen kiinni missä muut
liikkuvat jokapäiväisessä arjessaan. Mikään ei arjessa kiinnosta.
On jossain syvässä pimeydessä. Ei näe toivoa missään. Toivoo,
ettei aamulla heräisi enää. Haluaa itsekin pois.
Koettu on kaikki nuo ajatukset elämä muuttuu kun toinen lähtee iäiselle matkalle.
Kaipaus tulee aina olemaan vaan ajan kuluessa tottuu jotenkin , koska on totuttava .
Yksinäisyys pitää sisällään erilaisia muotoja surusta ja silloin olisi hyvä että olisi hyvä ystävä olemassa joka lohduttaa. Ja jolle voi kertoa tuntemuksistaan . Minulla oli ystävätär silloin jolle sain soittaa milloin tahansa, ja hän tuli käymäänkin usein. Mutta vaikka omasta tapauksessani on hieman aikaa niin muistot hänestä ovat jokapäiväisiä ajatuksia , kunnes itse sanoo itselleen että nyt on oltava vahva ja jaksaa eteenpäin, ja muistaa että niin moni kokee tämän asian , ja kaikilla oma surujen käsittely muoto.
Tsemppiä
En jaksa pakottaa itseään olemaan "vahva". Annan itseni olla heikko kun olen heikko.
En halua padota tuskaa sisääni. Se vain lisää ahdistusta jos yrittää olla olevinaan vahva.
Sain soiton, hoitopaikasta että vaimosi tila on heikko.
Lähdin sinne fillarilla ajamaan.
Ehdin ajaa vajaan kilometrin kun sain soiton; hän menehtyi juuri.
Menin tietysti katsomaan kun tiesin, että vaimolla on vain vähän elinaikaa.
Vaimo pyysi puhumaan hoitokotiin, että antaisivat hänen lähteä kotiin.
Puoliksi halvautuneena en olisi pystynyt oikeasti häntä päivääkään hoitamaan.
Siunaustilaisuus pidettiin pienessä seurakunnan kappelissa.
Pyysin urkuria soittamaan ruotsalaisen teoksen. Siinä nettikuvassa on suomaisema ja joki.
Itkin lohduttomasti kuin uroshirvi, jonka naaraan metsästäjä juuri kaatoi.
.elämä O N.
Tuntuu, että suru on niin valtavan suuri, että sydän ei jaksa kantaa sitä.
Pakahtuu. Fyysisetkin oireet on voimakkaat ja on vasta alussa.
Kuinka tulee jaksamaan ja kestämään ?
Jotkut läheisensä menettäneet ovat sanoneet, että toinen ja kolmas
vuosi on vaikein, vaikka luullaan, että ensimmäisenä vuonna
käydään kaikki läpi vuodenkierron mukaan. Ensimmäinen joulu yksin jne.
Olo on hirvittävän raskas, kun kuolema tuli tavallaan yllättäen,
järkytys on valtava. Pää on ihan mustassa sumussa.
Yllättävä kuolema voi aiheuttaa jopa trauman, josta selviytyminen vie aikaa
ja johon voi tarvita keskusteluapua.
Yllättävä kuolema voi aiheuttaa vakavan terveysriskin.
Suru lisää sairastavuutta ja kuolleisuutta.
Kuoleman hyväksymisen vaikeus voi johtua monesta syystä.
Ihminen voi esimerkiksi jatkuvasti syyttää itseään mitä hän olisi voinut tehdä.
Ihmisen tulisi hakea ja saada pätevää ammattiapua,
mutta moni ei surussaan kykene hakemaan apua.
Paras tuki löytyy usein vertaisilta, toisilta surevilta.
Toivon, että kuuolisin pian. En jaksa kaipauksen tuskaa. Se tekee niin
kipeää. Se hajottaa psyyken ja on murskannut sydämeni.
Herkälle ihmiselle surusta voi tulla traumaattinen varsinkin jos jää kovin
yksin, jos ei ole ketään kenen kanssa puhua.
Ei ole ollenkaan helppo ottaa yhteyttä mihinkään mistä saisi ehkä vähän
apua.
