Olo on aivan toivoton ja siksi varmaan kirjoitan tänne. En tiedä mitä pitäisi tehdä,eikä varmaan miehenikään,tai oikeastaan hän on ex-mieheni. Mietin vain että onko ympyrä sulkeutunut? Kerron lyhyesti tarinan kulun.
Pitkän seurustelun jälkeen avioiduimme. Nautimme toistemme seurasta, kunnioitimme,elimme tavallista elämää,enempi iloa kuin surua. Saimme kaksi lasta. Yhdessäoloa oli kestänyt 15 vuotta kun suhde alkoi "rakoilla". Oli kaikenlaista huolta. Minä väsähdin,silti rakastin. Mieheni löysi toisen lohduttajan. Päätin kestää loukkauksia mutta nyrkin "puhumisen" jälkeen menetin lopullisesti kunnoitukseni miestäni kohtaan. Suhteen todella vaikeaa kautta kesti 1.5 vuotta ja päädyimme eroon. Jaoimme lasten huoltajuuden,kumpikin kantoi vastuun lapsista oivallisesti ja syvästä omasta halusta. Kuitenkin kumpikin tahoillamme kuitenkin "kaduimme" perheen hajoamista. Minä erityisesti tunsin syyllisyyttä,tunsin itseni itsekkääksi kun erosin.ERon aikana myös lopulta suostuin myöntämään masennnukseni,johon sain hoidon ja "paranin"
"Haavat" umpeutuivat,aika alkoi tehdä tehtäväänsä. Loukkaukset menettivät merkityksensä sen rinnalla kun tajusi mistä oli joutunut luopumaan. Korostan vielä tässä että 13 vuotta saimme nauttia "hyvästä" liitosta.
Kumpikin elimme tahoillamme omaa elämää,lasten asioiden tiimoilta keskusteltiin. Talvella alettiin keskustella myös olisiko yhteen palaaminen mahdollista. Keskustelimme paljonkin odotuksistamme,mitä olisi elää taas yhdessä. Päätimme palata yhteen.Päätimme haluta yrittää vaikeuksissakin.Minäkin ajattelin että onnistun koska olin masennuksen hoidon jälkeen saanut elinvoimani takaisin.
Pari kuukautta takana. Tilanne kestämätön. Arki ns.sujuu,mutta ongelmia.........tässä on alkanut miettiä mikä todella oli eromme syy,eikö ero ollutkaan turha,kuuluisiko meidän vain olla eronneita ja kestää tahollamme se tuska minkä ero aiheuttaa ja kummankin suurin tuska taitaa olla häpeä perheen hajoamisesta,lasten jaksamisesta. Vaikka hyvinhän nuo eron aikana jaksoivat...
Hitto miltä tää kuulostaa.......nyt aletaan tulla asiaan. Ongelma:läheisyys-sen puute ja sen tarve. Ja kun ihminen ei saa läheisyyttä,hän turhautuu ja siinä on sitten aika vaikea olla. Ja kun toinen osapuoli tajuaa ettei ole kykenevä läheisyyteen,voisi kaiketi elää ilmankin. Minä olen se "ongelma".Olen elänyt "kovan" lapsuuden johon ei lähiesyyttä,kosketusta kuulunut,vanhemmillani oli ongelmansa,eivät kyenneet enkä heitä siitä syytä. Elin perhehelvetissä. No,mieheni taas tulee perheestä jossa asiat "kunnossa",läheisyyttä jne.Mieheni on vaikea ymmärtää minkäänlaista henkistä "vajetta",tuo piirre voimistunut iän myötä....
Niin,minä voisin elellä varmaan pienillä hipaisulla mutta miehelläni on ihan hirveä suuri läheisyyden tarve,hyvänä pidetyksi tulemisen tarve,en minä häntä siitä syytä. Minä taas aj.vaivun "omiin" ajatuksiini,kaipaisinkin ehkä rauhaa ja tilaa omille ajatuksellni,toisessa hetkessä saatan sitten olla oikea ilopilleri,olen aaltoilija,en pysty "tasaiseen" suoritukseen. Eron aikana helpottavinta olikin saada olla just semmonen kuin oli, ja tunsin siitäkin syyllisyyttä.
