Reilun viiden vuoden seurustelun jälkeen ei vieläkään olla lupauksia annettu. Olen yrittänyt mieheltä ihan keskustelemalla (en nalkuttamalla) saada nyhdettyä irti, että haluaako hän olla kanssani lopun elämänsä vai ei. Nyt sitten mies sai kakaistua ulos että "No jos minä sanon olevani varma, niin sitten pitäis heti mennä kihloihin sinun mielestä!" Hmm. Ei ihan pieleen mennyt päätelmä. Kun mies kuitenkin on sanonut haluavansa joskus naimisiin, ei siis ikuisen avoliiton kannattaja. Niin en kyllä hyvällä tahdollakaan ymmärrä, että jos hän on varma, miksei asiasta voisi sopia, antaa lupauksia... asiasta on silloin tällöin puhuttu jo useamman vuoden ajan, ja mies ei koskaan ole "valmis". Vaikka sanoo olevansa varma...
Pitäisikö pistää äijä seinää vasten, ja ilmoittaa, että jos ei varmuus ilmesty ennen syksyä, niin lähdetään sitten tarkkailemaan markkinoita... Vaikka tunnen, että mies on minulle "se oikea", en voi kuvitella viettäväni elämääni miehen kanssa, joka itse vielä arpoo ja haluaa ns. pitää takaportin auki. Se on aika riuduttavaa. Mieluummin sitten yksin kuin yhdessä epävarmana...
Pitäisikö pistää äijä seinää vasten, ja ilmoittaa, että jos ei varmuus ilmesty ennen syksyä, niin lähdetään sitten tarkkailemaan markkinoita... Vaikka tunnen, että mies on minulle "se oikea", en voi kuvitella viettäväni elämääni miehen kanssa, joka itse vielä arpoo ja haluaa ns. pitää takaportin auki. Se on aika riuduttavaa. Mieluummin sitten yksin kuin yhdessä epävarmana...
Vastaukset 47
Vanhimmat
Huono itsetunto? Siltä ainakin vaikuttaa.
Ei oikeastaan. Miksi se siltä vaikuttaa? Koska edellytän mieheltäni rehellisyyttä, avoimmuutta ja sitoutumista? Tai jos ei aio sitoutua koskaan lupauksin niin voisi ainakin sanoa sen suoraan, ei pitäisi olla liikaa toivottu. Siihenkin olen antanut tilaisuuden.
Vaadit sen sormuksen sormeen. Tiedoksi vaan, ettei se sormus sitouta miestä yhtään sen enempää.
En minä sormusta halua, vaan lupauksen. Kihlaus on se sopimus, ei rinkula sormessa. Toki voisimme sinetöidä lupauksen perinteisellä tavalla, jos molemmat haluavat, mutta en ole vielä miettinyt tuota ylimääräistä yksityiskohtaa ollenkaan.
Ei siis metallia, vaan varmuus, kiitos!
Kihlaus ei ole metallia sormessa. Kihlaus ei ole myöskään mikään sopimus. Kihlaus on nimenomaan molemminpuolinen lupaus naimisiinmenosta, eikä siihen kuulu välttämättä mitään ulkoisia merkkejä.
Niinhän minä sanoin =) Sinä sanoit minun haluavan sormuksen, kun puhuin kihlauksesta. Minä sanoin haluavani lupauksen. Ja käsittääkseni jos kaksi ihmistä antavat toisilleen lupauksen, sitä voisi nimittää sopimukseksi? Sovitaan, että mennään naimisiin joku päivä.
En oikein ymmärrä mitä ajat takaa... mutta varmuuden vuoksi teen näin:
"Kihlaus ei ole metallia sormessa."
Aivan, tätä yritinkin ilmaista. En halua metallia, vaan lupauksen/sopimuksen/varmuuden, miten vain asian haluaa ilmaista.
"Kihlaus ei ole myöskään mikään sopimus."
No jaa, tuo on taas sitten käsitteiden hiontaa. Minusta vaihdettuja lupauksia voi kutsua sopimukseksi, kuten jo tuolla ylempänä selitin. Vrt. työsopimus, jossa työnantaja lupaa maksaa palkkaa ja työntekijä lupaa tehdä työtä. Huono esimerkki, mutta tuli vain mieleen.
"Kihlaus on nimenomaan molemminpuolinen lupaus naimisiinmenosta, eikä siihen kuulu välttämättä mitään ulkoisia merkkejä."
Veit jalat suustani. Oliko viestisi tarkoitus edes olla eri mieltä kanssani, vai toistitko vain kaikki sanomani asiat eri sanamuodoissa?
älä j-lauta jankkaa! vaikutat ihmiseltä joka jyrää oman tahtonsa läpi muita kuuntelematta. onnea vaan...
Niin, jos etsit juujuu-naista kyökkipiiaksi niin en varmaan ole nainen sinun makuusi. Tässä edellisen vastaajan kanssa keskustelimme kihlauksesta, ja meillä oli selvästi jonkinlainen väärinymmärrys tuossa matkanvarrella. Minulla on silloin tapana jatkaa keskustelua kunnes väärinymmärrys selviää.
Tarkemmin ajateltuna viestisi ei ehkä ole ihan aiheeton. Pitääpä ryhtyä asenteenkorjauskurssille.
