Hei!
Olen 42v erittäin rauhallinen miehen puolikas ja joskus saanut
kovan kolauksen ihmissuhderintamalla ja eiköhän kaikki niitä saa, mutta..
Meni vuosia kolausten jälkeen, ennenkuin uskalsin tutustua avoimesti mukavaan naiseen. Torjuin jopa itseltäni tällaiset mahdollisuudet. Tämä
tapahtuikin vuosi sitten kun tapasin tällaisen ihanaisen. Häntä oli helppo lähestyä ja
jututkin luistivat mukavasti kun olime kiinnostuneet samoista asioista hyvin laajasti.
Kaikki yhdessä tekeminen oli nautittavaa ja kiva sunnitella kaikenlaista kun tiesi, että
toinenkin pitää samoista asioista.
Tapasin hänet tanssiravintolassa, jossa sitten tahteja tulikin ensimmäisellä kerralla
kulutettua aikalailla. Tässä vuoden varrella sitten rakastuin vaivihkaa tähän naiseen ihan
silmittömästi. Ihana tunne pitkästä aikaa, kieltämättä. Uskalsin, koska olin jo saanut omat
riippakivet raivattua korvien välistä.
Olemme eri paikkakunnilta kohtuullisen etäältä ja tapailumme olivatkin harvassa. Lisäksi
tällä naisella on poika, 11v, joka äärettömän mustasukkainen. Äitinsä jopa vähän pelkää
reaktioita poikansa suunnalta, jos olisi esitellyt minut uutena poikaystävänään.
Takana tällä naisella on kaksikin huonosti mennyttä suhdetta. Ensin tietysti avioliitto, joka päättyi n. 6v sitten ja tässä välissä seurustelusuhde, jossa kumppani ei tullut toimeen lasten kanssa lainkaan. Tämä päättyikin melko ikävissä merkeissä. Näistä jutuista tämä naisihminen ei ole tuntunut toipuneen. Sanoi että hänen itsetuntoaan on kolhittu oikein kunnolla, jne... Nainen on kaikinpuolin todella upea, herttainen, empaattinen, jne....
Itselläni ei muksuja ole, mutta tulen niiden kanssa hyvin toimeen. Toivoin, että suhteemme olisi tiivistynyt, kun jouduin keikkahommiin lähelle hänen asuinpaikkaansa ja tapaamismahdollisuuksia olisi ollut enemmän, mutta niin ei käynytkään.
Yhdessä olo tuntui mukavalta ja helpolta, niinä harvoina kertoina, jolloin se oli mahdollista. Mainittakoon, että tämä ihastukseni ja rakkauteni kohde joutuu viettämään todellakin pitkiä aikoja poikansa kanssa, erinäisistä syistä johtuen. EX:llä pitkiä työmatkoja jne... Eli ei todellakaan mitään joka toinen viikonloppu vapaata saati arki-illoista puhumattakaan.
Muutenkin järjestelyt tuntuivat olevan hankalia heidän välillä.
Kun yritin ottaa asioita puheeksi, niin tuntui kuin hän olisi mennyt takalukkoon. Minitsikin
jossainvaiheessa olevansa keskustelukammoinen, juuri tämän edellisen suhteen seurauksena,
jossa kaveri oli sitten jankannut ja jankannut asioita ihan tolkuttomasti.Olin tietysti
hieman turhautunut ja pidin sitten yhteyttä tekstareilla ja emaililla, melko tiiviistikin.
Osoitin tunteeni avoimesti, niin tavatessamme kuin muuten ollessamme yhteydessä, toisin kuin
normaalisti aiemmin. Nyt jälkeenpäin olin varmaan ns. pain in the ass, kun tuntuu että se
yhteydenpito on mennyt vähän yli ja olin saanut toisen takajaloilleeen yli-innokkuudellani. En sitä itse ole kuitenkaan tajunnut. Lisäksi kun tuli selväksi ettei kummallakaan ole kiire
mihinkään, niin jaksoin odottaa asioiden eteenpäin menoa. Enkä halunnut kuitenkaan painostaa.
Parisen kuukautta sitten vietettiin hauska viikonloppu, naurettiin, laitettiin ruokaa jne...
Seuraavana maanantaina hän soitti, että nyt on asiat solmussa ja mitä odotan suhteeltamme ja
kesälomalta. Vastasin että odotukset ovat korkealla jne. Hän sanoi että kaverit pommittaa
kesälomaehdotuksilla, ex lähtee 3kk työkeikalle, aikaa tosi vähän, ei pysty antamaan niin paljon suhteeseen kuin odotan, rikki edellisistä suhteista, ei voi antaa mun odottaa jne.
