Jotta ymmärretään kulttuurisen erilaisuuden olemus, lienee ensin syytä määritellä itse käsite kulttuuri. Termi on kovinkin epäselvä ja sen arkikäyttöinen synonyymi on "taide", josta käsite pitää kuitenkin erottaa. Kulttuuri on sama kuin elämäntapa, elämisen muoto ja taide taas on tämän elämisen kuvaamista eri menetelmin. Tamperelainen kulttuuri on siis se tapa elää, ajatella ja toimia, se mikä on ominaista tamperelaisille, suomalainen kulttuuri taas sitä, mikä on meille ominaista - itse asiassa mikä erottaa meidät muista kansoista tai ryhmistä. Kulttuuriseen ajatteluun kuuluu siis luontevana oman samanlaisuuden ja erilaisuuden havainnointi, omien kulttuuristen symbolien tunteminen ja niiden vertaaminen "toisten" vastaaviin symboleihin.
Kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja -kaavojen sekä näiden tuotteiden integroitunut, yhtenäinen kokonaisuus. Se on sosiaalisen keksimisen tulosta ei biologisen periytymisen. Se siirtyy ja pysyy voimassa vain tiedonvälityksen ja oppimisen avulla; lyhyesti sanoen kulttuuri ei perustu vaistoon.
Tämä määritelmä on yksi monista yrityksistä hahmottaa inhimillisen kulttuurikäyttäytymisen kokonaisuutta. Määritelmä ottaa näköpisteekseen yksittäisen kulttuurissa elävän ihmisen, joka on saanut toimintaansa, ajatuskuvaansa ja asenteitansa ohjaavat mallit omalta ryhmältään. Yksilö on kulttuurisesti kasvanut, enkulturoitunut, siihen ryhmään, johon hän joko geneettisesti tai muutoin kuuluu. Enkulturaatiossa kulttuurinen informaatio, perinne, välitetään joko kirjoituksettoman tai kirjoituksellisen kulttuuri-ilmaisun keinoin kulttuurisen käyttäytymisen hallitsevilta siihen kasvatettaville.
Informaation viestittäminen on se perusprosessi, johon kulttuuriin opettaminen, oppiminen ja sosiaalinen välittyminen viime kädessä perustuu. Opetus ja kasvatus ovat tradition välitysmuotoja, jotka kirjoituksettomassa kulttuurissa suoritetaan suullisesti, kirjoituskulttuurissa sekä suullisesti että kirjallisesti.
Enkulturaatioprosessia voidaan kuvata laajenevana kartiona, jonka sisään yksilö ohjautuu enkulturaatioprosessin alkuvaiheessa. Tuolloin hänestä voidaan hyvin käyttää käsitettä kulttuurinen nolla, onhan kulttuuriin kasvaminen siis nimenomaan muuta kuin biologiseen periytymiseen tai vaistotoimintaan liittyvää prosessia. Enkulturaatioprosessissa ihmiselle opetetaan yhä laajenevassa viitekehyksessä oman yhteisön näkemys siitä, mikä yhteisössä on sallittua ja meikäläistä ja vastaavasti annetaan ymmärrys siitä, että jossain ulkopuolella on jotain, joka on erilaista.
Tämä prosessi on meille kaikille tuttu. Itse olemme jokainen läpikäyneet kulttuuriin kasvamisen prosessin ja itse olemme myös omat lapsemme opettaneet "käyttäytymään oikein", siis kulttuurille ominaisella tavalla.
Kun omaksuttua ja käytettyä käyttäytymis- tai suhtautumismallia käytetään oikeassa tilanteessa "oikein", seuraa tästä yhteisön, hyväksyntä: positiivinen sanktio, palkinta. Mikäli taas yksilö käyttäytyy vastoin yhteisön edellyttämää, hänelle opetettua mallia, joudutaan "väärin" tehnyttä yhteisön jäsentä oikaisemaan, häntä kohtaa negatiivinen sanktio, rangaistus.
Lapsesta pitäen olemme oppineet tekemään eron "meikäläisten" ja "muiden" välillä. Kulttuuriin kasvamisen prosessissa olemme oppineet, kuinka kannattavaa on opetella käyttäytymään niin kuin kotona, lähipiirissä tai yleensäkin "meikäläisten" joukossa tulee käyttäytyä. Jokaiselle on tuttua, mitä tapahtuu häiriökäyttäytyjälle: hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle, olipa se leikkiryhmä, urheiluporukka, terassijoukko tai työyhteisö. Hän siis käyttäytyy väärin. Tässä yhteydessä ei ryhmä juurikaan ota selvää häiriökäyttäytymisen syistä, esimerkiksi sitä, että tuolla "erilaisella" saattaa olla toinen kulttuuritausta, kuin muilla - hän tulee siis vieraasta elämäntapaympäristöstä, jolla taas on omat yhteisössä hyväksytyt mallit ja normit.