Ja sex-libidokin on aivan erilainen,toinen haluaa joka päivä,minä taas heittäydyn "naarastiikeriksi" harvemmin. Ja siitäkin on hirveet paineet kun tiedän etten tarpeeksi usein halua miestäni. Hän tuntee itsensä todella loukatuksi´,kokee etten rakasta häntä. Ja turhautuminen saa hänet äkäiseksi ja ehdottomaksi,pienetkin asiat mitä teen,teen väärin. Noidankehä on valmis. Hauku minua niin en varmasti halua sen vertaa sinua.
Täsmennettäköön tässä vielä että mieheni monin teoin ja tavoin näyttää minulle että haluaa välittää minusta. Mutta hänen halunsa ymmärtää ymmärrettävästi vähenee kun hän suoraan sanoen kokee halipulaa.
Ja iän myötä kummatkin ovat muuttuneet,aika ääripäähän on mennyt kun toinen on kallellaan boheemiin suvaitsevaisuuteen ja toinen militanttiin ehdottomuuteen.
Olemmeko loppujen lopuksi liian erilaisia ihmisiä? Tai tuo fyysinen läheisyys on se suurin pulma,samaten ajatusmaailman kasvaneet erot-materian merkityskin on suorastaan raivostuttavaa,toinen haluaa luksusta,toiselle riittää rähjäkin kunhan tunnelma on vapautunut.
Nyt on vapautuneisuus kaukana. Ahistaa.
Ehkä minä olen terapian tarpeessa,hullu muija kun ei hyvän päälle ymmärrä. Me pariskuntana olisimme terapian tarpeessa,mutta auttaako edes terapia? Pitääkö ihmisen muuttua? Kuinka paljon pitää osata/haluta suvaita?
Eron aikana minä sain jotain itsestäni takaisin,tunsin ettei minun tarvitse työntäytyä muottiin,vetää roolia tasaisesta "suorittajasta".
Voihan helevetti.
Pitkän seurustelun jälkeen avioiduimme. Nautimme toistemme seurasta, kunnioitimme,elimme tavallista elämää,enempi iloa kuin surua. Saimme kaksi lasta. Yhdessäoloa oli kestänyt 15 vuotta kun suhde alkoi "rakoilla". Oli kaikenlaista huolta. Minä väsähdin,silti rakastin. Mieheni löysi toisen lohduttajan. Päätin kestää loukkauksia mutta nyrkin "puhumisen" jälkeen menetin lopullisesti kunnoitukseni miestäni kohtaan. Suhteen todella vaikeaa kautta kesti 1.5 vuotta ja päädyimme eroon. Jaoimme lasten huoltajuuden,kumpikin kantoi vastuun lapsista oivallisesti ja syvästä omasta halusta. Kuitenkin kumpikin tahoillamme kuitenkin "kaduimme" perheen hajoamista. Minä erityisesti tunsin syyllisyyttä,tunsin itseni itsekkääksi kun erosin.ERon aikana myös lopulta suostuin myöntämään masennnukseni,johon sain hoidon ja "paranin"
"Haavat" umpeutuivat,aika alkoi tehdä tehtäväänsä. Loukkaukset menettivät merkityksensä sen rinnalla kun tajusi mistä oli joutunut luopumaan. Korostan vielä tässä että 13 vuotta saimme nauttia "hyvästä" liitosta.
Kumpikin elimme tahoillamme omaa elämää,lasten asioiden tiimoilta keskusteltiin. Talvella alettiin keskustella myös olisiko yhteen palaaminen mahdollista. Keskustelimme paljonkin odotuksistamme,mitä olisi elää taas yhdessä. Päätimme palata yhteen.Päätimme haluta yrittää vaikeuksissakin.Minäkin ajattelin että onnistun koska olin masennuksen hoidon jälkeen saanut elinvoimani takaisin.
Pari kuukautta takana. Tilanne kestämätön. Arki ns.sujuu,mutta ongelmia.........tässä on alkanut miettiä mikä todella oli eromme syy,eikö ero ollutkaan turha,kuuluisiko meidän vain olla eronneita ja kestää tahollamme se tuska minkä ero aiheuttaa ja kummankin suurin tuska taitaa olla häpeä perheen hajoamisesta,lasten jaksamisesta. Vaikka hyvinhän nuo eron aikana jaksoivat...