"Pitäisikö pistää äijä seinää vasten, ja ilmoittaa, että jos ei varmuus ilmesty ennen syksyä, niin lähdetään sitten tarkkailemaan markkinoita..."
Toivottavasti mies tajuaa lähteä suhteesta ajoissa tollasen haukan takia. Jos mua tuollaisella asialla kiristettäisiin, niin antaisin kenkää välittömästi!
Niin, yllättävä kommentti mieheltä =)
A) Jos toinen puoli pariskunnasta ei ole valmis sitoutumaan suhteeseen pysyvästi, ei sitä voi toiseltakaan puolelta edellyttää.
B) Jos aikoo häipyä maisemista edellä mainituista syistä, on mielestäni vähintäänkin reilua kertoa mistä se johtuu. Mieluiten hyvissä ajoin, niin että toinen osapuoli voi halutessaan yrittää korjata asian.
--> Tästä syystä en pitäisi kiristyksenä sitä, että jos toinen osapuoli ilmoittaa ettei pysty jäämään ikuisiksi ajoiksi suhteeseen, jossa toinen vielä arpoo että ollako vai eikö olla. Se on rehellisyyttä.
"En pysty olemaan kanssasi pysyvästi, jos et itse aio sitoutua minuun." Voihan tuo kuulostaa kiristykseltä, mutta se on fakta, eikä edes tuomittava sellainen. Miten muuten asian voi ilmaista? Paitsi häipymällä selittelemättä ovet paukkuen? Se se vasta onkin reilua.
Ja aikaraja on olemassa siksi, että tässä tapauksessa kyseinen mies on kolme vuotta hokenut että "kaikki aikanaan, ei pidä turhaan hoppuilla", ja johokin tuossa on raja vedettävä. Muuten sitä kuuntelee 70 vuotta.
uhkailu, kiristys ja lahjonta ei kuulu parisuhteeseen...
Ei tietenkaan kaveri halua pysyvasti sitoutua, olethan jo monen vuoden jalkeen ilmaiseksi tarjonnut palveluja joista han kayvan kurssin mukaan ollisi saanut maksaa pitkan pennin (olettaen etta seurusteluaikana suhteenne oli/on intiimi).
Kukaan ei tee sinulle mitaan mita et itse heidan/hanen anna sinulle tehda. Jos mietiskelyn jalkeen olet tyytyvainen tilanteeseen (ilman maksua) jatka samaan tahtiin.
5 vuotta on tarpeeksi pitka aika tehda johtopaatos yhteiselaman pitka-aikaisesta kestavyydesta hamaan tulevaisuuteen. Ellei sita paatosta ole viela synntynyt, on turha odottaa sita tulevaisuudessakaan.
Haluatko elamankumppanin vai kysymysmerkin, on sinun itse paatettava.
Yllatys, yllatys: on paljon poikia/miehia jotka hakevat elinikaista puolisoa jonka kanssa voi suunnitella yhteiselamaa elakeian tuolle puolensaakka. Ja viela sormuksien kanssa!
Niin, viestissäsi on varmasti paljon asiaa. Kuitenkin mieheni on monin tavoin unelmamies, niin kauan kun en puhu tulevaisuudesta. Silloin hän alkaa jurottaa. Itse kai se on päätettävä pidänkö unelmamiehen niin kauan kuin tämä maisemissa pysyy, vai lähdenkö saman tien etsimään jotain pysyvämpää. Ei ole helppoa, kun kuitenkin uskallan koko ajan toivoa, että mies tuosta "varmistuisi".
Jos olet tyytyvainen epavarmaan tilanteeseen tulevaisuuden suhteen, sittenhan kaikki on OK.
Tama on sinun ja vain sinun itsesi paatettava mita tulevaisuudelta haluat.
Lue viela kerran edellisen viestini viimeinen lause.
Luin kyllä, ja uskon. Mutta niin tärkeää kuin se onkin, miehen tärkein ominaisuus ei kuitenkaan ole sitoutumisentarve/-halu. Uskollisuus ja tasapainoinen arki on kaiken lähtökohta, ja varsinkin tuo uskollisuus tuntuu olevan kiven alla nykyään. Siksi minusta tuntuisi hölmöltä - ja pelottavalta - heivata mies joka on minulle muuten niin hyvä... ei vain halua antaa lupauksia. Toisaalta epävarmuus rasittaa, mutta mutta... se on ainoa vika. Pitää nyt vain itse määrätä se tärkeysjärjestys, onko se liian iso vai siedettävä vika. Tässä on taas (!) yöksi mietittävää. En kai minäkään sitten voi itseäni väittää varmaksi, kun tuon asian kanssa arvon edelleen... turha syytellä miestä.
Jos sulla on kerta hyvä mies, niin miksi mietit miehen jättämistä? Täysin käsittämätöntä!!! Mitä kihlautuminen tai avioliitto muuttaisi teidän välillä jos mies kerta rakastaa sinua, noin puolet avioliitoistahan päättyy eroon? Olisiko parempi vaihtoehto se, että jätät hyvän miehesi ja menet naimisiin "huonon" miehen kanssa, joka suostuu menemään naimisiin, vaikka avioero olisi hyvin todennäköinen? Taidat olla jokin huomiota haluava prinsessa, joka haluaa keinolla millä hyvänsä pitää vaaleanpunaiset häät ja olla kaiken keskipisteenä. Vaikutat oikein naisen irvikuvalta, joka saa aina tahtonsa läpi.
