Ystäväni aviomies kuoli pari päivää sitten liikenneonnettomuudessa. Ystäväni ei ole kovin läheinen, mutta kuitenkin niin että voin sanoa häntä ystäväkseni eikä kaveriksi tai tutuksi. En ole varma kuinka paljon hänellä on ystäviä, perhekeskeinen perhe. Pari sisarusta on ollut apuna.
Mietinkin nyt miten olla surevan lesken apuna? Tarjoanko apuani ja jään odottamaan? Pitäisikö tehdä muutama vierailu? (Siis olen kyllä käynyt kukat viemässä ja istunut hetken hänen rinnallaan) Tiedän että tämä on kovin yksilöllistä, mutta olen monen kuullut valittavan että on "jätetty yksin" kuoleman kohdatessa. Jos sanon että saa soitaa jne. uskooko ja käsittääkö surun kourissa ihminen sitä? Voinko "jättää pallon" hänelle?
En nyt ole ihan varma osasinko muotoilla tätä oikein. Toivottavasti ymmärätte, olen hieman itsekin sekaisin ja järkyttynyt.
Mietinkin nyt miten olla surevan lesken apuna? Tarjoanko apuani ja jään odottamaan? Pitäisikö tehdä muutama vierailu? (Siis olen kyllä käynyt kukat viemässä ja istunut hetken hänen rinnallaan) Tiedän että tämä on kovin yksilöllistä, mutta olen monen kuullut valittavan että on "jätetty yksin" kuoleman kohdatessa. Jos sanon että saa soitaa jne. uskooko ja käsittääkö surun kourissa ihminen sitä? Voinko "jättää pallon" hänelle?
En nyt ole ihan varma osasinko muotoilla tätä oikein. Toivottavasti ymmärätte, olen hieman itsekin sekaisin ja järkyttynyt.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ei minulla ainakaan tullut soitettua kenellekkään vaikka kuulin monelta ystävältä, että soita kun tuntuu siltä. Käy kylässä ja kuuntele..ei vältämättä tarvi edes puhua. *Yhtäkkisessä surussa monet ihmiset haluavat puhua surustaan ja käydä näin läpi asiaa..Parhaiten auttaa kun ei jätä yksin.
Tiedän kokemuksesta kun menenttää jonkun läheisen niin yleensä kaikki kaikkoaa kun ei tiedä mitä sanoisi.Kuitenkin tälläinen ihminen tarvitsee korvan joka kuuntelee.Minä sinuna menisin käymään .Kysyisin miten hän jakselee.Kyllä hän ilmaisee sinulle jos haluaa olla yksin ja jos on puhumisen tarve hän puhuu.Pienikin käynti lohduttaa häntä varmasti..
Mene ihmeessä käymään! Itseäni surussa helpotti jo se, että ystävät oli lähellä, läsnä.En aina jaksanut puhua, mutta tärkeetä oli, että tiesi ettei kuitenkaan ole yksin ja on joku olemassa sitten kun jaksaa puhua.Älä jätä ystävääsi yksin!Sinä varmasti huomaat kyllä, kun ystäväsi haluaa puhua tms. Itselleni merkitsi myös se, että ystävät auttoivat ihan tavallisessa käytännön elämässä,kuten siivoamisessa, kävivät kanssani kaupassa ja ottivat välillä lapseni hoitoon. Ilman heidän korvaamatonta apuaan en olisi selvinnyt surusta yhtä hyvin.Voimia sinulle ja ystävällesi!
Kannattaa usein kysyä suoraan ja kartoittaa suruaan käyvän ihmisen mielialoja ja ystäväpiiriä. On niin montaa tapaa surra, toiset haluavat olla yksin tai pienessä piirissä...toiset kaipaavat seuraa ja mielellään useimmalle jaettu vastuu auttaa pääsemään normaalielämään ja arkeen takaksin, niin paljon kuin se tuollaisen menetyksen jälkeen on mahdollista?
Aikaa se kyllä ottaa, olkoon sitten ihmisellä minkälainen elämänkatosmus ja suhde elämään ja kuolemaan tahansa...?
Ylösnousemustoivo on joillekin lohtu, toiset eivät tulisi takaisin ainakaan tämänkaltaiseen tellukseen enää ikinä? Mutta isossa kirjassa puhutaankin "uudesta masta ja uudesta taivaasta, jossa ei sairauksia ja kuolemaa enää ole"?
Tiedä häntä, kaikki me sen joskus tiedämme...rajan toisella puolen?
Kuolemasta voi oppia ainakin sen, että elämä on lyhyt ja oikullinen,...jokaisesta hetkestä ja päivästä kannattaa iloita ja elää se parhaalla mahdollisella tavalla....mikä se kellekin sitten on?