Kaikenkaikkiaan hirveen sekava puhelu, kesken työpäivän, jolloin ei keskittyminen ole paras mahdollinen tällaisten asioiden hoitamiseen. Siinä jää vähän sanattomaksi ja tulee tehtyä hätiköityjä päätöksiä. Hän toivoi, että olisimme voineet jatkaa kavereina ja voisin tavata poikansakin (koskaan en esim. vielä ole nähnyt tätä poikaa). Annoin kieltävän vastauksen, etten pysty siihen. Tunteet pinnassa jne...
Tulin jälkeenpäin katumapäälle, josta seuraavassa....
Senverran tuo puhelu kolahti että kävin työterveyshoitajan juttusilla. Olikin hyvä tuuri, ja hän ymmärsi kyllä asiat. On ollut perhepsykologian puolella joskus töissä. Piti päästä purkamaan asioita. Ja mielestänä täysin ulkopuolinen on tässä parempi kuin kaverit, joilta saattaa tulla liian puolueellisia tai näsäviisaita kommentteja.. Hän piti kirjeen kirjoittamista hyvänä ideana.
Kirjoitin kirjeen, en voivoi valitusvirttä, vaan asiallisen. Pitkän. Käsin kaikenlisäksi. Tunnoistani ja kuluneesta vuodesta. Moitin hieman molempia puhumattomuudesta ja siitä ettei
aikuiset ihmiset ole voineet sopia pelisääntöjä. Kirje sai hyvän vastaanoton ja sovimme, että puhutaan kasvotusten, kunhan tulee sopiva aika. Se on nyt sovittu ensi sunnuntaiksi. En haluaisi luovuttaa vain noin helpolla, koska hänessä näin sielunkumppanuutta ja jotakin ihmeellistä, minkä hän yrittää kätkeä kuorensa sisään.
Kirjeen kirjoittamiseen johti eräs lausahdus jonka on Donner aikoinaan tuonut julki. siitä
olen yrittänyt ammentaa oppia ja kasvaa ihmisenä.
Se kuuluu näin:
"Ihminen, joka ei kokemustensa karttuessa pysty arvioimaan vanhoja tekemisiään ja mielipiteitään uudelleen, on kaavoihinsa kangistunut ääliö!"
Edelleen ajattelen häntä aamuin ensimmäiseksi, ja illalla viimeiseksi ennen nukkumaan menoa.
Yhtedessä oltu pariin kertaan, mutta ei isompaa. Muisti hän minua merkkipäivänänikin, kunnes kävi kävi kuluneella viikolla sillä tavalla, että tapasin hänet sattumalta työkaverinsa kanssa tanssiravintolassa. Tuli hirveän ahdistunut ja jännittynyt olo kun näin hänet. Meinasin lähteä samantien ulos. Hän ei tuolloin vielä ollut huomannut minua koska oli selin minuun. Päätin kuitenkin jäädä koska kohtaaminen on kuitenkin jossainvaiheessa tapahduttava ja näkeminen olikin loppujen lopuksi ihan kiva vaikka olinkin melko jännittynyt. Ei kyllä puhuttu tästä tulevasta muutakun, että mitäs sateen sattuessa??
Tarkoituksemme kun on mennä pyöräpiknikille johonkin rauhalliseen paikkaan.
Sydän särkyi pahemman kerran tässä episodissa, enkä tiedä mitä tuo sunnuntai tuo tullessaan. Ainakin ehkä selvyyden hänen vaikuttimista ja millaisena hän käsitti suhteemme. Toivottavasti.
Hyvää kesää kaikille jotka jaksoivat lukea ja kommenteista myös kiitos.
Olen 42v erittäin rauhallinen miehen puolikas ja joskus saanut
kovan kolauksen ihmissuhderintamalla ja eiköhän kaikki niitä saa, mutta..
Meni vuosia kolausten jälkeen, ennenkuin uskalsin tutustua avoimesti mukavaan naiseen. Torjuin jopa itseltäni tällaiset mahdollisuudet. Tämä
tapahtuikin vuosi sitten kun tapasin tällaisen ihanaisen. Häntä oli helppo lähestyä ja
jututkin luistivat mukavasti kun olime kiinnostuneet samoista asioista hyvin laajasti.
Kaikki yhdessä tekeminen oli nautittavaa ja kiva sunnitella kaikenlaista kun tiesi, että
toinenkin pitää samoista asioista.
Tapasin hänet tanssiravintolassa, jossa sitten tahteja tulikin ensimmäisellä kerralla
kulutettua aikalailla. Tässä vuoden varrella sitten rakastuin vaivihkaa tähän naiseen ihan
silmittömästi. Ihana tunne pitkästä aikaa, kieltämättä. Uskalsin, koska olin jo saanut omat
riippakivet raivattua korvien välistä.