Tässä jatkuvassa oikein ja väärin tekemisen valintaprosessissa yksilö joutuu koko ajan tekemään valintoja "meidän" ja "muiden" välillä. Tämä valintaprosessi ja siihen liittyvä sanktiointijärjestelmä johtaa luonnolliseen näkemykseen siitä, että oikein tehdyt asiat ovat "meidän" ja "hyviä" ja taas väärin tehdyt asiat ovat jotain muuta. Tämä "toisin" tekeminen on kuitenkin mahdollista ja mahdollisesti kuuluu ryhmämme ulko-puolella olevien "muiden" maailmaan ja on siis "väärää".
Tässä kaavassa tulee esiin antropologinen looginen universaali totuus, jossa kulttuurit/yhteisöt asettavat itsensä ja muut arvostuksessa eri tasoille ja näin syntyy samanlainen-erilainen-asetelman lähtökohta ja siihen elimellisesti liittyvä arvottava asetelma.
Yhteisöjä, joiden olemassaololle on tunnusomaista edellä kuvatun kaltainen voimakas enkulturointi ja sen mukainen "meidän" ja "muiden" erottaminen, kutsutaan etnosentristisiksi yhteisöiksi.
Etnosentrismi, asenne, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia.
Etnosentrismi pitää sisällään yhteisössä vallitsevan voimakkaan halun ylläpitää ryhmäidentiteetille tärkeitä kulttuurisia symboleja, yhteiskunnan perusrakennetta, ja sitoa yhteisön jäsenet niihin. Yhteisön asenne ulospäin suuntautuvaan kommunikaatioon on varovaista ja usein puolustuksellista, mikä lisää yhteisön taipumusta konservatismiin ja isoloitumiseen sisäisen koheesion pitämiseksi riittävän voimakkaana.
Etnosentristinen yhteisö voi joutuessaan kulttuurikontaktiin muiden kanssa periaatteessa operoida kolmella tavalla: Ensimmäinen on valita eristäytymisen tie (itsesegregaatio), pyrkiä estämään vieraiden elementtien tuleminen yhteisön sisään tai niiden esiintyminen silloin, kun niitä siellä luonnostaan on (erilaisuuksien eliminointi). Toinen tie on hoitaa kulttuurinen kohtaaminen niin, että vieraat elementit sopeutetaan oman kulttuurin kieleen ja arvojärjestelmään (assimilointi tai integraatiopolitiikka, kotouttaminen). Kolmantena vaihtoehtona on "gate open" -ajattelu, jonka mukaan kulttuurielementtien tulee antaa liikkua vapaasti ja vaikuttaa omalla voimallaan vastaanottavan yhteisön rakenteisiin ja arvomaailmaan. Tätä vaihtoehtoa voi pitää yhteisön kannalta vaarallisena, koska se saattaa varsin nopeasti vaikuttaa vastaanottavan yhteisön kulttuuriseen perusrakenteeseen, keskeisiin identiteettisymbolijärjestelmiin ja näin hajottaa koko yhteisön.
Tällainen mustavalkoinen asetelma on varsin deterministinen ja sen heikkoutena voidaan pitää sitä, että se käsittelee rakenteeltaan varsin yksinkertaisia, selväpiirteisiä ja homogeenisia yhteisöjä, joissa enkulturaatioprosessi todella on niinkin dominoiva kuin yllä on haluttu esittää. Toisaalta on todettava, että monietnisissäkin yhteisöissä vallitsee osa- ja alakulttuurien sisällä samanlainen enkulturoitumisprosessi ja niihin muodostuu etnosentristisiä järjestelmiä, jotka tulevat satunnaisissakin ristiriitatilanteissa varsin nopeasti esiin.
Enkulturoitunut yksilö on siis oppinut yhteisönsä arvo- ja normijärjestelmän ja sen keskeisimmät kulttuuriset symbolit ja tuntee ne omikseen. Tätä oman symboliikan arvottamista ei itse asiassa tapahdu ennen kuin kulttuurisessa kohtaamisvaiheessa, jossa yksilö joutuu vertaamaan kohtaamansa vieraan kulttuurista symboliikkaa siihen, johon hänet on enkulturoitu. Joka tapauksessa yksilö tunnistaa "omiensa" merkit ja arvomaailman ja hyväksyy sen luonnollisena osana omaa ajatusmaailmaansa. Tätä kutsutaan etniseksi identifikaatioksi. Identifioitumiskohteita ja etnisyyden osoittimia ovat toisaalta helposti huomattavat merkit kuten pukeutuminen, kieli, rakennuskulttuuri, ruokatavat, yhteisölliset symbolit (lippu, laulut jne.) - elämisen tapa yleensä - ja toisaalta koko yhteisön kulttuuriin ja sen eri osiin liittyvät perusarvostukset (uskonto, poliittinen järjestelmä, sukupuoliroolit jne.).