Tiivistän asiani: Minua pelottaa sitoutua mieheen, joka ei halua sitoutua minuun. Sitoutua voi toki muillakin tavoilla kuin avioliitossa, mutta se olisi yksi vaihtoehto. Muutkin miehen ehdotukset olisivat tervetulleita.
Jos teen tuossa mielestänne jotain väärin, suosittelen hoitoa.
"Sitoutua voi toki muillakin tavoilla kuin avioliitossa, mutta se olisi yksi vaihtoehto."
Mikä olisi sinun mielestäsi jokin toinen vaihtoehto?
Minä en oikein ole keksinyt toista, siksi tuo avioliitto onkin minulle tuntunut luonnolliselta vaihtoehdolta. Mutta voihan sitä toki vaihtaa vastaavia lupauksia ilman papin aamentakin, jos molemmat ovat tosissaan. Tämän vuoksi esimerkiksi miehen muut ehdotukset yhteisen sitoutumisen merkiksi ottaisin kyllä harkintaan... jos hänellä on jotain nimenomaan sitä papin aamenta vastaan. Mutta niin, en ole itse muita vastaavia keksinyt.
Sinullekin, lukaisepas tuolta "tarkemmin ajateltuna".
Tarkista nyt ihmeessä asennettasi... Mistä ihmeestä voit tietää "metsästäessäsi jotain pysyvämpää" että se todella olisi pysyvämpää? Viiden vuoden toteutunutta yhteiseloa voi mielestäni paremmin nimittää pysyväksi kuin esim. viikon yhteisen taipaleen myötä annettua lupausta yhteisestä loppuelämästä.
Hyvä kysymys. En voikaan. Mutta sen voin tietää että mieheni ei halua luvata minulle tällä hetkellä mitään pysyvämpää...
Kuka tässä on viikon taipaleista puhunut?
Kirjotuksesi oli kuin suoraan omasta tilanteestani! En edes tiedä mistä aloittasin kertomaan, mutta pelottavan tuttua mullekkin..
Itsekin olen pyöritellyt tuota asiaa vuosien aikana ja se on kuluttanut suhdetta paljon tunne tasolla ihan jo alitajuisestikin..sama asia hiertää tänäpäivänäkin, kaikki alkaa tuntua kohta turhalta..
Minä en vain pysty elämään "päivä kerrallaan" periaatteella,millä asenteella mieheni tuntuu elävän suhdettamme. Meilläkin on just tuo, että ollaan periaatteessa luvattu mennä naimisiin sitten joskus ja ikuisesti yhdessä jne. Mutta jokin aina tuntuu hiertävän..eli aivan sama kuin teillä, eli mies_sanoo_olevansa varma, mutta tokaisee aina vaivalloisten keskustelujen päätteksi ahdistuneena ettei ole "valmis" vielä sitoutumaan antamaan lupausta. Siis voi jumalauta minkä tuskan on mulle tosta aiheuttanu..tuntuu että suhde on jotenkin jo nyt pilalla..tuollatavalla saa kyllä tapettua mussa viimeisetkin rakkauden tunteet, puhumattakaan mistään intohimosta toista kohtaan, jonka on jo onnistunu kuolettaa..
Haluan vain antaa varoittavan sanan, että ennenpitkää katkeroidut miehellesi(johon sulla onkin oikeus,eikä mikään ihme!), kuten minä olen jo, vaikka rakastankin häntä. Itse olen tällähetkellä jotenkin katkeransekaisin, enkä tiedä mitä tehdä..mutta olet täysin oikeassa,että suhteessa tulee se vaihe, jolloin molempien on vain yksinkertaisesti tiedettävä haluaako olla toisen kanssa loppuelämän. Ja on vähintäänkin reilua pistää mies tuossa vaiheessa vasten seiniä..mikä suhde se sellainen on, jossa toinen vain elää sitoutuneena, peläten milloinka toinen häipyy sieltä "takaportista". Itse en ole uskaltanut pistää(ainakaan vielä) ota tai jätä kommenttia kehiin.
Toisena varoituksen sanana sanon,että sydämeen puukotuksen lisäksi mies antaa tällätavoin tavallaan "vapauden avaimen" käteen. Tällä tarkoitan sitä, että et tule mahtamaa mitään sille alitajuiselle kaipuulle "täydellisestä" miehestä, eli joka on valmis sitoutumaan ja tietysti muutenkin unelma, eli sä olet altis ihastumaan, koska olet jo niin lähellä luovuttamista.
Sinulle myoskin kay vastaukseni.