Hitto miltä tää kuulostaa.......nyt aletaan tulla asiaan. Ongelma:läheisyys-sen puute ja sen tarve. Ja kun ihminen ei saa läheisyyttä,hän turhautuu ja siinä on sitten aika vaikea olla. Ja kun toinen osapuoli tajuaa ettei ole kykenevä läheisyyteen,voisi kaiketi elää ilmankin. Minä olen se "ongelma".Olen elänyt "kovan" lapsuuden johon ei lähiesyyttä,kosketusta kuulunut,vanhemmillani oli ongelmansa,eivät kyenneet enkä heitä siitä syytä. Elin perhehelvetissä. No,mieheni taas tulee perheestä jossa asiat "kunnossa",läheisyyttä jne.Mieheni on vaikea ymmärtää minkäänlaista henkistä "vajetta",tuo piirre voimistunut iän myötä....
Niin,minä voisin elellä varmaan pienillä hipaisulla mutta miehelläni on ihan hirveä suuri läheisyyden tarve,hyvänä pidetyksi tulemisen tarve,en minä häntä siitä syytä. Minä taas aj.vaivun "omiin" ajatuksiini,kaipaisinkin ehkä rauhaa ja tilaa omille ajatuksellni,toisessa hetkessä saatan sitten olla oikea ilopilleri,olen aaltoilija,en pysty "tasaiseen" suoritukseen. Eron aikana helpottavinta olikin saada olla just semmonen kuin oli, ja tunsin siitäkin syyllisyyttä.
Ja sex-libidokin on aivan erilainen,toinen haluaa joka päivä,minä taas heittäydyn "naarastiikeriksi" harvemmin. Ja siitäkin on hirveet paineet kun tiedän etten tarpeeksi usein halua miestäni. Hän tuntee itsensä todella loukatuksi´,kokee etten rakasta häntä. Ja turhautuminen saa hänet äkäiseksi ja ehdottomaksi,pienetkin asiat mitä teen,teen väärin. Noidankehä on valmis. Hauku minua niin en varmasti halua sen vertaa sinua.
Täsmennettäköön tässä vielä että mieheni monin teoin ja tavoin näyttää minulle että haluaa välittää minusta. Mutta hänen halunsa ymmärtää ymmärrettävästi vähenee kun hän suoraan sanoen kokee halipulaa.
Ja iän myötä kummatkin ovat muuttuneet,aika ääripäähän on mennyt kun toinen on kallellaan boheemiin suvaitsevaisuuteen ja toinen militanttiin ehdottomuuteen.
Olemmeko loppujen lopuksi liian erilaisia ihmisiä? Tai tuo fyysinen läheisyys on se suurin pulma,samaten ajatusmaailman kasvaneet erot-materian merkityskin on suorastaan raivostuttavaa,toinen haluaa luksusta,toiselle riittää rähjäkin kunhan tunnelma on vapautunut.
Nyt on vapautuneisuus kaukana. Ahistaa.
Ehkä minä olen terapian tarpeessa,hullu muija kun ei hyvän päälle ymmärrä. Me pariskuntana olisimme terapian tarpeessa,mutta auttaako edes terapia? Pitääkö ihmisen muuttua? Kuinka paljon pitää osata/haluta suvaita?
Eron aikana minä sain jotain itsestäni takaisin,tunsin ettei minun tarvitse työntäytyä muottiin,vetää roolia tasaisesta "suorittajasta".
Voihan helevetti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuli tossa vaan mieleen että käytätkö kenties ehkäisynä e-pillereitä taikka ehkäisyä jossa hormoneja.. Mulla ne lisää tätä tunteiden vuoristorataa jossa elän, jopa tekevät psykoottisen masentuneeksi. Kun en käytä olen positiivinen, haluja löytyy ja koskettaminen tuntuu hyvältä. impulsiivinen toki olen edelleen..mutta mieliala vaihtelut eivät ole niin rajuja.. sama juttu raskaana ollessa ja synnytyksen jälkeen vuoristorata kiihtyy,mutta tasaantuu ajallaan..