Enkulturoituneen ihmisen minäkuva on kytköksissä omaan kulttuuriin: kulttuurin näkyvät symbolit ja sen syvärakenteeseen ankkuroituneet asenteet ja arvostukset ovat perustana itsensä hahmottamiselle. Tätä mekanismia kutsutaan esoteeriseksi identifioitumiseksi. Sen toisena osana on yksilötason ongelma siitä, miten toiset hänen (kulttuurisen) minuutensa näkevät.
Omaa kulttuuriaan peilaavaa minäkuvaansa ihminen käyttää lähtökohtanaan hahmottaessaan suhdettaan muihin ihmisiin. Mikäli vastakkainasettelu tulostaa riittävän määrän samoja kulttuurisymboleja ja asennoituminen niihin on yhtenäistä, vastapuolen katsotaan kuuluvan omaan ryhmään. Mutta mikäli kohtaamistilanteen vastapuoli käyttää erilaista symbolijärjestelmää tai suhtautuu minäkuvansa perustana olevaan järjestelmään asenteellisesti eri lailla, hänen katsotaan kuuluvan vieraaseen ryhmään, muihin.
Esoteerisen identifioitumisen vastapoolina on käsite eksoteerinen identifioiminen, jossa kulttuurinen nimikointi tapahtuu ulkopuolisen taholta ja ulkopuolisen valitsemin kriteeristöin.
Kulttuurikosketuksessa yksilö joutuu arvioimaan vastapuolensa juuri kulttuuristen symbolien avulla. Arvioinnin kohteena ovat ne käytänteet ja tavat, jotka itselle ovat luonnollisia, opittuja ja oikeita. Kosketuskumppanin, toisen kulttuurin edustajan, järjestelmä on vieras ja siitä erottuu osia, joiden katsotaan luonnehtivan hänen edustamaansa kulttuuria. Ne luokitellaan tutun symbolijärjestelmän mukaisesti ja niistä muodostuu oma kulttuurien erilaisuuden mittaamisjärjestelmänsä. Tätä prosessia kutsutaan etniseksi stereotyypittämiseksi.
Stereotyypittämisen lukuisten määritelmien yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan se, että käsite viittaa jonkinasteiseen sosiaaliseen luokitteluun, joka on kaavoittunutta ja jolla on taipumus yleistää.
Kulttuurikosketuksessa se kohdistuu ensi sijassa vastapuolen edustamaan ryhmään, ei häneen yksilönä. Ryhmäjäsenyys sinänsä on riittävä kyseisen ajatuskaavoittuman synnylle. Tästä seuraa, ettei stereotyypittäminen välttämättä vaadi yksilötasolla tapahtuvaa konkreettista, välitöntä kulttuurikosketusta: stereotypiain lähteenä toimivat asenteelliset uskomukset ovat sosiaalisia, kollektiivisia, folkloressa eläviä, tiedonvälityksessä uudistuvia ylimalkakuvia, omassa ryhmässä hyväksyttyjä ja vahvistettuja. Ne ovat osa oman kulttuurin syvärakennetta eivätkä siten kaipaa nimenomaista konkretisointia.
Tällainen stereotypisointi on jokapäiväistä, osa arkipäivän folklorea. "Somalit ovat sitä, mustalaiset taas tuota, ruotsalaiset sellaisia ja kiinalaiset tuollaisia". Erityisesti tämän päivän pinnallinen tiedotus eri medioissa ruokkii stereotypioiden lähtömalleja ja tästä ne siirtyvät ihmisten väliseen kommunikaatioon vahvistamaan aiempia kuvia vieraista ja samalla tukemaan voimassa olevia ennakkoluuloja.
Ehkä konkreettisin stereotypiamaailma ovat ns. etniset kaskut, juutalaisvitsit, somalijutut ja manne-kertomukset, aiemmin biafralaisvitsit ja vaikkapa turkulaiskaskut, joita jokapäiväisessä puheessa viljellään varsin runsaasti lainkaan ajattelematta niiden sisältämää etnosentristä latausta.