Olemme eri paikkakunnilta kohtuullisen etäältä ja tapailumme olivatkin harvassa. Lisäksi
tällä naisella on poika, 11v, joka äärettömän mustasukkainen. Äitinsä jopa vähän pelkää
reaktioita poikansa suunnalta, jos olisi esitellyt minut uutena poikaystävänään.
Takana tällä naisella on kaksikin huonosti mennyttä suhdetta. Ensin tietysti avioliitto, joka päättyi n. 6v sitten ja tässä välissä seurustelusuhde, jossa kumppani ei tullut toimeen lasten kanssa lainkaan. Tämä päättyikin melko ikävissä merkeissä. Näistä jutuista tämä naisihminen ei ole tuntunut toipuneen. Sanoi että hänen itsetuntoaan on kolhittu oikein kunnolla, jne... Nainen on kaikinpuolin todella upea, herttainen, empaattinen, jne....
Itselläni ei muksuja ole, mutta tulen niiden kanssa hyvin toimeen. Toivoin, että suhteemme olisi tiivistynyt, kun jouduin keikkahommiin lähelle hänen asuinpaikkaansa ja tapaamismahdollisuuksia olisi ollut enemmän, mutta niin ei käynytkään.
Yhdessä olo tuntui mukavalta ja helpolta, niinä harvoina kertoina, jolloin se oli mahdollista. Mainittakoon, että tämä ihastukseni ja rakkauteni kohde joutuu viettämään todellakin pitkiä aikoja poikansa kanssa, erinäisistä syistä johtuen. EX:llä pitkiä työmatkoja jne... Eli ei todellakaan mitään joka toinen viikonloppu vapaata saati arki-illoista puhumattakaan.
Muutenkin järjestelyt tuntuivat olevan hankalia heidän välillä.
Kun yritin ottaa asioita puheeksi, niin tuntui kuin hän olisi mennyt takalukkoon. Minitsikin
jossainvaiheessa olevansa keskustelukammoinen, juuri tämän edellisen suhteen seurauksena,
jossa kaveri oli sitten jankannut ja jankannut asioita ihan tolkuttomasti.Olin tietysti
hieman turhautunut ja pidin sitten yhteyttä tekstareilla ja emaililla, melko tiiviistikin.
Osoitin tunteeni avoimesti, niin tavatessamme kuin muuten ollessamme yhteydessä, toisin kuin
normaalisti aiemmin. Nyt jälkeenpäin olin varmaan ns. pain in the ass, kun tuntuu että se
yhteydenpito on mennyt vähän yli ja olin saanut toisen takajaloilleeen yli-innokkuudellani. En sitä itse ole kuitenkaan tajunnut. Lisäksi kun tuli selväksi ettei kummallakaan ole kiire
mihinkään, niin jaksoin odottaa asioiden eteenpäin menoa. Enkä halunnut kuitenkaan painostaa.
Parisen kuukautta sitten vietettiin hauska viikonloppu, naurettiin, laitettiin ruokaa jne...
Seuraavana maanantaina hän soitti, että nyt on asiat solmussa ja mitä odotan suhteeltamme ja
kesälomalta. Vastasin että odotukset ovat korkealla jne. Hän sanoi että kaverit pommittaa
kesälomaehdotuksilla, ex lähtee 3kk työkeikalle, aikaa tosi vähän, ei pysty antamaan niin paljon suhteeseen kuin odotan, rikki edellisistä suhteista, ei voi antaa mun odottaa jne.
Kaikenkaikkiaan hirveen sekava puhelu, kesken työpäivän, jolloin ei keskittyminen ole paras mahdollinen tällaisten asioiden hoitamiseen. Siinä jää vähän sanattomaksi ja tulee tehtyä hätiköityjä päätöksiä. Hän toivoi, että olisimme voineet jatkaa kavereina ja voisin tavata poikansakin (koskaan en esim. vielä ole nähnyt tätä poikaa). Annoin kieltävän vastauksen, etten pysty siihen. Tunteet pinnassa jne...
Tulin jälkeenpäin katumapäälle, josta seuraavassa....
Senverran tuo puhelu kolahti että kävin työterveyshoitajan juttusilla. Olikin hyvä tuuri, ja hän ymmärsi kyllä asiat. On ollut perhepsykologian puolella joskus töissä. Piti päästä purkamaan asioita. Ja mielestänä täysin ulkopuolinen on tässä parempi kuin kaverit, joilta saattaa tulla liian puolueellisia tai näsäviisaita kommentteja.. Hän piti kirjeen kirjoittamista hyvänä ideana.