Muuten ette voi kuin yrittää pariterapian kautta löytää keskitietä jossa molempien hyvä elää, jos tällaista ei saada aikaiseksi, on sitten vain elettävä erillään ja päästettävä toisesta irti.. Voihan olla että sinä vain viihdyt paremmin "yksin" eikä siinä ole mitään pahaa!! Elämä voi olla hienoa myös sillätavalla. Oletko edes yrittänyt tapailla muita miehiä eronne aikana, voihan olla että tuolta löytyy sinun kaltaisesi mies jonka tarpeisiin sinä pystyt paremmin vastaamaan.???
On vaan niin hemmetin huono omatunto että lasten äitinä tosiaan voisin viihtyä ja viihdyinkin varsin hyvin yksinäni,vain syyllisyyden tunne erosta kalvoi. Ja kyllä mä sillon ennen ekaa kriisiä ihan suht kivasti olin läheisessä kontaktissa vaikken kauhean seksuaalisesti halukas ollukaan,tasaisesti. Iän myötäkö tää oman tilan tarve kasvaa/pahenee? En haluu bailaa mutten aina jaksa olla kontaktissakaan,"vaivun" omiin maailmoihin. Toisaalta toi omiin maailmoihin vajoominen ei päde lapsiin,ja äitinä koen että onnistun. Ja työssä onnistun. Vieraiden silmissä näytän rehdiltä ja rempseeltä, mutta toi oma mies saa sitten kärsiä mun vetäytyvyydestä.
Kyllä mä tapasin eron aikana tosi mukavan tyypin,mutten antanut itelleni lupaa suhteeseen. Mutta yhtäkään miestä en raflasta halunnut sänkyyni,ei tehny yhtään mieli,ei ees kutittanut siihen malliin,mutta muuten tykkäsin tutustua miehiin ja jutella. Kaiholla muistan sitä kun kiimaisina hyökättiin vaikka puskaan naimaaan keskellä kaupunkia mieheni kanssa,ja sitä tapahtui koko parisuhteemme ajan ennen kriisiä.Mutta sitten oli pitkiä jaksoja etten niin kummosia haluja tuntenut joskaan en pistänyt hanttiinkaan.
Mieheni syyttää etten rakasta häntä. Rakkausko on tosiaan kuollut? Vai olisinko minä tyytyväinen kumppanuuteen. Vai enkö mä tosiaan halua oikeesti elää yhdessä,mielummin yksin. Vai menikö loukkauksissa jotain hienovaraista rikki? Koen etten kelpaa miehelleni sellaisena kuin olen,tunne ei ole vieläkään väistynyt. Luulin kelpaamattomuuden tunteen hävinneen,mut yksi murjovakatse tai lause saa mut vajoomaan:toi ei tykkää musta.
Tää on noidankehä. Veikkaan että eroon johtanut "perusongelma" on ratkaisematta. Ja vaikka me kuinka puhutaan ja sovitaan niin ei mee montaa päivää
Lupaan,että halaan sinua ja pidän sylissä...mutta se lopahtaa,ja minustakin se tuntuu pahalta kun tiedän toisen tarvitsevan edes hitusen hellyyttä.
Enkö todellakaan enää rakasta miestäni kun en kaipaa läheisyyttä. Hän haluaisi lohduttaa muttei enää uskalla,olen kuulemma liian torjuva.Riitaa,itkua,pelkoa.
Mulle on aika selvää ettei tästä kierteestä omin voimin nousta. Mutta onko edes halua terapiaan? Ero on tavallaan helppo,ei tarvii käsitellä asioita ,mutta edestäs löydät sen minkä taakse jätät.
Olet kyllä oikeessa toissa, että pitää osara sitten myös tarpeen vaatiessa irrottautua.
Ja totta,e-pillerit vähentää haluja (kokemusta)on ies ärähtää,että vittu hormoonit ja aina vaan hormoneilla selitellään,rakkaus se on joka ratkaisee!Tavallaan ymmärrän häntä,parhaansa tekee kuin myös minä,kai
Just nyt tuntuu että tie on kuljettu loppuun. Hirveän surullista.