Etnosentrismi on jokaiselle yhteisölle luonteenomaista ja sinänsä hyväksyttävää. Ihminen sosiaalisena olentona tuntee luonnollista tarvetta kuulua samanlaisten joukkoon, tulla hyväksytyksi omassa yhteisössään ja vahvistaa yhteisöllisellä samanlaisuussymbolismilla omaa persoonakohtaista identiteettiään. Siksi onkin tehtävä selvä ero etnosentististen vertailevien asenteiden ja nykyään niin tavanomaiseksi tulleen rasismi-termin välillä.
Viime aikojen iskusanaksi on muotoutunut käsite etninen. Sillä tarkoitetaan yleensä vähemmistöihin kuuluvaa ryhmää, joka erottuu erilaisuudessaan pääväestöstä. Etniset kahvilat, etniset musiikkiyhtyeet, etnovaatteet, etninen puhdistus ovat arkipäivän sanontoja, joita käytetään ilman sen suurempia ongelmia. Etnisyys-käsitteestä on kuitenkin tullut myös rasite. Yhteisöt joihin tätä käsitettä sovelletaan, tuntevat olevansa alistettuja, jotakin muuta kuin "pääväestö" - vallanpitäjät. Näin käsite etninen on saamassa eräässä mielessä rasistisen ja erottelevan negatiivisen leiman.
Etninen ryhmä on sellaisten ihmisten viiteryhmä, joilla on yhteinen historiallinen perinne, joka perustuu näkyviin kulttuuripiirteisiin ja perittyihin arvoihin. Ryhmän jäsenet ollessaan kosketuksissa muiden ryhmien edustajien kanssa samastuvat tuon oman perinteisen ryhmän edustajaksi.
Etnisen ryhmän tunnisteena on siis pidettävä sitä, että se elämäntapana, kulttuurina, edustaa historiallisuutta, jatkuvuutta jolla yksilö sidotaan omaan kulttuuriinsa ja sen muutosprosessiin. Etnisen ryhmän jäsen erottaa itsensä muista ja tuntee samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäseniin. Lisäksi yhteisön ollakseen etninen on oman hyväksyntänsä lisäksi saatava ympäröivän yhteiskunnan, muiden hyväksyntä, legitimaatio.
Suomessa on totuttu pitämään romaneja ja saamelaisia etnisenä vähemmistöinä kun taas suomenruotsalaiset, vaikka täyttävätkin etnisen ryhmän kriteerit, eivät sellainen halua olla vaan pitävät itseään suomalaisena osakulttuurina. Ei myöskään pientä juutalaista vähemmistöämme pidetä etnisenä vaan nimenomaan uskonnollisena ryhmänä, vaikka siihen hyvinkin soveltuvat etnisen ryhmän kriteerit.
Mutta yhtäkaikki koko suomalaista yhteisöä voidaan pitää etnisenä yhteisönä, koska etnisyys-käsitteeseen ei välttämättä liitetä minoriteettimerkitystä. Aivan samoin ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia, mitä nämä käsitteet sitten pitävätkään sisällään. Tässä tullaan kuitenkin natio-kysymyksiin, kysymykseen kansallisvaltioista, joissa pääväestö muodostaa vallitsevan etnisen ryhmän ja minoriteetit taas omat etniset kategoriansa, mutta joilla on sama kansalaisuus. Vielä on hyvinkin muistissa entisen Neuvostoliiton rajamuodollisuudet, joiden yhteydessä kysyttiin sekä kansallisuutta että kansalaisuutta. Ja kansallisuus tuossa yhteydessä tarkoitti samaa kuin etnisyys. Näin mm. inkerinsuomalaisten kansallisuus/etnisyys oli suomi ja kansalaisuus Neuvostoliiton.
Pluralistiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuuluu, että se voi sisältää erilaisia osakulttuureja, jotka tietävät olevansa ja joiden hyväksytään olevan sekä oikeudellisesti että kulttuurisesti tasa-arvoisia. Tällöin on syytä hylätä alistava etnisyyden käsite kokonaan ja puhua ainoastaan erilaisista kulttuuriryhmistä ja niiden elämästä.
Kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja -kaavojen sekä näiden tuotteiden integroitunut, yhtenäinen kokonaisuus. Se on sosiaalisen keksimisen tulosta ei biologisen periytymisen. Se siirtyy ja pysyy voimassa vain tiedonvälityksen ja oppimisen avulla; lyhyesti sanoen kulttuuri ei perustu vaistoon.
