Jälleen kerran heräsin siihen, etten olisi välttämättä halunnut herätä ollenkaan. Unimaassa kun oli kaikki toisin. Ei minun oikeassakaan elämässä ole mitään vialla. Seurustelen, olemme seurustelleet jo 7 vuotta. Olin 18 vuotias nuori, kun tiemme kohtasivat ja siitä lähtien olen kuulunut vain miehelleni. Ikäeroa meillä on sopivasti, vain kolme vuotta ja ajatusmaailmakin suurimmalta osin kohtaa hyvin toisensa. Koskaan mieheni ei ole ollut minulle paha, koskaan ei ole pettänyt, koskaan ei ole lyönyt ja koskaan ei edes minulle huuda. Pitää ennemminkin kuin kukkaa kämmenellä ja silittää silkkihanskoin.
Miksi sitten olen jo pidemmän aikaa nähnyt unia ja toivonut että unet olisivat totta? Miksi uneksin siitä, että vastaani kävelee mies, joka hurmaa minut, johon lankean niin, ettei millään ole mitään väliä. Joka kuljettaa minua kainalossaan ja jonka kanssa suutelen niin, että järki lähtee ja himo jää. Kuljettaahan omakin mieheni minua kainalossaan ja suutelee. Ei ehkä niin että järki lähtee, mutta ei kai 7 vuoden jälkeen kenelläkään sellaista voi olla?
Miksi uneksin siitä, että kaikki olisikin toisin, miksi uneksin hullusta huumasta ja kiihkosta? Miksi en siitä haluaisi herätä? Ja miksi olen alkanut katselemaan vastaantulevia miehiä sillä silmällä??
Ei näin saisi olla. Suhteessanihan on kaikki hyvin. Niin hyvin, ettei koskaan edes riidellä. Nauretaan kylläkin.
Ei kai suhteeni ole mennyt jo kiihkeästä kaveruuden puolelle? Sitäkö pelkään ja sitäkö tämä on? Onko se aina näin, kun on pitkä suhde?
Vai uneksinko siksi, etten ole lyhyitä suhteita tai hurjaa sinkkuelämää koskaan viettänyt? En ole paljon kokenut yhden yön huumaa.
Mutta unissani se ei koskaan jää yhteen yöhön. Se on hullaantumista joka kestää.
Seikkaillako minun pitäisi? Vai kesästäkö tämä johtuu?
Tampereen kadulla etsin väkijoukosta kasvoja, jotka olen unessani tavannut. Jotenkin tuntuu että ne voisivat vastaan tulla, ja sitten se on menoa. Vaikka tiedän, että hulluahan niin on ajatella.
Kertokaa ihmiset mitä tämä on?
Seikkailuako kaipaan?
Onko muilla koskaan tällaista?
Hulluko olen?
Miksi sitten olen jo pidemmän aikaa nähnyt unia ja toivonut että unet olisivat totta? Miksi uneksin siitä, että vastaani kävelee mies, joka hurmaa minut, johon lankean niin, ettei millään ole mitään väliä. Joka kuljettaa minua kainalossaan ja jonka kanssa suutelen niin, että järki lähtee ja himo jää. Kuljettaahan omakin mieheni minua kainalossaan ja suutelee. Ei ehkä niin että järki lähtee, mutta ei kai 7 vuoden jälkeen kenelläkään sellaista voi olla?
Miksi uneksin siitä, että kaikki olisikin toisin, miksi uneksin hullusta huumasta ja kiihkosta? Miksi en siitä haluaisi herätä? Ja miksi olen alkanut katselemaan vastaantulevia miehiä sillä silmällä??
Ei näin saisi olla. Suhteessanihan on kaikki hyvin. Niin hyvin, ettei koskaan edes riidellä. Nauretaan kylläkin.
Ei kai suhteeni ole mennyt jo kiihkeästä kaveruuden puolelle? Sitäkö pelkään ja sitäkö tämä on? Onko se aina näin, kun on pitkä suhde?
Vai uneksinko siksi, etten ole lyhyitä suhteita tai hurjaa sinkkuelämää koskaan viettänyt? En ole paljon kokenut yhden yön huumaa.