..Juu tiedätkös.. musta tuntuu että kun sä et itsekään tiedä mitä haluat, ja tuossa suhteessa sä et ainakaan tuu saamaan selville mikä olis sulle hyvä, sä voit pahoin kokoajan.. Ei ole järkeä siis sinun jatkaa noin.. Sun tarvitsisi saada itsetuntosi kohdalleen että et masennu jokaisesta kritiikistä tai pahasta sanasta, loukkantua voi, mutta ei masentua..ainakaan joka kerta.
En tiedä pyöriikö myöskin ajatuksesi hieman liikaa tämän asian ympärillä, että etsit epätoivoisesti täydellistä onnea, vaikka tiedät ettei sitä ole..Elämän sisältö voisi olla jotain muutakin..
Tai et ehkä ole tarpeeksi itsekäs ollaksesi onnellinen itsesi kanssa. Täällähän me kaikki eletään kuitenkin yksin..yhdessä. Ehkä miehesi vaatii sinulta liikaa, tai sitten se läheisyyden puute myöskin häneltä teko syy johonkin muuhun..hakee oikeutta pettämiseen tms. Miksi miehesikin sitten haluaa riutua suhteessa jossa ei sitten saa sitä mitä eniten tarvitsee, eli läheisyyttä? Teidän suhteessa kaikki ongelmat eivät ole sinun syysi..
MINUSTA SINÄ VOIT AIVAN HYVIN ELÄÄ YKSINKIN!!! OLE ROHKEASTI VAIN SITÄ MITÄ OLET.. jos et seksiä kaipaa niin sinulle varmasti riittää ystävät ja omat lapset seuraksesi, nehän ne elämässä tärkeimpiä on.. Tiedän muutaman äidin jotka ovat sen tien valinneet että eivät miestä kaipaa ja hienosti ovat pärjänneet, eikä pienen ajan päästä edes kukaan ole ihmetellyt miksi näin on, kun näkee miten onnellisena elämäänsä viettävät. Nykyään en osaisi heille edes miestä rinnalleen kuvitella.
Toisaalta sun "oireet" kuulostaa kyllä aika selkeästi kroonisilta masennusoireilta, Onkohan hoito ollut riittävä tai oikeanlaista juuri sinulle? Joskus menee kauan ennen kuin oikea hoitomuoto löytyy.. hmm
Minulla on huono itsetunto,joskin se on vahvistunut. Päällepäin näytän seksikkäältä,kauniilta,voimakkaalta ja fiksulta-näin on sanottu,mutta sisältä olen "savea",heikko-näin sanon minä. Mun mieskin luuli vielä tähän kevääseen asti että mulla on hyvä itsetunto ja me oltiin sentään koettu yhteistä elämää 15v! Olen ilmeisen hyvä vetäämään roolia ja sitten kaipaan yksinäisyyttä saadakseni olla väsynyt ja heikko. Yksin oli helppoa olla väsynyt. Mutta kyllä mä olin myös toimelias,lasten kaa kuljettiin ja tehtiin,äiti hoiti hommat alusta loppuun vaikkei aina ihan putkeen mennytkään.
Mä "ireen" veikkaan että mulla se olis tässä pitkä tie kuljettavana että saan sisustaani ryhtiin ja sitten vois yhteiselokin sujua. Mutta kuka mua kestää tällaisena vaillinaisena,eikä tilannetta yhtään helpota se että mieheni suhtautuu erittäin paheksuen kaikkiin henkisen puolen heikkouksiin, halu ja hyvä kunto on apu. Hyväkuntonen oonkin, koetan edes rehkimällä saada hetkellistä helpotusta oloon. Ja popsin mielialapilleriä.
Nää mun jutut alkaa jo kuulua psyyke-palstalle, mut ihmettelen miksi 15 v oli ok parisuhteessa. Olenko tosiaan vakavasti masis.
Oikeestaan mä kuitenkin toivoisin lisäaikaa parisuhteeseen,eroominen uudestaan tuntuu pakoon lähtemiseltä.
siinä on vain se pikku juttu kun syylistät itesi suotta.
MIKSI?
ero johtuu siitä kun mikään toimi keskenään mitenkään.
oli perus syy kumassa tahansa mutta yleisesti syylisyys tunne tulee sen vuoksi kun on itsetunto tuhottu.