Tämä määritelmä on yksi monista yrityksistä hahmottaa inhimillisen kulttuurikäyttäytymisen kokonaisuutta. Määritelmä ottaa näköpisteekseen yksittäisen kulttuurissa elävän ihmisen, joka on saanut toimintaansa, ajatuskuvaansa ja asenteitansa ohjaavat mallit omalta ryhmältään. Yksilö on kulttuurisesti kasvanut, enkulturoitunut, siihen ryhmään, johon hän joko geneettisesti tai muutoin kuuluu. Enkulturaatiossa kulttuurinen informaatio, perinne, välitetään joko kirjoituksettoman tai kirjoituksellisen kulttuuri-ilmaisun keinoin kulttuurisen käyttäytymisen hallitsevilta siihen kasvatettaville.
Informaation viestittäminen on se perusprosessi, johon kulttuuriin opettaminen, oppiminen ja sosiaalinen välittyminen viime kädessä perustuu. Opetus ja kasvatus ovat tradition välitysmuotoja, jotka kirjoituksettomassa kulttuurissa suoritetaan suullisesti, kirjoituskulttuurissa sekä suullisesti että kirjallisesti.
Enkulturaatioprosessia voidaan kuvata laajenevana kartiona, jonka sisään yksilö ohjautuu enkulturaatioprosessin alkuvaiheessa. Tuolloin hänestä voidaan hyvin käyttää käsitettä kulttuurinen nolla, onhan kulttuuriin kasvaminen siis nimenomaan muuta kuin biologiseen periytymiseen tai vaistotoimintaan liittyvää prosessia. Enkulturaatioprosessissa ihmiselle opetetaan yhä laajenevassa viitekehyksessä oman yhteisön näkemys siitä, mikä yhteisössä on sallittua ja meikäläistä ja vastaavasti annetaan ymmärrys siitä, että jossain ulkopuolella on jotain, joka on erilaista.
Tämä prosessi on meille kaikille tuttu. Itse olemme jokainen läpikäyneet kulttuuriin kasvamisen prosessin ja itse olemme myös omat lapsemme opettaneet "käyttäytymään oikein", siis kulttuurille ominaisella tavalla.
Kun omaksuttua ja käytettyä käyttäytymis- tai suhtautumismallia käytetään oikeassa tilanteessa "oikein", seuraa tästä yhteisön, hyväksyntä: positiivinen sanktio, palkinta. Mikäli taas yksilö käyttäytyy vastoin yhteisön edellyttämää, hänelle opetettua mallia, joudutaan "väärin" tehnyttä yhteisön jäsentä oikaisemaan, häntä kohtaa negatiivinen sanktio, rangaistus.
Lapsesta pitäen olemme oppineet tekemään eron "meikäläisten" ja "muiden" välillä. Kulttuuriin kasvamisen prosessissa olemme oppineet, kuinka kannattavaa on opetella käyttäytymään niin kuin kotona, lähipiirissä tai yleensäkin "meikäläisten" joukossa tulee käyttäytyä. Jokaiselle on tuttua, mitä tapahtuu häiriökäyttäytyjälle: hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle, olipa se leikkiryhmä, urheiluporukka, terassijoukko tai työyhteisö. Hän siis käyttäytyy väärin. Tässä yhteydessä ei ryhmä juurikaan ota selvää häiriökäyttäytymisen syistä, esimerkiksi sitä, että tuolla "erilaisella" saattaa olla toinen kulttuuritausta, kuin muilla - hän tulee siis vieraasta elämäntapaympäristöstä, jolla taas on omat yhteisössä hyväksytyt mallit ja normit.
Tässä jatkuvassa oikein ja väärin tekemisen valintaprosessissa yksilö joutuu koko ajan tekemään valintoja "meidän" ja "muiden" välillä. Tämä valintaprosessi ja siihen liittyvä sanktiointijärjestelmä johtaa luonnolliseen näkemykseen siitä, että oikein tehdyt asiat ovat "meidän" ja "hyviä" ja taas väärin tehdyt asiat ovat jotain muuta. Tämä "toisin" tekeminen on kuitenkin mahdollista ja mahdollisesti kuuluu ryhmämme ulko-puolella olevien "muiden" maailmaan ja on siis "väärää".
Tässä kaavassa tulee esiin antropologinen looginen universaali totuus, jossa kulttuurit/yhteisöt asettavat itsensä ja muut arvostuksessa eri tasoille ja näin syntyy samanlainen-erilainen-asetelman lähtökohta ja siihen elimellisesti liittyvä arvottava asetelma.
Yhteisöjä, joiden olemassaololle on tunnusomaista edellä kuvatun kaltainen voimakas enkulturointi ja sen mukainen "meidän" ja "muiden" erottaminen, kutsutaan etnosentristisiksi yhteisöiksi.
Etnosentrismi, asenne, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia.
