Siitä on lähes 10 vuotta kun erosin elämäni rakkaudesta, kävin todella pahan kriisin olin jopa lähellä itsemurhaa. Olen ollut sen jälkeen parisuhteissa mutta ei ne ole toimineet. Vaimoni löysi uuden kumppanin työpaikalta joka ssitten aiheuttikin eroamisemme. En ole hänelle enää katkera asiasta mutta kuitenkin vaistoan exästäni ettei hänkään loppujen lopuksi ois halunnut eroamme. Lapsiini suhteet on pysyneet tosi läheisinä. Asia mikä vaivaa en oikein saanut koskaan vastausta siihen mikä ajoi hänet suhteeseen. En kerjää sääliä täältä olen kuitenkin päässyt asian ohi silleen ettei se aiheuta enää mitään masennusta tms. olenpahan vaan välillä surullinen asiasta jota en odottanut kohdalleni. Toivoisin että joku sais tästä ajattelemisen aiheta ettei joku ihastuminen ole hyvä syy erota.
Miksi jouduin eroamaan
Mietityttää
153351
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Itse koin yli 30:n vuoden avioliitossa miehen pettämisen. Ei kuulemma ollut tarkoituskaan erota tai jättää vakituista kumppania. Varsinaista syytä suhteeseen en ole saanut selville. Kaikki alkoi netissä seikkailemisesta ja johti seksisuhteeseen, miehen puolelta varmaan rakastumiseen, mutta vastapuoli halusi vain seksiä. Asiaa on yli vuosi käsitelty,yhdessä eletään.Lopputulos on vain surullisuus kaikesta tästä. Niin paljon hyvää tuhottiin, vaikka paljon hyvää jäi jäljellekin. Kunpa voiskin unohtaa,kun jotenkin voi antaa anteeksi.Tällä palstalla ollaan ( nuoret ) eroamassa melkein toiseen katsomisen takia, puhumattakaan yhden yön jutuista. Tämän ikäisenä joutuu punnitsemaan asioita. Olisiko sittenkään onnellisempi yksin, onhan yhdessä koettu monet ilot ja surut. En kuitenkaan sano, että avioliiton jatkaminen aina on hyvä asia, mutta harkita kannattaa.
ei tahdo muistaa että vaikka aluksi uusi tuttavuus tuntuisi kuinka ihanalta, parin vuoden päästä arki on samaa kuin sen lasten vanhemman kanssa.
Minunkin miehelläni oli suhde joka oli enemmänkin henkistä kuin fyysistä laatua. Hän oli jo valmis jättämään minut mutta nainen ei halunnutkaan miestäni. Tässä sitä nyt yritetään korjailla avioliittoa. Välillä on tunne että parasta vain luovuttaa, mutta koska lapsilla on nyt hyvä koti ja yhdessä menee kuitenkin hyvin niin toistaiseksi olen jatkanut. Samaa se ei enään tule olemaan ja miestäni en arvosta niinkuin ennen. Hän taas ei tunnu uskovan että voisin tästä lähteä.
Niin,
Suru minullakin on päällimmäisenä, kun mietin mitä kaikkea hieno on tuhottu. Avoimuus, uskollisuus ja luottamus toiseen on rakennettava uudelleen. Vaimoni vuosien suhde ystäväni kanssa. Selvittely jatkuu vieläkin. Erota ei kumpikaan halua, mutta kyllä valoisa elämä muuttui hetkessä tummaksi. Nyt tiedän miltä tuntuu elää vain seuraavaan hengityksen vetoon asti - tai miltä tuntuu kun sydän särkyy.(miten osuva ilmaus tuo mitä aiemminkin käytin)
Kyllä ero on mielessä, mutta samalla mietin heittääkö pois kaikki vuosien yhdessäkoetut asiat.
Elämä ei ole reilua.
Elämä on todella täysin ennakoimatonta. Jouduin eroamaan 30 avioliittovuoden jälkeen, kun mieheni oli rakastunut työtoveriinsa. Minussa ei kuulemma ollut mitään vikaa. En meinaa millään selvitä eron aiheuttamasta surusta, olen edelleen aivan pöllämystynyt.