Yleensä ihmiset eivät edes tiedä mistä apua voisi saada. Surussa sitä ei kykene selvittämään.
Liian moni jää yksin surunsa kanssa.
Asiantuntija sanoo:
"Elämän kriisit ovat rankkoja, äkillisiä tapahtumia tai muutoksia, joihin ei ole voinut varautua tai valmistautua. Kriisien ja surun oireet vaihtelevat lamaannuksesta, vihasta ja itsesyytöksistä uniongelmiin, pahoinvointiin ja vapinaan. Toipumisessa tärkeintä on aika, työstäminen ja hyväksyntä."
Faktaa joo, mutta sen lukeminen ei auta surevaa. Tuntuu, että toipuminen
on ikuisuuden päässä jos koskaan toipuu.
Ei kokonaan toivu koskaan.
Mutta oppii elämään yksin ihan hyvää elämää.
Kuka oppii, kuka ei. Kolme vuotta on mennyt. En ole "oppinut".
Tärkein osa elämästäni on poissa. Kun ei voi enää jakaa elämäänsä,
ajatuksiaan ja sydäntään niinkuin ennen
elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä.
Kun suru täyttää ihmisen pohjiaan myöten tuntuu, ettei sitä surun runsauden
painoa pysty kestämään. Surussa on jotain suurta kiitollisuuttakin mitä ihanaa
on saanut kokea ja elää, mutta ilo siitä jää ihan taka-alalle, kun suru on
raskaimmillaan ja sitä jatkuu kauan. Tuntuu kuin pimeys laskeutuisi joka
puolelta ympärille.
Tuskainen ikävä ei hellitä koskaan.
Elämänhalu meni kokonaan, kun kaikki hyvä ja onnellinen loppui.
Se musertaa mielen, ettei mennyttä saa takaisin.
Puolison kuolema on kammottava ja järkyttävä asia. "Kaikkien on kuoltava", mutta kyllä se on kammottavaa ja järkyttävää, että ihminen on poissa ikuisesti.
Näin juuri. Ei mieli voi käsittää, että hän on pois eikä koskaan enää palaa. Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon tekemättä asioita. Nyt en voi enää mitään. Kaikki on loppu lopullisesti. Itkettää.
Luopumisen tuska saa sydämen vereslihalle ja psyyken hajoamaan.
Ei jaksa enää lukea mitään "lohdutuksen sanojakaan", koska eivät ne mitään auta.
No mut kyl se siitä... Nyt vaan uusia kokemuksia ja ilonaiheita kohti, ties vaikka se rakkauskin löytyisi uudelleen sieltä ;)
74 vuotias ei etsi uutta rakkautta eikä halua korviketta maailman parhaalle
ihmiselle, jota jäi ikuisesti kaipaamaan. Toivon kuolevani itsekin pian.
Läheiseni oli vasta 69 vuotias menehtyessään.
Minulle kävi niin. Joka päivä edelleen ihmettelen, kun katson
tyhjää tuolia voiko tämä olla totta ? Vasta äsken hän istui siinä.
Minun rakkaani.
Itken yhä.
Mun nuori huostattiin ja tuntuu kuin hän olisi kuollut.
Siis kuin olisit menettänyt hänet ?
Niinkuin tietysti oletkin, muttet kokonaan, ei hän ole kuollut,
vaikka sinusta tuntuu niin.
Tee kaikkesi muuttaaksesi tilanteen.
Toivon, että kaikki kääntyy parhain päin.
Minulla ei enää käänny.
Olen yksinäinen eläkeläinen lopun ikääni,
toivon, ettei se ole pitkä.
Ei toivu.
Missä kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä oli ja sai? Järkyttävää itsekkyyttä vain parkua omaa menetystä, kun toinen menetti elämänsä.
Riittääkö yhtäkään kiitollisuuden ajatusta sille poisnukkuneelle rakkaalle?
Anteeksi, että sanon ankarasti, mutta jotain tolkkua odottaisi aikuisilta ihmisiltä, vaikka suru viiltää syvältä.