Etnosentrismi pitää sisällään yhteisössä vallitsevan voimakkaan halun ylläpitää ryhmäidentiteetille tärkeitä kulttuurisia symboleja, yhteiskunnan perusrakennetta, ja sitoa yhteisön jäsenet niihin. Yhteisön asenne ulospäin suuntautuvaan kommunikaatioon on varovaista ja usein puolustuksellista, mikä lisää yhteisön taipumusta konservatismiin ja isoloitumiseen sisäisen koheesion pitämiseksi riittävän voimakkaana.
Etnosentristinen yhteisö voi joutuessaan kulttuurikontaktiin muiden kanssa periaatteessa operoida kolmella tavalla: Ensimmäinen on valita eristäytymisen tie (itsesegregaatio), pyrkiä estämään vieraiden elementtien tuleminen yhteisön sisään tai niiden esiintyminen silloin, kun niitä siellä luonnostaan on (erilaisuuksien eliminointi). Toinen tie on hoitaa kulttuurinen kohtaaminen niin, että vieraat elementit sopeutetaan oman kulttuurin kieleen ja arvojärjestelmään (assimilointi tai integraatiopolitiikka, kotouttaminen). Kolmantena vaihtoehtona on "gate open" -ajattelu, jonka mukaan kulttuurielementtien tulee antaa liikkua vapaasti ja vaikuttaa omalla voimallaan vastaanottavan yhteisön rakenteisiin ja arvomaailmaan. Tätä vaihtoehtoa voi pitää yhteisön kannalta vaarallisena, koska se saattaa varsin nopeasti vaikuttaa vastaanottavan yhteisön kulttuuriseen perusrakenteeseen, keskeisiin identiteettisymbolijärjestelmiin ja näin hajottaa koko yhteisön.
Tällainen mustavalkoinen asetelma on varsin deterministinen ja sen heikkoutena voidaan pitää sitä, että se käsittelee rakenteeltaan varsin yksinkertaisia, selväpiirteisiä ja homogeenisia yhteisöjä, joissa enkulturaatioprosessi todella on niinkin dominoiva kuin yllä on haluttu esittää. Toisaalta on todettava, että monietnisissäkin yhteisöissä vallitsee osa- ja alakulttuurien sisällä samanlainen enkulturoitumisprosessi ja niihin muodostuu etnosentristisiä järjestelmiä, jotka tulevat satunnaisissakin ristiriitatilanteissa varsin nopeasti esiin.
Enkulturoitunut yksilö on siis oppinut yhteisönsä arvo- ja normijärjestelmän ja sen keskeisimmät kulttuuriset symbolit ja tuntee ne omikseen. Tätä oman symboliikan arvottamista ei itse asiassa tapahdu ennen kuin kulttuurisessa kohtaamisvaiheessa, jossa yksilö joutuu vertaamaan kohtaamansa vieraan kulttuurista symboliikkaa siihen, johon hänet on enkulturoitu. Joka tapauksessa yksilö tunnistaa "omiensa" merkit ja arvomaailman ja hyväksyy sen luonnollisena osana omaa ajatusmaailmaansa. Tätä kutsutaan etniseksi identifikaatioksi. Identifioitumiskohteita ja etnisyyden osoittimia ovat toisaalta helposti huomattavat merkit kuten pukeutuminen, kieli, rakennuskulttuuri, ruokatavat, yhteisölliset symbolit (lippu, laulut jne.) - elämisen tapa yleensä - ja toisaalta koko yhteisön kulttuuriin ja sen eri osiin liittyvät perusarvostukset (uskonto, poliittinen järjestelmä, sukupuoliroolit jne.).
Enkulturoituneen ihmisen minäkuva on kytköksissä omaan kulttuuriin: kulttuurin näkyvät symbolit ja sen syvärakenteeseen ankkuroituneet asenteet ja arvostukset ovat perustana itsensä hahmottamiselle. Tätä mekanismia kutsutaan esoteeriseksi identifioitumiseksi. Sen toisena osana on yksilötason ongelma siitä, miten toiset hänen (kulttuurisen) minuutensa näkevät.
Omaa kulttuuriaan peilaavaa minäkuvaansa ihminen käyttää lähtökohtanaan hahmottaessaan suhdettaan muihin ihmisiin. Mikäli vastakkainasettelu tulostaa riittävän määrän samoja kulttuurisymboleja ja asennoituminen niihin on yhtenäistä, vastapuolen katsotaan kuuluvan omaan ryhmään. Mutta mikäli kohtaamistilanteen vastapuoli käyttää erilaista symbolijärjestelmää tai suhtautuu minäkuvansa perustana olevaan järjestelmään asenteellisesti eri lailla, hänen katsotaan kuuluvan vieraaseen ryhmään, muihin.