Meillä kanssa vuosikausia käytiin tätä samaa läpi. Mies halusi pitää lopullisen takaoven auki,jopa kihloihin päästiin, mutta siinä sitten se. Sitten alkoi tuota ikää tulla sen verran, että oli pakko alkaa ehdottelemaan lapsi asiaa. mies siihen, ettei hän tiedä voiko hän sitoutua lapsiajatukseen lopuksi elämää, eikä ole varma pystyykö olemaan suhteessa, sitten jo lapsi alkaakin ottamaan "päähän".Ei siis kesätisi rankkaa arkea.(on siis tottunut helppoon elämään ja haluaa elämän sellaisena pysyvän...tämä hänelle suotakoon...ilman minua kuitenkin)
Että hyvät sisaret, jättäkää tälläiset luuserit!Elämä on ihan liian lyhyt tuhlattavaksi tälläiseen intohimottomaan elämään.Kyllä tälläinen epävarmuus tekee toisen osapuolen katkeraksi.Entä sitten jos sinä olet kiltisti odottanut häntä kymmenisen vuotta, ja sitten mies yllättäin rakastuukin tulenpalavasti ja jättää sinut kuin nalli kalliolle. Tämä sitoutumattomuus asia tulee vain pahenemaan vuosien myötä.On sellaisiakin HYVIÄ miehiä,jotka haluavat perinteistä etenemistä suhteessa, sekä myös omia lapsia, ilman että saa aina pelätä kantaako tämä vapauden kaipailija vastuutaan vai ei.
Minä en jäänyt tilannetta odottamaan vaan tein lopullisen ratkaisun asiaan. Nyt ei tarvitse enää itkeä iltaisin.Tsemppiä teillekin kanssasisaret ja voimia suuriin päätöksiin!
Näitä lueskellessa ei voi kuin ihmetellä naisten itsekeskeisyyttä ja oman edun tavoittelua! Mä haluan.. ja haluan.. ja haluan.
Pekka! Ottaa päähän lukee tollasia kommentteja! Taidat olla kypsymätön kakara joka ei pahemmin ole ko asioilla kerinnyt päätään vaivata!
Ja keskustelun aloittajalle: Ymmärrän kyllä ajatuksesi. Nykyään vaan ku erotaan niin helposti niin se voi pelottaa miestäsi. Ja se sama asia toiselta kantilta ajateltuna on ehkä sinun motiivisi!
Mä menin kihloihin jo 2 vuoden tiiviin seurustelun jälkeen... Kosin itse. Olin varma tunteistani. Mies vastasi kyllä ja sormukset hankittiin. Nyt olen (1v kihlauksesta) kuitenkin alkanut epäröidä. Asia on tullut konkreettisemmaksi. Pelottaa!
Haluaisin perheen ja rakentaa muutenkin elämäämme, mutta kun en enää ole varma että haluanko juuri tämän miehen! :-(
Olen muutaman kuukauden pyöritellyt asiaa mielessäni ja (keskustellut myös miehen kanssa) olo on tuskainen. Pitäisi tehdä iso ratkaisu. Lupaukset on annettu, mutta tässä vaiheessa on mielestäni viimeinen mehdollisuus perääntyä kun ei olla vielä naimisissa.
Että näinkin voi käydä, mutta jos ei ois kihlauduttu niin enpä ehkä ois tullu miettineeksi näin ja asiat ois voinu mennä miten vaan..
Ei se minusta ole paha jos pistät miehen seinää vasten. Kyllä se sulle lupauksen antaa jos tarpeeksi rakastaa. Jos ei, niin ratkaisu sekin.
Jos et kysy niin voi olla että joudut elämään epätietoisuudessa vuosia, ja ero tulee sitten syystä tai toisesta. Tai sitten voi olla että jätät ELÄMÄSI MIEHEN!
Juuri tätä on se sitoutuminen mitä haetaan kiireellä... Nyt en olekaan enää varma... Kannatti varmasti tutustua ihmiseen ennen kuin kosit?
Hauskintahan on, että jotkut eivät opi tälläisistä mitään. Seuraavan miehen kanssa ollaan kihloissa myös viimeistään vuoden päästä, sillä tarvitaan se sitoumus loppuiäksi... Ja tämä häpäisee koko sitoumus sanan!
Ei millään pahalla kirjoittajaa kohtaan, voimia sulle tulevaisuuteesi ja päätöksiisi. Tekstisi oli vaan juuri sitä mitä yritin tuolla alempana hakea; tällä hetkellä tuntuu hyvälle, mutta kun sen pitäisi tuntua vuosien päästäkin... Ei todella ihme, että avioliitto menettää instituutiona merkitystään, kun kiirehditään.
En mäkään voi olla ihmettelemättä miehiä, jotka eivät koskaan ole valmiita mihinkään, mikä voi olla sitovaa! Pekka, miesten suuhun näyttää vielä kovemmin sopia nuo sanat "mä haluan (olla vapaa), mä HALUAN (helppoa seksiä ilman lapsia), mä haluun (olla oman itseni herra), MÄ haluun (päättää meidän parisuhteessa että ei edetä mihinkään), MÄ HALUUN (jotain, mut en tiedä mitä), mä haluun.... jne....
Mun käsittääkseni useimmat miehet, jotka jahkailevat kihlautumista yms., haluavat kyllä noita perhe-elämänlle tyypillisiä asioita, mutta eivät vain saa tarpeeksi rohkeutta toteuttaakseen niitä.
Monella lähipiirin pariskunnalla on ollut juuri tuo tilanne, kuten myös meillä.
Pientä pökkäsyä nuo useimmat miehet tarvitsevat, eivätkä he silti menetä itsehallitsemisoikeuttaan tms.
Parisuhteessa ei aina tarvitse ajatella, että toinen sai tahtonsa läpi ja toinen muka hävisi. Voihan se olla, että se naimisiin meno ja/tai toiselle lupautuminen ovat molemmille voitto.