Kiitokset. Tilanne on todella vaikea, kun en halua tuppautumalla sitten vaikeuttaa hänen oloaan. Ja olen sitten kuitenkin miettinyt juuri tuota samaa, eli:
"Ei minulla ainakaan tullut soitettua kenellekkään vaikka kuulin monelta ystävältä, että soita kun tuntuu siltä"
Haluaisin olla hänelle hyvä ystävä. Nyt olen laittanut muutamia tekstiviestejä, ihan vaan että *halaus* eikä muuta. Siellä on ilmeisesti nyt sukulaisia järjestelemässä hautajaisia, enkä halua häiritä. Ilmeisesti kannattaa hautajaisten jälkeen ruveta säännollisesti käymään?? Näin olen hieman ajatellut.. Mitä mieltä olette?
Tämä on niin vaikeaa, omia läheisiä on kuollut, mutta he ovat kaikki olleet vanhoja. Suru on suuri silloinkin, mutta kun nyt oli kyse perheenisästä niin tuntuu siltä kuin elämä olisi löynyt päin näköä. En voi edes kuvitella miltä ystävästäni tuntuu.
Mielestäni on ihan hyvä, että ajattelet olla surevan ystävänä/tukena hautajaisten jälkeen, sillä silloin se surutyö vasta alkaakin kun järjestelyt on ohi(johon on täytynyt keskittyä ja niistä jotenkin selvitä sukulaisten avulla). Kauempana olevat sukulaiset ehkä lähtevät pois joten sureva jää enemmän yksin. Silloin sitä tukea ja ystävää todella tarvitaan. On kokemusta. Ekat viikot menivät aikalailla sokissa ja järjestellessä hautajaisia jne. ja sen jälkeen uskalsi vasta todella alkaa tehdä surutyötä. Voimia sinullekin ystävän tukemisessa.
Minulla on parillakin ystävättärellä kuolema käynyt tässä lähivuosien aikana. Mene kylään, kuulostele. Istu vaikka hiljaa. Tarjoudu auttamaan. Kysy, tarvitseeko hän vaikka apua kauppareissuun, tiskaamiseen, lasten kaitsemiseen, ruuan tekemiseen. Arjen pieniin asioihin. Taikka hautajaisjärjestelyihin, niitähän on vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä aistit, jos tuppaudut. Älä jätä ystävää/tuttavaa yksin. Tällaisina hetkinä ystävyys punnitaan. Ole läsnä.
"Tällaisina hetkinä ystävyys punnitaan."
Luulisi tälläisen olevan itsestään selvyys: miten olla ja tukea ystävää. On ollut aika kova paikka itselleni myöntää että myös minä olen aika shokissa, ja kun tilanne on niin uusi ja myös arka en tiedä miten toimia. Myös hävettää jos itse käyn kamalasti itkemään, suurempi suru on hänelle. Surettaa vaan niin kamalasti: hänellä muuttuu koko elämä.
Juuri tuota ylempää toivon olevani: kunnollinen ystävä joka osaa olla lähellä, ystävyyttä joka kestää punnitsemisen..
eiu Lisbeth haittaa vaikka käyt itkemään. Osoitathan sitenkin olevasi lähellä ja eläväsi mukana
Silloin pitää itkeä, kun itkettää. Ei se haittaa, vaikka itkettää. Otat osaa toisen suruun ja itkeminen on todella luonnollista.
Tarjoa ihmeessä apuasi niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin kaupassa käyntiin, tiskaukseen yms. Jos hänellä on koira tai kissa tarjoudu viemää niitä ulos.
Itse olisin kaivannut silloin kun olin heikoilla että joku olisi tarjoutunut viemää koiran ulos kun itse nippa nappa jaksoin kävellä. Jos joku olisi tehnyt ruuat sekin olisi ollut hieno asia, itse ei jaksanut moneen kuukauteen tehdä ruokaa.
Olet oma itsesi ei sinun tarvitse olla mitään sen kummenpaa kuin lähimmäinen. Ellei ole sanoja, ole hiljaa, kunhan vain olet lähellä.
Omasta kokemuksesta sanon että jokaisen joka sanoi vain lämpimän sanan muistan loppu ikäni lämmöllä.
Ota rohkeasti yhteyttä, sureva ei jaksa itse soitella ja ottaa yhteyttä. Älä odota mene ja tarjoa apuasi. Olet ihana ihminen kun tahdot olla lähimmäinen.
..kaikille jotka vastasitte. Nyt taidan uskaltaa "tuppautua" katsomaan josko minua kaivattaisiin..
Haleja teille kaikille joiden luona kuolema on vieraillut..
Voimia itsellesi ja ystävällesi! Kyllä elämä vielä kantaa!!
..kiitos teidän osannut olla ystäväni lähellä. Vaikka arastelin niin rohkaisin itseni ja menin käymään. Kyllä hän ystävää tarvitsikin, miksi ihmeessä kuvittelin etten voi mennä???