Esoteerisen identifioitumisen vastapoolina on käsite eksoteerinen identifioiminen, jossa kulttuurinen nimikointi tapahtuu ulkopuolisen taholta ja ulkopuolisen valitsemin kriteeristöin.
Kulttuurikosketuksessa yksilö joutuu arvioimaan vastapuolensa juuri kulttuuristen symbolien avulla. Arvioinnin kohteena ovat ne käytänteet ja tavat, jotka itselle ovat luonnollisia, opittuja ja oikeita. Kosketuskumppanin, toisen kulttuurin edustajan, järjestelmä on vieras ja siitä erottuu osia, joiden katsotaan luonnehtivan hänen edustamaansa kulttuuria. Ne luokitellaan tutun symbolijärjestelmän mukaisesti ja niistä muodostuu oma kulttuurien erilaisuuden mittaamisjärjestelmänsä. Tätä prosessia kutsutaan etniseksi stereotyypittämiseksi.
Stereotyypittämisen lukuisten määritelmien yhteisenä nimittäjänä tuntuu olevan se, että käsite viittaa jonkinasteiseen sosiaaliseen luokitteluun, joka on kaavoittunutta ja jolla on taipumus yleistää.
Kulttuurikosketuksessa se kohdistuu ensi sijassa vastapuolen edustamaan ryhmään, ei häneen yksilönä. Ryhmäjäsenyys sinänsä on riittävä kyseisen ajatuskaavoittuman synnylle. Tästä seuraa, ettei stereotyypittäminen välttämättä vaadi yksilötasolla tapahtuvaa konkreettista, välitöntä kulttuurikosketusta: stereotypiain lähteenä toimivat asenteelliset uskomukset ovat sosiaalisia, kollektiivisia, folkloressa eläviä, tiedonvälityksessä uudistuvia ylimalkakuvia, omassa ryhmässä hyväksyttyjä ja vahvistettuja. Ne ovat osa oman kulttuurin syvärakennetta eivätkä siten kaipaa nimenomaista konkretisointia.
Tällainen stereotypisointi on jokapäiväistä, osa arkipäivän folklorea. "Somalit ovat sitä, mustalaiset taas tuota, ruotsalaiset sellaisia ja kiinalaiset tuollaisia". Erityisesti tämän päivän pinnallinen tiedotus eri medioissa ruokkii stereotypioiden lähtömalleja ja tästä ne siirtyvät ihmisten väliseen kommunikaatioon vahvistamaan aiempia kuvia vieraista ja samalla tukemaan voimassa olevia ennakkoluuloja.
Ehkä konkreettisin stereotypiamaailma ovat ns. etniset kaskut, juutalaisvitsit, somalijutut ja manne-kertomukset, aiemmin biafralaisvitsit ja vaikkapa turkulaiskaskut, joita jokapäiväisessä puheessa viljellään varsin runsaasti lainkaan ajattelematta niiden sisältämää etnosentristä latausta.
Etnosentrismi on jokaiselle yhteisölle luonteenomaista ja sinänsä hyväksyttävää. Ihminen sosiaalisena olentona tuntee luonnollista tarvetta kuulua samanlaisten joukkoon, tulla hyväksytyksi omassa yhteisössään ja vahvistaa yhteisöllisellä samanlaisuussymbolismilla omaa persoonakohtaista identiteettiään. Siksi onkin tehtävä selvä ero etnosentististen vertailevien asenteiden ja nykyään niin tavanomaiseksi tulleen rasismi-termin välillä.
Viime aikojen iskusanaksi on muotoutunut käsite etninen. Sillä tarkoitetaan yleensä vähemmistöihin kuuluvaa ryhmää, joka erottuu erilaisuudessaan pääväestöstä. Etniset kahvilat, etniset musiikkiyhtyeet, etnovaatteet, etninen puhdistus ovat arkipäivän sanontoja, joita käytetään ilman sen suurempia ongelmia. Etnisyys-käsitteestä on kuitenkin tullut myös rasite. Yhteisöt joihin tätä käsitettä sovelletaan, tuntevat olevansa alistettuja, jotakin muuta kuin "pääväestö" - vallanpitäjät. Näin käsite etninen on saamassa eräässä mielessä rasistisen ja erottelevan negatiivisen leiman.
Etninen ryhmä on sellaisten ihmisten viiteryhmä, joilla on yhteinen historiallinen perinne, joka perustuu näkyviin kulttuuripiirteisiin ja perittyihin arvoihin. Ryhmän jäsenet ollessaan kosketuksissa muiden ryhmien edustajien kanssa samastuvat tuon oman perinteisen ryhmän edustajaksi.