älä ala enää värkäymään EKSÄSI KANSSA sillä se vain enämpi murentaa luotamustasi iteesi.
suuntaa katseesi uusille poluille ja piste.
Samanlaisten tunteiden kanssa taistelen myös ja olen tulla hulluksi. Meillä vain on mies kuten sinä, minä olen kuin miehesi. Tiedän miltä tuntuu kun ei saa läheisyyttä, eikä toinen ymmärrä olla lähellä vaikkei sitä erityisesti "haluaisi". Onko se niin helvatann vaikeaa olla toisen lähellä kun TIETÄÄ että toinen pitää siitä? Onko vaikeaa tehdä jotain, että toisella olisi hyvä olla? Kai se on. En käsitä mistä se olisi pois. Niinhän minäkin silitän miehen paidat yleensä, vaikken pidä silittämisestä lainkaan, mutta tiedän tekeväni hänet iloiseksi, ja siitä syystä silittäminen ei tunnu niin vastenmieliseltä. Onko seksikin niin vaikeaa? Tiedän ettei mies pysty jos ei pysty, mutta voihan toiselle tehdä siitä huolimatta hyvää? Ja tiedän, että se saisi hänetkin syttymään. Mutta ei. Pahinta on, että kun suhteen alussa sovimme, että ME puhumme asioista, vaikkei kumpikaan ollut aikaisemmissa suhteissa puhumista harrastanut, niin nyt yhtäkkiä välttelemme jopa puhumista. En voi enää nukkua hänen vieressään. Lähellä olo ilman läheisyyttä tekee pahan mielen. Helpompaa kun nukumme erillään. Sitten on hirveä ikävä ja kaipaus, muttei satu ruumiillisesti niin paljon kuin lähellä olo. Mies väittää ettei ymmärrä mitä hänen pitäisi tehdä, vaikka olen suoraan sanonut, että ole siinä lähellä, halaa, koskettele... kaikkea sitä mitä tekisi jos itse haluaisi satunnaisesti. Vaikka olen sanonut niin ei tee mitään, koska väittää että syy on jossain muuaalla kuin läheisyydessä. En tiedä enää mitään. Ei edes usko kun olen pyytänyt miettimään omia tunteitaan, että mahtaako rakastaa ja välittää, vai luuleeko vain. Olen kohta itkenyt puolitoista vuotta eikä loppua näy. Ero ei kelpaa hänelle, ei edes tilapäinen poismuuttoni. Kai se yrittää tosiaan saada minut sekoamaan ja itse vain levittelee käsiään että "hullu ämmä". Ei juma, ennemmin häivyn.
Olen tosi pahoillani puolestasi,tilánne on todella kurja kannaltasi. Ja voit tuskoa että olen surullinen mieheni puolesta. Teen paljon sellaisia asioita ja myötäilen mielipiteissä miestäni,hänen hyvinvointinsa vuoksi. Voisin ottaa vaikka suihin häneltä joka ilta mutta itse yhdyntä ei olisi minulle niin tarpeen. Enkä ole edes läheisyyden,kosketuksen tarpeessa. Mutta ihminen joka tarvitsee fyysistä hellyyttä kokee suihinotonkin vain suorituksena ilman tunetta,vaikka minähän haluan tuottaa miehelleni hyvää oloa. Olen niitä naisia joita on kasvatettu tyydyttämään miehiä,näitä ns.kilttejä 60-luvun kasvatteja.
Väärät,matkalla muuttuneet ihmiset kimpassa,mutta kun erossa oleminenkin tekee kipeää kun toisesta kuitenkin tykkää.
oli tilanne, jossa toinen kärsi halipulaa ja toinen olisi tyytynyt paljon vähempään. Se halipulainen oli mies, siis minä. Eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Haettiin apua, keskusteltiin, kokeiltiin kaikenlaisia suhtautumistapoja. Paras ratkaisu löytyi loppujenlopuksi erosta. Sattuihan se niin perkeleesti, mutta nyt on asiat aivan toisin. Ainakin me olimme liian erilaisia tai oikeasti muutuimme sellaisiksi vuosien saatossa.