Kirjoitin kirjeen, en voivoi valitusvirttä, vaan asiallisen. Pitkän. Käsin kaikenlisäksi. Tunnoistani ja kuluneesta vuodesta. Moitin hieman molempia puhumattomuudesta ja siitä ettei
aikuiset ihmiset ole voineet sopia pelisääntöjä. Kirje sai hyvän vastaanoton ja sovimme, että puhutaan kasvotusten, kunhan tulee sopiva aika. Se on nyt sovittu ensi sunnuntaiksi. En haluaisi luovuttaa vain noin helpolla, koska hänessä näin sielunkumppanuutta ja jotakin ihmeellistä, minkä hän yrittää kätkeä kuorensa sisään.
Kirjeen kirjoittamiseen johti eräs lausahdus jonka on Donner aikoinaan tuonut julki. siitä
olen yrittänyt ammentaa oppia ja kasvaa ihmisenä.
Se kuuluu näin:
"Ihminen, joka ei kokemustensa karttuessa pysty arvioimaan vanhoja tekemisiään ja mielipiteitään uudelleen, on kaavoihinsa kangistunut ääliö!"
Edelleen ajattelen häntä aamuin ensimmäiseksi, ja illalla viimeiseksi ennen nukkumaan menoa.
Yhtedessä oltu pariin kertaan, mutta ei isompaa. Muisti hän minua merkkipäivänänikin, kunnes kävi kävi kuluneella viikolla sillä tavalla, että tapasin hänet sattumalta työkaverinsa kanssa tanssiravintolassa. Tuli hirveän ahdistunut ja jännittynyt olo kun näin hänet. Meinasin lähteä samantien ulos. Hän ei tuolloin vielä ollut huomannut minua koska oli selin minuun. Päätin kuitenkin jäädä koska kohtaaminen on kuitenkin jossainvaiheessa tapahduttava ja näkeminen olikin loppujen lopuksi ihan kiva vaikka olinkin melko jännittynyt. Ei kyllä puhuttu tästä tulevasta muutakun, että mitäs sateen sattuessa??
Tarkoituksemme kun on mennä pyöräpiknikille johonkin rauhalliseen paikkaan.
Sydän särkyi pahemman kerran tässä episodissa, enkä tiedä mitä tuo sunnuntai tuo tullessaan. Ainakin ehkä selvyyden hänen vaikuttimista ja millaisena hän käsitti suhteemme. Toivottavasti.
Hyvää kesää kaikille jotka jaksoivat lukea ja kommenteista myös kiitos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kylläpä tutulta kuulosti juttusi,mulla erosta tuli lopullinen. Oli huimaa rakastua pettymysten jälkeen uudelleen, ei sellaista uskonut enää voivan edes tapahtua.Ero oli valtava menetys, koska minäkin koin löytäneeni todellisen sielunkumppanin. Ja mielestäni tunne oli molemminpuolinen. Ajan kanssa tuli vain selväksi, että toinen epäröi omaa valmiuttaan suhteeseen. Meilläkin välimatka oli aikamoinen, mutta en itse sitä kokenut pahana-eihän sen olisi tarvinnut olla pysyvää.
Toinen kuitenkin ei jaksanut enää, halusi lopettaa suhteen. Yhteydenpito kävi mahdottomaksi koska itselleni jäi eropäätöksen jälkeen tunteet täysin pinnalle. Puhelimitse sain kuulla päätöksen, se tuntui silloin ja tuntuu yhä julmalta. Uskon, että jos asiat olisi kasvotusten selvitetty olisin toipunut erosta jo paremmin. Siitä on kulunut jo lähes puoli vuotta ja vieläkin olen aivan riekaleina sisältä. Jos usko ihmissuhteeseen ja rakkauteen syntyikin tuon suhteen myötä uudelleen, niin tänä päivänä sitä ei ole. Arvet vain syvenivät entisestään. Ja se pelottaa, toipuuko niistä koskaan.
En voi toivoa sulle kuin voimia. Kuulostaa kuitenkin hyvältä, että nyt tapaatte. Etpä sinä muuta voi olla kuin rehellinen ja avoin omista tunteistasi ja ajatuksistasi. Ole oma itsesi, se on parasta sekä sinulle että toiselle osapuolelle. Toivon sydämestäni, että kaikki kääntyy vielä parhain päin sinun kohdalla =). Kerrohan täällä sitten, jos haluat, kuinka teille kävi.