Etnisen ryhmän tunnisteena on siis pidettävä sitä, että se elämäntapana, kulttuurina, edustaa historiallisuutta, jatkuvuutta jolla yksilö sidotaan omaan kulttuuriinsa ja sen muutosprosessiin. Etnisen ryhmän jäsen erottaa itsensä muista ja tuntee samankaltaisuutta oman ryhmänsä jäseniin. Lisäksi yhteisön ollakseen etninen on oman hyväksyntänsä lisäksi saatava ympäröivän yhteiskunnan, muiden hyväksyntä, legitimaatio.
Suomessa on totuttu pitämään romaneja ja saamelaisia etnisenä vähemmistöinä kun taas suomenruotsalaiset, vaikka täyttävätkin etnisen ryhmän kriteerit, eivät sellainen halua olla vaan pitävät itseään suomalaisena osakulttuurina. Ei myöskään pientä juutalaista vähemmistöämme pidetä etnisenä vaan nimenomaan uskonnollisena ryhmänä, vaikka siihen hyvinkin soveltuvat etnisen ryhmän kriteerit.
Mutta yhtäkaikki koko suomalaista yhteisöä voidaan pitää etnisenä yhteisönä, koska etnisyys-käsitteeseen ei välttämättä liitetä minoriteettimerkitystä. Aivan samoin ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia, mitä nämä käsitteet sitten pitävätkään sisällään. Tässä tullaan kuitenkin natio-kysymyksiin, kysymykseen kansallisvaltioista, joissa pääväestö muodostaa vallitsevan etnisen ryhmän ja minoriteetit taas omat etniset kategoriansa, mutta joilla on sama kansalaisuus. Vielä on hyvinkin muistissa entisen Neuvostoliiton rajamuodollisuudet, joiden yhteydessä kysyttiin sekä kansallisuutta että kansalaisuutta. Ja kansallisuus tuossa yhteydessä tarkoitti samaa kuin etnisyys. Näin mm. inkerinsuomalaisten kansallisuus/etnisyys oli suomi ja kansalaisuus Neuvostoliiton.
Pluralistiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan kuuluu, että se voi sisältää erilaisia osakulttuureja, jotka tietävät olevansa ja joiden hyväksytään olevan sekä oikeudellisesti että kulttuurisesti tasa-arvoisia. Tällöin on syytä hylätä alistava etnisyyden käsite kokonaan ja puhua ainoastaan erilaisista kulttuuriryhmistä ja niiden elämästä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jep... Me/muut, vakinaiset/ulkopuoliset, sisäryhmä/ulkoryhmä,etnosenrismi ja kulttuurirelativismi etc. on hallussa täälläkin :) Tällä sosiologisella silmällä kun näitä juttuja lukee, niin ei voi kuin, no joo....
Ihan hyvä, mutta kuka tämän palstan kävijöistä oikeesti jaksaa lukea koko jutun? En minä ainakaan, vaikka varmaan sisälsi asiaa. Tuskin kuitenkaan mitään sellaista, mitä ei voisi maalaisjärjellä muutenkin päätellä.
Asialliselta vaikutti kun silmäilin, luen joskus toiste... No, jos joku jaksaa lukea akakin viestejä tai monia muita, niin tuon lukeminen ja käsittely on varmaan "lastenleikkiä", en tarkoita halventavassa mielessä kun en ole vielä lukenut...
Kiitos luettavasta tekstistä. Paljon on samoja ajatuksia itselläkin. Vaikka toisaalta kirjoituksesi ei pitäisi tänne kuuluman mutta eräät "tahot" täällä ovat ilmeisesti herättäneet jo ajatsitten keskustelu tyylin joka ruotii erilaisuutta ja sen ongelmia...ja tekee normaali arjesta keskustelemisen mahdottomaksi ja saa tästä palstasta rasismi ja maahanmuuttajat palstan jatkeen samoin kuin on käymnyt myös lomaromanssit palstalle.
Tekstisi oli normaali tyylistä poikkeava joten siis tervetullutta tähän huutelun ja torailun sekaan. Ihmetyttää tosin miten tänne eksyit, tämä kun on vain "kampaajien ja lähihoitajien saitti", tosin eräs "willewallaton" luo silloin tällöin järkevää keskustelua jonka "pilaa" jokin nimim: ".../!!/=D??".
Anteeksi, että kirjoitan huonosti kun en ole vielä akateemista käynyt, joskus toivon mukaan opin kirjoittamaan oikein...
En jaksanut puoliakaan...