Jokainen toivoo sisimmässään, että hänen rakkaansa olisi saanut elää vielä
ja on kiitollinen siitä kaikesta mitä oli. Se on päivänselvää mainitsemattakin.
Tottakai jokainen on kiitollinen siitä mitä on saanut, vaikkei sitä erikseen
mainistekaan.
Kuka tahansa voidaan ottaa sinulta pois koska vain. Se järkyttää.
Toivoo, ettei se ole totta, että se on vain paha painajainen, joka toivottavasti
loppuu kohta, vaikka sisimmässään tietääkin, ettei se lopu.
Se painajainen on totta. Läheinen on poissa, mutta ei halua uskoa.
Ehkä se on joku ensireaktio ?
Kyseinen "reaktio" voi kestää kauan varsinkin jos läheinen kuolee
melko nuorena. Joku elää satavuotiaaksi ja toinen ei ehdi täyttää 70 vuotta.
Mistä se johtuu, että usein hyvät ihmiset kuolevat nuorena ?
Sas muuta ! Sitäkö tulee sanonta "Mikä pahan tappais?"
Joka aamu herään järkytykseen. Taas yksinäinen päivä edessä. En totu koskaan.
Itken.
Suru on vahva tunne. Puolison menettäminen on todella elämän yksi raskaimmista asioista. Yksin ei tarvitse surun kanssa olla, apua voi hakea kriisikeskuksesta, lääkäriltä, työterveyshuollosta jne. Seurakunnasta myös saatavana tukea. Sekä työikäisille mm nuoret lesket järjestö.
Puolison menettäminen on suru ja järkytys. Suru on siitä kummallinen asia,
ettei se vähene jakamalla.
Suru on seuranani aina.
Suru vain voimistuu, kun ikävä kasvaa.
Vuosi murun kuolemasta. Tänään taas itken surun aallokossa ja vuosi ollut täynnä aallokon myllerrystä. Vuosipäivät, juhlapäivät ja
meidän omat merkitykselliset päivät täyttää syvä suru. 21 yhteistä vuotta, niistä vuosista jokaikisestä vuodesta jotka ajoimme, olen kiitollinen . Kieltäydyn olemasta katkera, sallin surun tunteen. Hyviä päiviä on, ja tunnen jotenkin syvästi että minun pitää käyttää oma elämänpolkuni hyvin. Sairaus johon puolisoni menehtyi ei saa viedä kahta. Näin puolisonikin ajattelisi..tunnen hänen lösnäolonsä vieläkin,en niin vahvasti kuin alkuun, mutta tänään kävimme yhdessä uimassa, vuosipäivänä . Hän rakasti järvessä pulikoimista.
Miinua jollain tavalla lohduttaa, että maallinen kehomme ja olemuksemme on vain tähtipölyä, mutta sielu jatkaa matkaansa jonnekin - kenties lepäämään seuraavaa maallista matkaansa varten.
Tänään oli minunkin puolisoni hautajaiset ja jossain sisimmässäni toivon, että me vielä joskus näemme vielä.
Miten voit nyt ? Minä haluaisin uskoa, että on jotain muutakin, joku toinen
maailma missä tapaan rakkaani vielä. Yritän uskoa siihen muuten en kestä.
Niin - - - ajattelen samoin, muuten en kestä.
Oman elämänkumppanini menettäminen kuolemalle on pahinta mitä
minulle on ikinä tapahtunut, vaikka monta muutakin on jo mennyt.
Suru on työtä, ei anna mennä eteenpäin helpolla. Aaltoilevaa tuskaa välillä, vaikka joskus jo meneekin paremmin. Mitä rakkaampi ihminen ollut sitä suurempi suru.
Kenenkään ei pidä jäädä yksin surussa, ammattiapua kannattaa ehdottomasti hakea.
Meillä on kaikilla oma tausta, omat haavat, omat elämänkokemuksen ja nekin taustalla vaikuttavat miten surun kanssa pääsee eteenpäin.