Tuntuu varmaan turhalta kuulla, mutta viisi vuotta ei ole aika eikä mikään...
Uskon miehesi ajattelevan hyvin paljon kuten minä; edellinen suhde viisi ja puoli vuotta, nykyinen seitsämättä vuottaan menee, koskaan vielä tähän astisessa elämässäni en ole vakavissani miettinytkään avioitumista. Miksikö, siksi, että olen suvusta, jossa arvostetaaan ja on pitkät perinteet yksiaviollisuuteen ja avioerottomuuteen.
Mieleeni ei tulisikaan, että tälläkään hetkellä tuntisin mieheni niin hyvin, että olen varma, että sitoumus on loppuiäksi. Ehkä olen jo niin vanha, että ymmärrän, että varmakin suhde saattaa päättyä, silloin on ikävää jos on tehnyt hätiköityjä ratkaisuja. Minusta ainakin olisi aivan sairaan noloa, kokea avioero ja aloittaa kumppanin etsintä alusta eronneena. Siksi pyrin varmistamaan, että kumppani on se oikea, vaikka se meinaisi, että avioidun viidenkymmenen ja kuoleman välillä. Tämän hetkinen mieheni on se oikea, mutta koska olemme yhdessä ikuisesti, on meillä vielä runsaasti aikaa suunnitella sellaiset häät kuin haluamme.
Siis seitsämän vuotta ilman minkäänlaisia sitoumuksia ja vielä ainakin monia, monia vuosia tarvitaan, että tunteesta voi olla täysin varma. Tällä hetkellä kuitenkin olemme yhdessä, koska niin vilpittömästi haluamme. Naimisissa ollessamme ainakin minun puolesta ollaan yhdessä vaikka pakolla, kun on sitouduttu.
Aika, se ei kiirehtimällä lopu!
Sanoit itsekin tekstissäsi, että varmakin suhde voi päättyä. Ja silti odotat varmuutta... nostan sille hattua, kaikkensa pitää yrittää!
Se varmuus on aina, joka ikinen kerta, luuloa ja uskoa eikä tietoa. Voihan se olla että luulot ja uskot ovat oikeita, mutta kukaan ei voi kaikista tuntemuksistaan huolimatta koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siksi sitä varmuutta voi odottaa haudan reunalle asti, jos tahtoo. Odottamalle ehkä onnistumisen todennäköisyys kasvaa, mutta mihin se raja vedetään? Sinulla se on ehkä 10 vuoden tuntemisen / seurustelun / yhteiselon jälkeen, jollain 20 vuoden. Minusta 5 vuotta tuntuu riittävältä...
Avioliitosta minulla on samat ajatukset kuin sinulla. Ja toden totta, hätiköiminen on turhaa. Mutta myös viivyttely vain koska "eihän sitä koskaan voi tietää", ei sovi minulle. Koska koskaan ei voi tietää, joskus on vain toivottava, yritettävä, uskallettava ja haluttava.
Jos mieheni odottaa täydellistä varmuutta, eikä koskaan sitä saa, vietämmekö koko elämämme epätietoisessa tilanteessa odottaen jotain mystistä valaistusta? Ehkä sitten niin. Mutta nyt siirryn tuonne peittojen alle, että jaksan odottaa seuraavat 40 vuotta =)
Hyvät jatkot!
Mutta jospas miehesi ajattelee kuten minä? Jos hän ei halua sitoutua kuin kerran elämässään? Siksi odottaa sitä varmuuden tunnetta. Ainakaan painostamalla sitä ei tule. Miehesi voi katsoa, että tälläisessä tilanteessa kun et ole valmis joustamaan, vaan alat kiristämään... no, ei se ainakaan nosta osakkeitasi hänen silmissään, lisää varmuutta, että juuri tälläisen ihmisen kanssa minä haluan elämäni viettää...
Mutta harmi, jos miehesi muuten olisi ollut hyvä, että näkemyksenne ovat niin erilaiset. Tiedän, että niitä ihmisiä löytyy paljon, jotka ovat valmiita kihlautumaan muutamien vuosien seurustelun jälkeen, toivottavasti seuraava kohdallesi osuva on sellainen, niin saat sitoumuksen. :) Mutta tuletko enää löytämään tämän laatuista, kannattaa miettiä tarkkaan.
Minä en ymmärrä miksi se viivyttely on turhaa mielestäsi? Onko toiseen tutustuminen turhaa? Minun mielestäni taas avioliitto ei ole se oikea paikka tutustua (avioliittoon mielestäni kuuluu myös kihlaus). Jos todella olette epävarmoja siitä, että haluatteko olla yhdessä, kannattaa varmaan hakea jotain muutosta, ero ei varmasti ole huono vaihtoehto, mikäli on vain naimisiinmeno tai ero (naimisiin kun yleensä mennään vasta kun tiedetään/oletetaan haluavansa olla aina yhdessä). Todellakin kaikki on makuasioita, minä näen niin monia harmaan sävyjä tuossa välillä ja nautin tällä hetkellä olla siellä, sillä mistään ei todellakaan voi olla varma, onko mikään onni pysyvää.
