Seurustelu harkinta-aikana, uhka vai mahdollisuus?

Tapasin alkuvuodesta miehen, joka oli vasta aivan hiljattain laittanut vaimonsa kanssa eropaperit menemään. Erosta oli ollut puhetta ekaa kertaa jo vuosia sitten, mutta nyt oli mies sanonut, että hänelle riittää. Taustalla ei ollut uutta suhdetta, ei uskottomuutta tai väkivaltaa, vaan klassinen erilleen kasvaminen ja eri odotukset elämältä (nämä kaikki tietenkin nyt miehen suusta, tiedän vain hänen versionsa). Vaimo ei olisi halunnut erota, ja on nyt harkinta-aikana ollut ymmärrettävästi välillä hyvinkin hankala, uhkaillut mm. yksinhuoltajuudella (heillä kolme lasta, 10, 12 ja 16) ja raivonnut myös lasten kuullen jne. Olen pyrkinyt ottamaan neutraalin kannan enkä ole kysellyt hirveästi, haluan keskittyä mukavaan yhdessäoloon kun tapaamme.

Mulla on yksi jo aikuinen lapsi ja omasta erostani on pitkä aika, olin tavatessamme todella valmis uuteen suhteeseen. Nyt huomaan, että osa musta on tosi varovainen, on varmaan jotain itsesuojeluvaistoa. En haluaisi olla pelkkä laastari, joka olisi auttamassa miestä jaloilleen ja hän voisi siinä kohtaa huomata ettei haluakaan enää olla kanssani. Toinen vaihtoehto on, että kun antaa ajan rauhassa kulua niin huomaan/huomaamme, onko suhteella tulevaisuutta. En ole miettinyt tulevaa, olen itse sanonut, että haluan edetä todella rauhassa, avioero astuu voimaan ihan näinä päivinä. En esimerkiksi halua tavata lapsia vasta kuin silloin, kun suhde on kestänyt riittävän kauan ja on vakaalla pohjalla. Autan miestä kuuntelemalla, oikein muuta en voi tehdä enkä halua liiaksi sekaantua asioihin, joihin en voi vaikuttaa.

Kunpa uskaltaisin heittäytyä täydellä sydämellä! Hän on kiltti, herkkä, huumorintajuinen mies, meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita, vetovoimaa ja huumoria. Sitä en pelkää, että he palaisivat yhteen, vaan ennemmin sitä, että vaikka hän luulisi olevansa valmis suhteeseen ei välttämättä sitä ole, ja että ennemmin tai myöhemmin muhun sattuu.