Olen menettänyt elämäni rakkaimman ihmisen toista vuotta sitten. Kiitollisena ajattelen yhteistä pitkää elettyä elämää, Uskon elämän jatkuvan kuitenkin jossakin muodossa ja lohduttavaa on ajatella ,että puolisoni on jossakin paremmassa paikassa ja kun aika itsestä jättää sinne itsekin pääsen.
Ei kaikilla ole varaa mihinkään ammattiapuihin. Apua on vaikea saada.
En osaa ajatella, että puolisoni on jossain paremmassa paikassa.
Ei hän olisi halunnut kuolla vielä. Hän oli täynnä elämänhalua.
On hirvittävän tuskallista ajatella, että kaikkea arkista on riittävästi,
mitä tarvitsee, mutta sitä jota eniten rakasti ja mikä oli tärkeintä
elämässä ei ole enää eikä voi koskaan saada. Se koskee niin paljon,
ettei ole mitään rajaa eikä sanoja kuvaamaan, miltä se tuntuu.
Kaikki muu menettää merkityksensä, kun arvokkain otetaan pois.
Niin se on. Tuntee itsekin olevansa turha. Sanotaan, että kun puolisonsa
menettää menettää puolet itsestäänkin. Minulle ei jäänyt jäljelle mitään.
En ole mitään yksin. Jokainen päivä on toivoton ja surun massa on päällä
ja on niin kauhea ikävä, ettei ole sanoja. Onneksi olen jo aika vanha,
Ehkä tätä tuskaa ei tarvitse kauan kestää enää.
Itken, itken ja itken. Yksin, kun ei ole ketään kenen kanssa puhua
menetyksestä. Olen masentunut, ahdistunut, epätoivoinen,
kauhuissani, paniikissa, pelkotiloissa milloin missäkin.
Koko elimistöni on häiriötilassa. Tekee mieli huutaa anna Jumala
rakkaani takaisin !!!!!!!!
Olen samassa jamassa. Yksin surussani, ei soi enää puhelinkaan. Ei ole soittajia elossa.
Olin joskus yksin jos kaipasin yksinoloa ja se oli vaihtoehto. Nyt yksinäisyys on jatkumo.
Se on karmeaa. "Onneksi" olen vanha. On vain lähitulevaisuus ja se on lyhyt. Se voi olla
hyvin lyhyt ja toivonkin sitä. Surun tuska on hirveän raskas. Ei sitä osaa sanoin
kuvaillakaan.
Joka päivä jossain vaiheessa vuoden ajan olen ajatellut voiko tämä totta.
Tuntuu kuin vasta eilen olisimme olleet onnellisia yhdessä ja kaikki se on
loppu ikuisiksi ajoiksi. Järki sanoo, että se on totta, mutta sydän ei halua
uskoa.
Kuoleman ja kaiken lopullisuus on kamalaa. Se on vaan kestettävä, vaikka tuntuu,
ettei pysty eikä jaksa kestää.
Se on lähes kestämätöntä. Ei pysty sanoin edes kuvaamaan miten kauheaa se on.
Hirvittävän iso ikävä rakasta ihmistä saa itkemään joka ilta ja joskus muulloinkin.
Elämästä meni kaikki. Tyhjyyttä ei täytä mikään ja suru vain kasvaa,
kun kaipaus kasvaa.
Päivä päivältä ikävä kasvaa. Suru on musertavaa.
En osaa elää ilman häntä. Hän oli kaikkeni. Ei kaikilla ole läheisiä tukemassa, aika yksin saa olla.
Ammattiauttajaa näen muutaman kerran kuussa. Ei se mitään auta.
Ei ole enää ihmistä arkea jakanassa kanssani, eikä läheisiä tukena.
En jaksa. En halua olla elämäsdä tätä elämää kun joka aamu alkaa sama tuska ja tyhjyys uudelleen ja uudelleen.
Yli vuoden olen ollut aloittajan tilanteessa. Tajunta ei ymmärrä yllättävää
poismenoa. Ei voi uskoa. Kuin vasta eilen olisimme toisiamme halanneet
ja jutelleet. Tekee hirveän kipeää.