Mielestäsi joskus on vain toivottava, yritettävä, uskallettava ja haluttava... Miksi juuri mennä naimisiin. Eikö samaa voi sanoa vain yhdessä olemisesta. Mielestäni joskus on vain uskallettava (toivottava, haluttava, yritettävä...) luottaa siihen, että yhdessä ollaan, ilman sitoumuksia ja velvotteita. Mielestäni mennä liian äkkiseltään naimisiin on uhkapeliä, jossa ei voi luottaa juuri mihinkään...
Kyllä miehesi varmasti sen tietää haluaako hän olla sinun kanssasi, mutta sitä kai hän vielä miettii haluaako hän olla niin aina... Siinä mielestäni sinun on haluttava ja uskallettava antaa aikaa hänelle, luotettava häneen ja yritettävä ymmärtää...
Tästä asiasta on niin monta mielipidettä kuin on kirjoittajia.Ja hyvä niin.Jokainen taapeltaa tyylillään. Minun puolesta joku toinen voi odotella ihan vapaasti vaikka 50 vuotta jos haluaa odottaa miehen varmuuden tunnetta.olen itse siinä iässä, että lapset on tehtävä nyt tai itse en ainakaan niitä voi enää tehdä ikäni puolesta kovin montaa vuotta myöhemmin.Adobtiojonoonkaan en kohta enää kelpaa.(nämä ovat niitä valitettavia totuuksia)
Onko jotenkin vääristynyttä ajatella ajatella asioita oikeassa järjestyksessä.Mielestäni lapset tehdään avioliitossa.Nykyaikana taas tuntuu, että lapsia tehdään ihan miten sattuu ja eroja tulee paljon, takulla niitten ikuisesti ei varmojen miesten kanssa.Ilmeisesti tässä listassa on vain sellaisia jotka eivät lapsia tee koskaan, vai miksi ette tästä aiheesta kirjoita lainkaan. Jos mies hyväksyy lapsi asian, miksi ei ole järkevää mennä naimisiin.Mieheni sanoi, että tämä sitoo tässävaiheessa liikaa...eikö lapsi sitten?Mielestäni erittäin kypsymätöntä tälläinen ajattelutapa.
Myöskään asuntoa ei kanssani uskaltanut ostaa, koska meielestään on "nalkissa".Edelleen hälytyskelloni soivat...
Miehiä on niin paljon, että takulla vaihtamalla itsevarma ihminen pärjää ja aika parantaa haavat. Myöhemmin saatan olla jopa kiitollinen aiemmin tekemistäni ratkaisuista.
Se on ihan selvä, kiristämällä ei hyvä tule, mutta jos asioista ei tule selvyyttä edes aikuisten ihmisten välisen syvällisen dialogin lopputuloksena, on parempi ottaa se rohkea askel ja alkaa elämään tätä niin lyhyttä elämää iloiten ja positiivisin mielin.
Näissä suhteissa missä ollaan epävarmoja, oletteko miettineet,mistä asia johtuu? Voiko kyseessä olla myös se, ettei rakkautta enää ole?Tai se on muuttunut ystävyydeksi, seksiäkin enää kerran kuukaudessa jo silloinkaan...tuttuako?Ollaan yhdessä vain vanhasta tottumuksesta, ja sitten kun se unelmien rakkaus eteeen,vie jalat alta (kolahtaa heti)ja miehelle tuleekin yllättäin sitä varmuutta. Voi kuulkaa, on näitä nähty...Voi, voisin jatkaa tarinointia vaikka kuinka pitkään, mutta eiköhän tämä riitä, joku kuitenkin jyrää tämän minunkin mielipiteeni ilkeillä huomautuksillaan. Näillä keskustelupalstoilla on jostain syystä aina noita kiusantekijöitä,jotka eivät kykene rakentavaan asialliseen keskusteluun.
Niin juuri! Lapsia tehdään mielestäni todella heppoisin perustein. Tosin kihloihin ja naimisiinkin rynnätään usein kovalla vauhdilla. Sitoutuminen on nykyajan miehille kai vaikeaa ja nainen pyöräyttää beibin: onhan se enemmän sitoutumista kuin naimisiinmeno. Sitten heti kohta petetään, karataan tai erotaan ja maamme täyttyy uusio- ja yksinhuoltajaperheistä.
Vanhanaikaisesti haluan seurusteluajan, kihlauksen, naimisiinmenon ja sitten yritetään lapsikin tehdä. Tuntuu turvalliselta ja oikealta tehdä nuo asiat hitaasti ja ajan kanssa, kokea ylä- ja alamäet, kasvattaa varmuutta.
ihan kuin muut ihmiset olisivat vain rappu päästä päämäärään eli naimisiin kerran...huh ihan sairasta...elämä alkaa naimisissa ja silloin se vasta nähdään miten toinen yrittää tosissaan toisen kanssa...siis nyt eikä joskus sitten. Naimisissa olo antaa naiselle sitä turvallisuutta yrittää yhdessä kestää vaikeitakin asioita jne. ei kannata valehdella toiselle että joskus kun ei ole aikomustakaan pitää kiinni lupauksistaan. Jättäkää lehdellä soittelemaan siis itsekseen miettimään mitä haluaa ja jos tulee häntä koipien välissä pyytämään jatkamista naimissa olemalla ottakaa ja yrittäkää, muuten ei kannata edes yrittää he vain käyttävät Teitä hyväkseen. Voin kertoa että juuri tuollaisia on kapakat pullollaan ja olenkin sanonut "etten minäkään ymmärrä teitä" kun he väittävät etttei avovaimo tai tyttöystävä tms. ymmärrä heitä ja että menevät kerran vain naimisiin yms. olen kummallisesti törmännyt heihin.