Kylläpä tuntui tutulta tekstiltä, aivan kuin omaa tarinaansa olisi lukenut. Itse tapasin taannoin ihanan miehen ja ihastuimme välittömästi. Molemmista tuntui, ettei sellainen huikea tunne ole edes mahdollinen monien pettymysten jälkeen.
Tuntui vaan mielettömän hyvältä tutustua toiseen ja elämä tuntui hymyilevän pitkästä aikaa.
Muutaman kuukauden kuluttua olin jo aivan koukussa siihen ihmiseen, kaikki muut jutut työasiat jne. menivät omalla painollaan, ajatukset kun harhailivat aivan muualla. Muutaman kuukauden kuluttua miehen yhteydenotot harvenivat, hän ei aina edes vastannut soittoihini. Tietysti halusin tietää syyn hänen käytökseensä. Mä kuulemma halusin enemmän kuin hän, eikä hän ole sellainen ihminen, joka voisi olla minulle enemmän. Silloin tuon asian kuuleminen sattui paljon ja sattuu vieläkin vaikka siitä on jo viikkoja. Tuntuu etten pääsen asiassa yhtään eteenpäin, vaan olen täysin hajalla. Sillä ensimmäisen kerran moneen vuoteen oikeasti välitin toisesta ihmisestä ja koin, että saan vastakaikuakin. Eniten satuttaa se, ettei tuo ihminen ollut valmis ottamaan tässä suhteessa riskiä ja viemään suhdetta seuraavalle, vakavammalle tasolle. Vaikka tiesin, että hänen tunteensa olivat aitoja. Joskus ihmiset eivät vain omilta peloiltaan pysty näkemään asioita eivätkä uskalla heittäytyä tunteidensa varaan.
Mielestäni elämää ei kannata uhrata peloille, sillä menetettyjä tilaisuuksia on maailmassa jo liikaa. Ja jos rakkaudessa riskit ovat suuret, niin kai ovat palkinnotkin.
Toivotan sinulle onnea sunnuntaille. Sinä ainakin olet ollut rehellinen itsellesi ja toiselle, ja se on tärkeintä, enempää et voi tehdä. Pidän peukkuja!
lukea tuon loppuun asti
Noniin... tässä tilannetiedotusta niille jotka halusivat tietää, jos muistavat enää lukea.
Oltiin siis tytön kanssa sunnuntaina ulkoilemassa ja puhuttiin asioista. Ilma vaan näytti aluksi sellaiselta että piti muuttaa suunnitelmia, ja lähteäkkin vain kahvila/kävelykierrokselle. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä. Ei mitään ylettömiä tunteenpurkauksia, vaikka mua kyllä jännitti aluksi melkolailla.
Yhdessä oltiin koko päivä, kun kierrettiin siellä täällä, käytiin syömässä ja höpistiin.
No tää nainenhan on fiksu jne.. mitä sitä turhaan enää kehumaan. Juttu vaan on niin että jotain asioita olin tulkinnut väärin ja tehnyt sitäkautta omat johtopäätökset, ja tullut odotuksia jne. Hän taas oli alunalkaenkin kaveripohjalta liikkeellä. Olimme yhtämieltä siitä, että keskustelumme olisi pitänyt käydä jo aikoja sitten.
Hän haluaa pitää yhteyttä, mutta ilman lupauksia ja odotuksia ettei toinen, ilmeisesti lähinnä minä, pety. Kävi selväksi, että hän ei nyt kykene antamaan suhteelle sitä mitä odotan. Eikä myöskään voi antaa mun odottaa, koska ei tiedä josko koskaan enää sellaiseen kykenee.
Mä vaan olen luonteeltani sellainen etten osaa kattoa ympärilleni jos olen tosissani ihastunut..
Enkä tunteistani pääse kyllä pitkään aikaan eroon, mutta voin ja osaan ne kyllä pitää kurissa
No aika näyttää.
Tulos oli kutakuinkin että "puhdistettiin" pöytä ja katotaan rauhallisesti ystävinä mitä elämä tuo tullessaan ilaman odotuksia toiselta. Harrastukset kun meillä natsaa tosi hyvin yhteen. Juniorikin voi osallistua tekemisiin, koska kaverisuhde helpompi selittää, kuulema... Kuten alkup. tekstissä sanoin häntä en ole vielä nähnyt.
Katsotaan mitä aika tekee tässä asiassa. Toivon tietysti positiivista tulosta, mutta en kuitenkaan aio jäädä roikkumaan ellei niin käy. Sainpahan hänestä ainakin tosi hyvän ystävän/kaverin ellei muuta. Sellaisista suhteista on joskus kehkeytynyt ihan kestäviäkin juttuja.
kesäterkkuja kaikille
Rakastunut