Kuin kaikki olisi tapahtunut juuri äsken. Koskee hirvittävästi, vaikka on
kohta kaksi vuotta mennyt.
En toivu koskaan. Epäilen, että puolisoni priorisoitiin kuolemaan.
Sitä tapahtuu koko ajan.
Isäni 91v on kanssa priorisiotu kuolemaan.
Häntä hoidetaan hyvin ja olot ovat niin hyvät kuin palvelutalossa voi olla mutta jos tulee uusi sydänkohtaus niin vain särkylääkkeitä.
Meille omaisille asia on ok sillä kunnossa ollessa isä puhui ettei ole elämisen arvoista olla letkuissa, tuskin olisi innoissaan nykyisestä tilastaan, eli muisti mennyt ja elää lapsuuden ajassa.
No toisaalta hän elää nyt niitä lapsuuden hyviä aikoja siellä menetetyssä karjalassa.
Mutta olemme hyväksyneet sen että kun lähdön aika tulee niin ei väkisin pidetä tässä maailmassa.
Se on hirvittävää, että lääkärit arvioivat potilaan puolesta minkälaatuista
hänen elämänsä tulisi olemaan ja voivat sen perusteella jättää hoitamatta.
Elämänhaluinen ihminen voisi olla onnellinen, että saisi elää vielä,
vaikka sen "laatu" ei niin huippua olisikaan.
Ketään ei jätetä hoitamatta missään tilanteessa. Mutta parantamisyrityksistä luovutaan, kun on selvää, että vain pitkitetään kärsimystä. Hoito jatkuu silti kuolemaan asti.
Läheisen menehtymiseen voi liittyä monenlaisia asioita, jotka
syventävät surua. Aina ei aika auta.
Samanlaisia tunteita. Turvaton, pelokas, on kuin olisi eksysissä, ei tiedä mitä on tapahtunut vaikka tietää. En uskp, en halua uskoa että tämä elämä, jota joudun nyt elämään on totta. Ainoa ihminen kuka sai oloni tuntemaan turvalliseksi on pois.
Monta kertaa olen itkenyt ja huutanut että tule takaisin, tule.
Rukoilen joka päivä "tule rakas takaisin", tule, kaipaan sinua hirvittävästi, olit
kaikkeni,
vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista. Se on ylitsepääsemätöntä kaipausta.
Vihaan nykyistä lohdutonta elämääni ja toivon, että se loppuu pian. Ikänikin puolesta
toivoa on.
Uskon että suru on niin kova siinä vaiheessa kun näin käy. Meilläkin on liitto kestänyt 30 vuotta ja olen usein ajatellut että toivottavasti minä lähtisin ensin. En tiedä miten selviäisin jos jäisin tänne yksin. Meilläkin on niin syvä tämä yhdessä olo. Toivottavasti olet jaksanut kestää kaiken.
En ole kovin hyvin kestänyt. On aivan hirvittävää jäädä yksin hyvän ja läheisen
suhteen jälkeen, kun olimme olleet toisillemme kaikki kaikessa. Suren edelleen
syvästi rakasta läheistäni, joka liian aikaisin menetti elämänsä ja suren itseänikin.
Kun joku kertoi puolisonsa kuolleen ajatteli, että sen täytyy olla kauheaa jäädä yksin,
mutta ei tiennyt kuinka kauheaa se on ennenkuin se tapahtui itselle.
Suruntuskaa ei pysty kuvailemaan edes.
Ikävöinti on ylitsepääsemätöntä. En pelkää kuolemaa enää. Minulla ei ole enää mitään
menetettävää. Haluan itsekin kuolla, vaikka pelkään sitä itse kuolemista.
Elämäni on muutenkin muuttunut surunsekaiseksi peloksi,
välillä tunnen eksistentiaalista kauhua, paniikkia, koska
tunnen itseni niin turvattomaksi, kun kaikki ystävänikin ovat kuolleet.
Ei ole ketään läheistä enää. Tuntuu, että on ihan yksin maailmassa.
Itkemistä ei pysty pidättelemään eikä kannatakaan, ahdistuu vielä enemmän
jos alkaa tukahduttamaan tunteitaan.