50-luvulla tai sit itse kirjottaja on aika vanha!!!!! Makuhan noist kihlajaisista on jo menny!! Voihan sit nyt ilman sormustaki elää
Niin, minä puhuin kihlauksesta eli lupauksesta. En sormuksista tai kihlajaisista. Ei kai lupaukset ole mikään muotikysymys tai aikakausivillitys?
onko se "takaportti" yhtään sen enempää auki tai kiinni ilman lupausta (kihlausta) tai sen kanssa. Moni avioliitto on solmittu ja tiet eronneet parissakin vuodessa...
En ole kanssasi samassa tilanteessa, mutta ymmärrän hyvin epävarmuutesi ja sen että tällaisessa tilanteessa on vaikea päättää mitä tekisi. Mielestäni et ole mikään hienohelma prinsessa tms. siksi että haluat tietää, näkeekö miehesi teidät tosissaan yhdessä vielä vuosienkin päästä.
Itse kannatan sitä, että pistät miehen seinää vasten, mikäli asia sinua jatkuvasti vaivaa.. Yksi kaverini lähti vastaavasta suhteesta ja kuukauden päästä mies tiesikin jo aivan varmasti ettei ketään muuta halua. Minusta näyttää siltä, että sinusta on tullut itsestää selvyys miehelle. Lisäksi vaikuttaa todellakin siltä, ettei hän tiedä mitä haluaa. Ehkäpä lyhyt ero saisi hänet miettimään, mitä hän todella haluaa. Voihan hän toki sen jälkeen tulla siihenkin tulokseen, ettet sinä ole sitä, mitä hän haluaa, mutta sittenpähän ainakin tiedät ja voit etsiä itsellesi kumppanin joka todella haluaa sinut.
Oli viisaasti sanottu. Jos mies rakastaa se sen kertoo siinä tilanteessa. Mun mielestäni häntä vaivaa joko 1. Sitoutumisen pelko tai 2. rakkauden puute. Kannattaa ottaa selvää kumpi.
Ihan ensimmäisenä on sanottava, niin kliseeltä kuin kuulostaakin, keskustele miehesi kanssa. Tiedätkö miksi hän ei halua vielä sitoutua? Mikä on vielä? Missä tilanteessa hän voisi sitoutua? Mitä sitoutuminen hänelle tarkoittaa?
Keskustele myös itsesi kanssa. Miksi sä haluat juuri nyt sitoutua? Onko kyse "tämä kuuluu tähän vaiheeseen elämää" -ajattelusta? Vai haluatko aidosti olla tämän ihmisen kanssa loppuikäsi? Jos on, niin miksi tuntuu niin väärältä odottaa?
Aika harvoin kahdella yhteistä elämää suunnittelevalla ihmisellä aidosti on samanlaiset tarpeet esim rahankäytön, oman ajan, perheen perustamisen tai uran suhteen. Ehkä sinä tarvitset varmuuden suhteen tulevaisuudesta ja miehesi ei. Miten voisitte tehdä kompromissin, että kumpikin voisi elää suhteessa mahdollisimman tyytyväisenä?
Ja jos kompromissia ei löydy, tiedät tilanteen ja teet valintasi sen mukaan. Kummankin teidän täytyy kuunnella itseänne ja toimia sen mukaan.
Voimia!
Keskustella pitää vielä lisää, vaikka miehen mielestä ollaan varmasti tehty sitä liiankin kanssa. Annan tilanteen rauhoittua hetken, etten vaikuttaisi katujyrältä.
En tiedä miksi mies ei (vielä) halua sitoutua. Ainoa vastaus minkä hän antaa, on että "ei ole vielä valmis". Minä haluan sitoutua siitä yksinkertaisesta mutta selittämättömästä syystä, että se tuntuu oikealta. Eihän se tietenkään ole oikein, jos toinen ei halua, kyse on vain minun tunteestani. Alunperin sitoutumisenhaluni oli viatonta ja aitoa, mutta nyt kieltävän vastauksen jälkeen yksi minua ajava syy on ehkä epävarmuus... ja sehän ei ole hyvä syy.
Kuitenkaan kysymys ei ole mistään vaiheesta, vaan kyllä, haluan olla aidosti tämän ihmisen kanssa lopun elämäni. Se edellyttää tietysti, että hän haluaa samaa... on vaikea rakastaa ihmistä, jonka vastarakkauden kyseenalaistaa vähän väliä syystä tai toisesta.