Hautajaisjärjestelyt on tehty, siivoukset yms seuraavaksi. Pakko sanoa että rankkaa on ollut, mm. pienelle pojalle ostettiin musta solmio isän hautajaisiin, minä sovitin että on oikean kokoinen ja menasin romahtaa siellä kaupassa. Onneksi en, minä olin siellä se turvallinen aikuinen kun äiti on vieläkin shokissa, välillä aivan sekava, menaa pyörtyä yms. Välillä onneksi aika "normaali". Lasten kanssa tulee oltua, kun äiti on niin pyörällä päästään. Hautajaiset tulee olemaan koetus, mutta toivottavasti sitten rauhoittuu kun ei ole kaiken maailman järjestelyitä.. Kyllä omaisilla on rankkaa..
Kiitos taas kun "kuuntelitte", puran omaa pahaa oloani tänne..
Sellaista se on, tuossa tilanteessa ei aina tiedä, miten toimia. Hyvä kun uskalsit mennä käymään! Olette ehtineet tehdä jo yhtä sun toista ja käsitellä tilannetta samalla. Sinusta on ollut suunnaton apu ystävällesi! Jo pelkkä olemassaolosi on auttanut häntä!
Rankkaa se on. On niin paljon asioita, mitä tehdä ja mitä muistaa järjestellä. Yhtä aikaa mieli on herkkä ja voimatkin uupuneet ja takaraivossa suuri ihmetys ja kaipuu. Kaikki tuntuu olevan kuin elokuvaa, ja välillä ihmettelee omia ajatuksiaan, että onko tämä totta vai tarua.
Voimia sinulle ja ystävällesi, ja lapsille!
Hei Lisbeth, muista kuitenkin pysähtyä välillä itsekin. On tärkeää, että auttaessasi muistat purkaa omaa pahaa oloasi jonnekkin, vaikka tänne! Älä laiminlyä itesäsi kaiken hässäkän keskellä (lepää, syö, vaikka ei ole nälkä, juo, vaikka ei ole jano), muuten väsähdät itsekin!
Voimia teille!!
Niinpä, oeln yllättynyt siitä miten koville tämä on minulle itselleni ottanut. Olen jopa alkanut nähdä painajaisia siitä solmion sovituksesta.. Päivä kerrallaan, ensi lauantaina on hautajaiset, jokohan sitten helpottaa??
Olen itse ollut useamman kerran samassa tilanteessa (vaikka iältäni olen alta kolmenkymmenen). Joka kerta olen nähnyt painajaisia. Mutta sehän on ollut vain tilanteen käsittelyä. Ne ovat kuitenkin loppuneet aikanaan.
Toivon, että tilanne rauhoittuu ja helpottuu hautajaisten jälkeen! Mutta, haluan kuitenkin mainita, että voi siinä käydä toisinkin, tuolloin kun kaikki järjestely ja ´häsääminen´ on ohi, ja on aika rauhoittua, niin voikin tulla pahempi takapakki. Kun ei ole enää mitään järjesteltävää. Toisaalta kaikenlaiset perunkirjoitusjutut on vielä tuolloin edessä, ja niissäkin saattaa olla yhtä-sun-toista tekemistä. Järjestelyjen jälkeen on kuitenkin aika rauhoittua ja käsitellä asiaa ilman muuta puuhaa.
Toivottavasti kaikki menee kuitenkin rauhallisesti, ja jaksamista teille! Muista halia pikkumiestä, ja repiä ystävääsi vähän ulos, vaikkapa rauhaiselle kävelylle ajatuksia helpottamaan. Nyt kesällä on hyvä ulkoillakin, kun on valoisaa ja lämmintä ja luonto tuoksuu. Elämä jatkuu!
..onkin sekin, että elämä tuntuu jatkuvan kaikkialla muualla paitsi ystäväni luona; siellä elämä on seisahtunut. Käyn töissä ihmisten hälinässä ja pikku kinoissa ja menen ystäväni luo ja siellä ollaankin elämän perimäisten kysymysten äärellä ja yritetään hymyillä kyynelten läpi. Melkein pelottaa mitä kaikkea tuskaa heillä on vielä edessä... Perunkirjoitukset tulevat olemaan vaikea prosessi, perheen toimeentulokin on vaakalaudalla. Aika se kai kaiken selventää.
Patologin tutkimus oli valmistunut, järkyttävää, mutta ystäväni on ehkä jotenkin turta ja kesti sen yllättävän hyvin. Kaikkea sitä tässä tuleekin eteen..Mitähän vielä???
sinulta Lisbeth, onko sinulta koskaan kuollut läheistä ihmistä? Isä, Äiti, sisarus tms.
..pappani kuoli pari vuotta sitten. Läheinen mutta ei perheen jäsen. Jos ymmärrät mitä tarkoitan? Oman perheeni arkielämä ei mennyt kokonaan sekaisin niin kuin nyt ystävälläni.
Sinulta on? Osanottoni.