Miteskelen tässä onko se todella tuo avioero todella monnelle noin vaikeeta,Jos yhdessä päätetää esim. pitkä aviliitto eroon niin miksi jäädää sit siihen roikkumaan ja tehdään istsestä kärsiä?Eikö sitä pitäisi ajatella elämää eteen päin?Toine asia jos jompi kumpi pettää ja siitä tulee avioero sekihän on yksi vaihtoehto,Sen tietää et varsinkin jos toinen jää kiinni pettämisestä siinä suhteessa on turhaa itseään kiusta ei muutako kiertoon!!!!!Tallaisia ajatuksia mielessä pyörii.Nauttikaa hyvät ihmiset elämästä ja tulevasta kesästä!!
heipat kamut
kiila
4707
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näin minäkin ajattelin aikaisemmin, ei muuta kuin eroaa. Mutta nyt kun se 20 vuoden jälkeen on konkreettista, ei se olekaan helppoa. Tämä petetyn häpeä, tuska, mikä riistää sisintä, tätä ei olisi voinut kuvitellakaan olevan olemassa. Ja vielä sen ihmisen tähden, johon oli jo niin kyllästynyt joltain osin, sen jutut osasi jo ulkoa, tiesi mitä seuraavaksi sanoo jne.
Miksi helv...ssä tämä on näin vaikeaa ja tuntuu niin pahalta, ettei yhtään osaa ajatella, että nyt mä lähden tanssimaan ja katselemaan miehiä ja saan tehdä mitä lystää. Ei, täällä pitää nyhjätä yksinäisenä kotona, eikä ole ketään jolle edes puhua, onneksi on tämä palsta!
Erosta jo aikaa, en osaa kiintyä keneenkään, en vaikka kuinka haluaisin..
Uusia tuttavuuksia helppo aloittaa, mutta kohta alkavat uudet tuttavuudet ällöttää.
Eli, olen ajatellut olla yksin kotona, kun en halua loukata muita ihmisiä omalla käytökselläni.
Yhden illan seuraa on helppo saada, joten noin kerran kahdessa kuukaudessa hankin sellaisen ja ihan selvinpäin ja suunnitelmallisesti.
Näissä yhdenillansuhteissa on vain sellainen pointti, että nää miehet takertuvat, kunnes hätistelen ne lopullisesti eroon minusta.
En halua ketään, en halua päästää ketään lähelleni.
En luota keneenkään, en halua muuta kuin läheisyyttä ja seksiä hetken verran.
Sairaskuvioko?
Tuollaiseksi minäkin nyt tulevaisuuttani kuvittelen, en jaksa uskoakaan, että kiintyisin kehenkään, mutta eihän sitä tiedä kun tietty aika on eletty, vaikka löytyisikin joku sellainen jonka kanssa voi olla muutenkin kuin vain kerran kahdessa kuussa sängyssä. Mutta terveeltähän tuo kuitenkin tuntuu, kun luen sen sinun kirjoittamanasi, surutyö on juuri tuota.
Tunteiden jyrkkää vuoristorataa.Juuri kun kuvittelin selviäni hengissä tästä prosessista, niin romahdin aivan totaalisesti.Nyt joka ilta kuluu itkiessä, ja tunnen fyysistä kipua, sydämeen sattuu, sieluun sattuu ne ovat aivan palasina.
Välillä taas olen niin vihainen miehelleni, että voisin kuristaa sen ja sen uuden ämmän!Tekisi mieli mennä sanomaan suoraan mitä ajattelen.Ensin meinasinkin niin tehdä, mutta nyt olen päättänyt, etten mene sen huoran oven taakse ruikuttaan.
Jos kerran mieheni on onnellinen minua ja itseään vanhemman naisen kanssa, niin olkoon sitten.En huoli miestä takasin, en vaikka loputkin sydämestäni särkyis.
Tälläista tuskaa en koskaan kuvitellut kokevani.Mutta näin tämä nyt vaan on.Tämä on kestettävä, ehkä joskus, kun olen saanut itseni koottua ehjäksi, ehkä sitten on minullakin mahdollisuus onneen.
Vasta pitkän ajan kuluttua.Luottamus miehiin on mennyt.