Usein erot ovat turhia, ei ole osattu ajatella mitä tämä elämä lopulta onkaan, arkipäivää. Naimisiin mennään ja filmeissä se on silloin happyendi, mutta oikeasti se vasta alkaa tämä yhteinen taival, joka ei hoitamatta kestä. Usein edellytetään toiselta se onnelliseksi tekeminen. Ei homma toimi niin. Itsekin jouduin elämään rankan aviokriisin, kun vaimon silloinen suhde paljastui. Siitä alkoi helvetillinen parivuotta, kun ensin terapiassa yritettiin saada vaimoa tähän maailmaan. Vähän kerrassaan edistymisen myötä alkoi paljastua uusia suhteita ja lopuksi 15 vuoden yhteisen aikamme aikana niitä oli kymmenkunta. Minun psyyke ei sitä kestänyt, tuntui kun minun elämästä olisi viety ne vuodet, en kyennyt ymmärtämään sitä-miksi? Jouduin pitkälle sairaslomalle, ja jatkon kanssa jouduin tekemään päätöksen, pystynkö jatkamaan tätä liittoa? Koska vaimo katui ja sai terapiaa, läheisriippuvuuteen, päätin yrittää. Ajatus oli etten uuden ihmisen kanssa kuitenkaan uskaltaisi yrittää, vaimo kun oli oman vuosien helvetin läpi käynyt, niin eikö siitä jo oppisi läheisriippuvainenkin. Anteeksiannon tie oli pitkä ja karmea läpikäydä. Nyt kun viisivuotta on alusta kulunut, on elämä taas elämää, ja suhteemme on aivan uudella pohjalla, kumpikin on oppinut kovemman kautta. Olisi ollut suuri sääli erota, vaikka helpoin vaihttoehtohan se olisi toki ollutkin.
Nostan hattua tuolle pitkämielisyydellesi. Ja varmaan vaimosikin tahtoi parantua. Koetko että hän rakasti sinua niin palon että tahtoi yrittää parantua. Mä olen paljon miettinyt tuota tahtomista:mihin perustuu tahto. Onko ihmisillä erilainen kyky tahtoa? Mitä on rakkaus?Onko se todellista rakkautta kun tahtoo alkaa selvittää asioita,päättää myös kärsiä tarvittaessa,päättää sietää toisen ja omaakin vajavaisuutta silloin kun liitossa on kuitenkin paljon sitä hyvääkin.
Minä tiesin että ero on tuskaa, eron jälkeinen elämä on tuskaa,jo ennalta tiesin miten syyllistän itseäni siitä ja tästä ja tosta.
Ja kohta taas syyllistän etten tahdo tarpeeksi.
Sen olen kokenut,että jos suhteessa on kriisi niin kummankin pitäisi kyetä sietämään toisen vajavaisuutta, ilman että etsitään syyllistä. tai tehdä vaikka päätös,että päätetään sietää vuosi. On niin paljon ihmisten henkilökohtaisia ongelmia kuten esim.tuo vaimosi läheisriippuvuus. Parantumisen tie on pitkä ja siinä kysytään kyllä kumppanin kykyä sietää.
Sinä jatksoit,se kantoi hedelmää. Toivon elämänmakuista jatkoa.
No vaimoni tilanne oli kuitenkin että hänen tiensä oli loppuun kuljettu, aina uusi suhde vanhan aiheuttamaan pahaan oloon. Ei ihminen kestä sellaista kaksoielämää ilman että hinta on maksettava. Ja se hinta on kova, uskon että ns. läheisriippuvaisen kyky rakastaa on hyvin vajavainen, kun ei ole omaa identtiteetiä, se on vähän kuin pikkulapsella. Mutta mitä se tahtominen sitten on? Onko sillä mitään tekemistä rakkauden kanssa? Itsellä tahto rakentui siitä tiedosta tai uskosta, minkälainen ihminen löytyisi vaimostani, mikäli prosessi jaksettaisiin käydä loppuun. Kai siinä on itsekkyyttä ja rakkautta sekaisin. Jossainmäärinhän se on pakkokin olla itsekkyyttä.
Toisaalta minun on aina ollut vaikea luovuttaa, joten kai silläkin oli oma osuutensa asiaan.
Nyt eletään jokatapauksessa elämää jonka vuosi 0 oli noin 5 vuotta sitten, vanhaa ei muistella, eikä kaivella. Silti tulee aina joskus mieleen, miksei tätä olisi voinut saavuttaa vähän helpomminkin? Jotenkin surullista se on. Voi tosin olla ettei tähän suhteemme nykyiseen syvällisyyteen ja rehellisyyteen oikein helpommin olisi päässyt. Kyllähän tuollaisessa kriisissä on molemmille itsetutkiskelun paikka. Kyllä minunkin piti itsestäni ja toimintatavoistani monta muutoksen paikkaa löytää, ja korjata. Jos siis kysyttäisiin kannatiko, niin vastaus on KYLLÄ.
Jos haluat niin laita sähköpostiosoitteesi tähän osoitteeseen: [email protected]
Kiitos sinulle kun annoit esimerkin että anteeksi antaminen ja tsempaaminen voi kannattaa.
Yleensä kai näitä palstoja (avoiero uskottomuus) lukevat pääasiassa ihmiset jotka eivät ole pystyneet jatkamaan yhdessä.