En tiedä mitä voisin tehdä yksinäisyydessäni, jota ei poista jonkun tutun tapaaminen
joskus harvoin. Elämänhaluni on mennyt. Yksin en ole mitään.
En ole sama ihminen. En voi enää edes ilmaista itseäni niinkuin ennen.
Ollakseni oma itseni tarvitsisin puolisoni. Nyt olen kuori vain entisestä.
Yritän totutella siihen, etten koskaan toivu.
Vielä pahemmaksi asian tekee minulle se että minulla on ollut parantumaton syöpä pari vuotta. Kyllä sitä olen yksinäni usein itkenyt että miten vaimo pärjää maailmassa yksin. Olemme sentään jutelleet vähän asiasta ja lääkäritkään eivät tiedä mitä tapahtuu jatkossa. Elänkö vielä vuoden tai enemmän. Tämä on aika harvinainen syöpä. Mutta eteenpäin on mentävä vaikka ajattelee sana syöpä 24/7.
Ihan kamala tilanne. Olen itse saanut virheellisen diagnoosin ja ennusteen
pikaisesta kuolemasta. Olin shokissa, koska olen puolisoni omaishoitaja.
Kun annettiin ymmärtää, että elinaikaa on ehkä kaksi kuukautta se oli
kuin kirveenisku päähän. Puolisoni ei suostunut uskomaan diagnoosia
eikä oikein halunnut puhuakaan asiasta ja hän olikin oikeassa,
diagnoosi oli väärä,
mutta ihmisen hätä on valtava, kun saa "kuolemantuomion".
Pyytäkää jostain keskusteluapua. Esimerkiksi seurakunnissa on diakoneja, joilla on
terapeutin koulutus. He eivät uskoa tuputa.
Haluaisin toivottaa teille kaikkea parasta, mutta en löydä sanoja.
Toivotan voimia teille, vaikka se onkin niin latteasti sanottu.
Nyt 4kuukauden jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että hän on oikeasti poissa.
En vain halua elää ilman häntä. Tämä elämä on tyhjää. Aamulla kun herää, niin toivoo vain ettei olisi herännyt.
Puolisoni kuolemasta on jo vuosia paljon, paljon. Niin uskomattomalta kuin hänen kuolemansa aluksi tuntuikin, yhtä uskomattomalta tuntuu nyt, että häntä on koskaan oikeasti ollutkaan.
Olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saan elää.
Joka päivä vie kauemmaksi hänestä. Järjetön kaipuu ja ikävä.
Ylitsepääsemätön kaipuu ja ikävöinti vie järjen ja rikkoo sielun ja sydämen.
Voin sanoa sinulle vaan Rakkautta ! Hän elää vaikka et näe.
Hän Rakastaa sinua edelleen ja tukee mutta et tunne sitä.
On niin vaikea kertoa,tai ihmisten on vaikea ymmärtää kuolemaa.
Usko,näet hänet varmasti !
Kiitos sanoistasi !
Kun oikein kuvittelee välillä uskoo, että hän on kanssani, läsnä elämässäni,
näkymättömänä, mutta läsnä. Se helpottaa hiukan joskus, kun saa itsenä
uskomaan siihen. Ei oikein mitään lohtua ole. Mieleni on särkynyt.
Sydämeni on särkynyt. Ikävöinti on aina läsnä.
Kaikki muistuttaa kaikesta koko ajan. Se tekee äärettömän kipeää
ja saa itkemään, koska uusia yhteisiä elämyksiä ja muistoja ei tule enää.
Näin aluksi unia rakkaastani. Ne olivat hyviä unia ja tuntuivat ihan
todellisilta. Olimme niissä onnellisia niinkuin aina olimme.
On järkyttävää yht'äkkiä herätä todellisuuteen. Itkusta ei tule loppua.
Vanha ei saa mielenterveysapuakaan, vaikka on sen menettänyt.
Läheisen kuolemassa kuolee tavallaan itsekin. Murtuu.