Odottaminen ei sinäällään tunnu väärältä... väärältä tuntuu se, että varmuus ei tunnu olevan tulossakaan. Voin odottaa vielä jonkin aikaa, mutta tuntuu väärältä, että joutuisin elämään epävarmuudessa. Jos mies ei halua luvata minulle mitään, minun on päätettävä otanko riskin että jään vaille muita unelmiani (esim. elinikäinen yhdessäolo ja lapset) ja tyydyn tähän hetkeen. Eihän avioliitto ole noista todellakaan tae, mutta sitoutumisen vastustaminen ei vaikuta lupaavalta noiden kannalta =)
luin tämän koko keskustelun läpi, ja kyllä tosiaan ollaan marsista ja venuksesta taas. mikähän siinä on, että kukaan (yleensä mies) ei nykyään tiedä mitä haluaa? Ja sitten kun joku tietää ja osaa vielä ilmaista asian verbaalisti niinkuin keskustelun aloittanut, niin heti tulee ongelma. ihan ensimmäinen keskustelunpätkä osoitti, että mies ei ole ihan samalla tasolla monessakaan mielessä kuin nainen. sori vaan, puhun omasta kokemuksesta. 9 vuotta yhdessä joista 5 naimisissa, ja mies ei lopulta tiennytkään mitä halusi. niin että ei se sormus mitään takaa.mutta ymmärrän täysin että lupauksen ja sitoutumuksen haluaa jo tuossa vaiheessa. jos aikoo olla yhdessä, miksei samantien voisi mennä vaikka naimisiin, varsinkin jos se on toiselle tärkeää. suhteen kestävyyttä se ei tosiaan takaa, mutta pitää uskaltaa, vaikka tietäisi että ero voi tulla. yhdessähän sitä päätetään yrittää. mis´tään ei voi tietää, kaikki on vain uskoa ja toivoa loppujen lopuksi. ydinkysymys onkin, riittääkö niitä. mun miehellä sitoutumiskammo iski sitten kun ruvettiin perheestä puhumaan. itse tietysti oletin että naimisiinmeno olisi ollut jo lupaus siitä että perhe joskus perustetaan jos siltä tuntuu. se on vain valitettava biologinen tosiasia, ja perimmäinen syy kaikille parisuhteen ongelmille ja epätasa-arvolle, että nainen on hedelmällinen vain tietyn ajan, joten hänen täytyy päättää ajoissa. miehen ei koskaan tarvitse. niinpä hän voi olla kakara ikuisesti. ja haluta ja haluta vain uusia asioita ja ihmisiä ilman vastuuta ja sitoumuksia. tai kai nainenkin voi, mutta sitten voi unohtaa ydinperhekuvion ja lapsitoiveet. mieshän voi vielä kuusikymppisenä päättää olevansa vihdoin 'valmis'. sitä ylellisyyttä ei meillä naisilla ole.
Marsista ja Venuksesta, sinäpä sen sanoit =)
Eroprosentti on todella kova ja tähän liittyy aina tiettyjä ongelmia ja epämiellyttäviä tilanteita. Ehkäpä se on sittenkin se asia, joka miestä epäilyttää, vaikka sanoitkin ettei hän ole avoliiton kannattaja?
Totuus minusta on, ettei kukaan voi tietää onko joku se ainoa oikea koko loppuelämän ajaksi. Se on aina arpapeliä enemmän tai vähemmän. Voit tietää mitä tunnet nyt, mutta et voi tietää mitä tunnet 20 vuoden päästä. Kukaan ei voi.
Ja myöskin pitää muistaa että ajan saatossa tunteet muuttuvat jonkin verran (tai näin olen käsittänyt kuulemani ja näkemäni perusteella. Itse en ole vielä tarpeeksi vanha/kokenut varmistaakseni tätä). Siksi esim jos suhteen pohjalla on vankka ystävyys niin siinä on paljon paremmat ainekset pitkälle suhteelle kuin jos on vain seksi ja hetkellisiä tunteita. Siis en tarkoita että ystävyyssuhde ilman rakkautta olisi hyvä pohja vaan tarkoitan nimenomaan että jos se jota rakastaa on myös paras ystävä niin se on erittäin hyvä pohja pitkälle suhteelle. Toki voin olla väärässäkin, mutta tällainen mielikuva itselläni on. Jos "sitoudutaan loppuelämäksi" kovin nopeasti tutustumisen jälkeen tai kovin nuorena niin ei välttämättä olla ehditty vielä kokonaisvaltaisesti tutustua toiseen tai rakentaa sitä pohjaa, ystävyyttä.
Kuitenkin jos olette jo ollut yhdessä 5 vuotta ja jos kaikki on sujunut hyvin ja suhde tyydyttää molempia niin minusta näyttää todella hyvältä asian suhteen. En ilmeisesti vastannut mihinkään...toin lisää vain kysymyksiä. Sorry :(
Kiitoksia vastaamisesta joka tapauksessa =)
"Totuus minusta on, ettei kukaan voi tietää onko joku se ainoa oikea koko loppuelämän ajaksi. Se on aina arpapeliä enemmän tai vähemmän."
Aivan! Tätä minä juuri tarkoitan. Tietenkään ei pidä solmia avioliittoa, jos tuntuu siltä että pohja on epävarma. Mutta jos kaikki on muuten loistavasti ja ainoa pelottava asia on jotkut tilastot tai muiden kokemukset, niin sellaisia tuijotellessa jää oma elämä elämättä. Onhan se on tilastoissakin todettu, että jäätelönsyönti lisää hukkumisriskiä =)
Ymmärrän erittäin hyvin. Olen samassa tilanteessa eikä mies halua tehdä päätöstä. Menisi naimisiin kyllä jos minä nimenomaan haluaisin, mutta kun hänen henkilökohtaista mielipidettä kysyy niin hän ei sanan vars. merkityksessä "halua", mutta suostuu.Ja käyttää itsekin näitä sanoja. Tunnen itseni todella Tärkeäksi ja Rakastetuksi.....