Itsekkyyttä jatkamiseen löydän itsessäni: esim en kyllä jaksaisi alkaa alusta - uusiin sukulaisiin tutustuminen - kaikki se vuosien työ toisen opiskelussa heitettäisi hukkaan. Mutta kyllä uskottomuudella rikotaan paljon - uskomattoman paljon. Ero houkuttelee:pääsisikö näistä unettomista öistä - rauhoittuisiko oma mielikuvitus miten hienoa heillä onkaan varmaan ollut - silloinkinko kun hän sanoi menevänsä sinne?
Terapiaa on mekin saatu yhdessä ja erikseen, mutta kyllä ilonhiput ovat nykyaikoina vähissä,
Tsemppiä
Itsellä unettomia yöitä kesti 3 vuotta, tai heräsin joskua painajaisiin, joskus vain silmät aukesi ajatukseen joka käsitteli vaimon syrjähyppyjä. Häpeähän se on vaikeinta kestää, se kun on tunne joka on kollektiivinen. Kai ne ynettomat yöt on vain läpikäytävä, lopulta se tuskakin polttaa itsensä loppuun, silloin voi sanoa että aika parantaa-- mikäli asiat ensin käsitellään! Jos molemmat yrittävät, niin aikanaan tulee niitä ilonhippujakin.
Mutta joskus tulee vieläkin näitä päiviä kun jonkinlainen haikeus tai suru valtaa mielen, ihmettelen miksi täällä kirjoittelen? Ehkä aihe tuli jotenkin perverssillä tavalla läheiseksi, mene tiedä. Mutta jos nyt joku saa tästä vahvistusta yrittämiselle, niin hyvä niin.
Uskon että se aina kannattaa, oli tulos sitten mikä tahansa, ainakin tieto siitä että yritti, ei jää mieleen myöhemmin kaivertamaan liian helppo luovutus, mikä on kriisin keskellä välillä hyvinkin ajatuksena puoleensa vetävä.
Tilanteestasi? Huomasin että sinun nimimerkillä oli muutama viesti, asian tiimoilta. Hiukan samantyyppistä kun minunkin tilanne aikanaan oli.
Minulla ei täällä ole profiilia, en ole kanta-asiakas, joten en omista täkäläistä osoitetta.
Jos sinusta tuntuu että sinua helpottaisi, voin vaikka en pysty tarjoamaan kuin vertaisapua, kirjoittaakin, mikäli niin haluat.
Vaikka kovan tien oot kulkenutkin oisin minäkin ollut miellummin sen tekemään kuin että joutuisin näin 10 vuoden jälkeenkin miettimään että miksi. Oikean ratkaisun teit onnea vaan teille.
Meillekin tuli ero lähes 20 vuoden liiton jälkeen miehen uskottomuuden vuoksi. Molemmat kuitenkin rakastavat edelleen toisiaan vielä nytkin, kun erosta on 7 vuotta ja haaveilevat paluusta vanhaan perhe-elämään, vaikka elämme uudessa parisuhteessa kumpainenkin. Niin turhaa ja surullista ...Itken aina kun ajattelen asiaa.
Miksiette palaa yhteen..jos toisianne kaipaatte? Yksi elämä!!
Minullekkin kävi niin, että vaimoni löysi uuden miehen chatin kautta. Viikon chattailun ja yhden tapaamisen jälkeen sain sattumalta tietää asiasta. Vaimo lupasi lopettaa suhteen, mutta kolme viikkoa sen jälkeen hän jätti minut ja lapset. Avioliittoa oli takana 20 vuotta. Olimme menneet naimisiin jo 20 vuotiaina, joten ehkä se avioliitto oli vaimoni mielestä väljähtänyt ja hän kaipasi sitten uusia tunteita. Mitään muita syitä en ole tähän antanut (exänkään mielestä), en ole ollut väkivaltainen, en koskaan pettänyt, en juopottele, missään muussakaan suhteessa hän ei ollut minuun tyytymätön... Ero meni rauhallisesti. Tästä olisi tietysti saanut mahtavan perhetapahtuman, mutta minun kanssani on hankala saada riitaa aikaiseksi ja sekin jäi sitten tekemättä. Omaisuuden jakokin onnistui helposti. Osoittauduin kyllä kiusallisen varakkaaksi siinä vaiheessa ja nyt meni pahasti velan puolelle. Talo kuitenkin jäi minulle ja tulen oiken hyvin toimeen, eikä lastenhoitokaan käy ylivoimaiseksi. Vaimoa vaan kaipaan - siis sitä entistä. Kun tunteet minulla ehti muuttua siitä 20 vuoden takaisesta ihastumisesta ja tuoreesta rakastumisesta syväksi kiintymykseksi, niin sitten vaimo jättää jonkun ihastumisen vuoksi. Turhalta tämä tuntuu...