Ei voi olla mitään kamalampaa, vaikka tietääkin, että kaikkien
meidän on kuoltava. Miksi toiset joutuvat kuolemaan ennenaikaisesti
ja toiset saavat elää 40 vuotta kauemmin ?
Ei siihen ole vastausta. Se tuntuu vain niin väärältä, kun itse on kuolemassa
suruun.
Aloitus kuulostaa niin tutullta eikä siihen totu koskaan.
Kaikki muistuttaa siitä, kun meitä oli kaksi. Tuska on valtava.
Itken niin paljon ,että silmät palaa.
Voi rakas sua! Elämä jatkuu kuitenkin. Voimia sulle surutyössä. Rukoilen puolestasi!
Kiitos.
Aloitus on osuva kuvaus menetyksen kauheudesta. Se tekee niin kipeää,
ettei ole sanoja.
Ei kykene uskomaan, että läheinen (puoliso) on poissa ?
Jotenkin vain ei kykene uskomaan sitä todeksi.
Näkee hänet silmissään hänen lempituolissaan.
Ei usko, ettei hän istu lempituolillaan niinkuin ennen.
Tuoli on tyhjä.
Ei usko, ettei hän tule koskaan enää kotiin.
"Kuulee" avaimen ropinan,
vaikka hän ei tule enää koskaan.
Kun herää ja menee aamiaiselle
ei usko, että hän ei istu pöydän äärellä aamukahvilla lehteä lukemassa.
Paikka on tyhjä.
Hapuilee epätoivoisena, mutta ei ole ketä halata.
Kukaan ei halaa.
On vain kammottava hiljaisuus ja tyhjyys,
pelko ja turvaton olo ja silmät koko ajan kyynelissä.
Ei tee mieli elää enää.
Toivon joka ilta, etten heräisi enää aamulla. Suren niin hirveästi, että
rakkaani menetti elämänsä ja minä hänet. Elämästäni ei tule enää mitään.
Olen luhistunut surun ja kaipauksen alle.
Onko yhtään helpottanut ? Olen samassa tilanteessa ja yksinäinen.
Yksinäinen joutuu tukahduttamaan kaiken sisäänsä.
Ei saisi jäädä yksin, kun menettää läheisen. Alkaa järki mennä
ja suru on fyysisestikin raskasta. Kaikki on niin toivotonta.
Ei ole enempää sanoja.
Ei helpota. Kaikki ilo on kadonnut elämästä. Tyhjyyttä vain, surua ja
kyyneleitä, mutta surevalla on oikeus edes niihin.
Jäi vain eksistentiaalinen yksinäisyys. Se on hirveää. Toivoo kuolevansa
mieluummin yöllä tietämättään.
Säpsähtelen yhä kun ollen kuulevinani tuttuja ääniä
ja itken kun ne ovatkin "harhoja", eivät totta.
Rakkain ihmiseni ei tule koskaan enää.
Näen hyviä unia, jossa me olemme molemmat onnellisina. On karmeaa herätä
kesken unen todeillisuuteen. Itkee kauan ennenkuin saa taas unta.
Ilman unillääkettä en pysty nukkumaan ollenkaan.
Saman on kokenut useampi joiden puoliso on poistunut , tunne seuraa vuosia haalistuen ajan myötä . Mutta jatkat omaa elämää omin ajatuksin siihen tottuen
Lähes kolme vuotta on mennyt. En totu. Olen liian vanha. Toivon, että pääsen itsekin
pois. Elämä on niin raskasta. Olen yrittänyt kaikkeni. Mikään ei auta.
Kuolemaa ei ole. Me kaikki menemme sinne jonnekin ja uskon, että rakkaat sielut vielä kohtaavat.
Kunpa niin olisikin.
Sen ajatteleminen saattaa hivenen helpottaa, vaikkei siihen uskoisikaan.
Kaikki keinot ovat sallittuja, että pääsisi eteenpäin.
Mutta kun yksinäisellä ei ole keinoja.
Ei halua uskoa. Toivoo, että kaikki olisi vain painajaisunta,
josta herää takaisin onnelliseen elämään.