Mutta unissani se ei koskaan jää yhteen yöhön. Se on hullaantumista joka kestää.
Seikkaillako minun pitäisi? Vai kesästäkö tämä johtuu?
Tampereen kadulla etsin väkijoukosta kasvoja, jotka olen unessani tavannut. Jotenkin tuntuu että ne voisivat vastaan tulla, ja sitten se on menoa. Vaikka tiedän, että hulluahan niin on ajatella.
Kertokaa ihmiset mitä tämä on?
Seikkailuako kaipaan?
Onko muilla koskaan tällaista?
Hulluko olen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
heh, täysin normaaliahan tuo on. Mitenkä käytännössä tunteesi käsittelet, onkin toinen juttu. Näkyy monelle nuorelle ihmiselle olevan ihmetyksen paikka, kun luullaan että maailmassa on se yksi ainoa oikea. Vaan käytännössä ihminen ihastuu elämässään useasti, oma suhde aina arkipäiväistyy ja joskus kaipaa "sitä jotakin" Sitten tullaankin asiaan jota on vaikea oppia, miten käsittelemme näitä tunteita? Jos luulee sitä jotenkin ainutlaatuiseksi ja kohde muuttuu tavllisesta ihmisetä illuusioksi, niin usein käy huonosti. Toisaalta jos osaa nauttia siitä tunteesta, ilman enenpiä käytännön toimia, antaa se mukavasti piristystä elämään, ja itsekurin kanssa jää mukava muisto, mitä ei mikään salakähmä suhteeseen meno pääse pilaamaan.
nyt mikään hullu ole vaan pitkästynyt ja etsit rakastumisen huumaa kuumaa...säpinää... jysähdystä...intohimoa...leiskuntaa...jännitystä...kiihkoa...
Pistä bängsit nykyisen kanssa ja riidelkää rahasta ja kaikesta: tuntekaa tuskaa, surua ja vihaa. Muuttakaa erikseen (jos asutte yhdessä)...etsitte asunnot ja roudaatte huonekalut... repikää kaikki riekalaeiksi. Siinä sinulle tunteita kerrakseen.
Sitten rakastutte uudestaan nykyisesi kanssa (sen hetkisen exän) ja teette kaiken kuten silloin, kun tapasitte ja rakastuitte. Saat tuon kaiken, mistä haaveilet... ja vieläpä sen turvallisuuden, minkä jo nykyiseltä saat kaupanpäälle.
Siinäpä vinkki: TOTEUTA ja naputtele mulle sitten uudestaan. Jään odottamaan :)
olen sinua hieman vanhempi ja elämää kantapäänkautta kokeneempi... mutta onnellinen 21 vuoden yhteiselon jälkeen...jos huomasit ;)
Sullahan on hyvä suhde mieheesi tuon jutun mukaan. Kaikista suhteista katoaa se alkuhuuma. Mä oon kokenut noita samoja ajatuksia kuin sinä. Mun mielestä sun täytyis lopettaa tuo muitten haaveilu, se tekee sut vähitellen ainavain tyytymättömämmäksi.
Se energia, mitä käytät haaveiluun voisi kohdistaa vaikka nykyisen suhteen parantamiseen. Panosta häneen. Ettekai muuten vietä jatkuvasti aikaa yhdessä? Onko sinulla ystäviä ja harrastuksia eli ns. omaa aikaa?
se, että ap:llä on kaikki liian hyvin ja varmasti?? oma aikaakin löytyy - tunne-elämä on vaan liian tasasta. Omasta kokemuksesta sanoisin, että sopivasti kriisiä parantaa kummasti parisuhdetta, kun tulee niitä vahvoja tunteita peliin (myös vaikeita tunteita) ja tajuaa sen toisen arvon... joutuu siis tukeutumaan toiseen, kun ei asiat olekaan niin hyvin. Ei pidä toista itsestäänselvyytenä vaan näkee ne hyvät piirteet, mitä toisessa on, mihin on rakstunut ja tarvitsee juuri niitä.
Kaikki käyvät nuo asiat läpi... ehkä juuri tuossa 7 vuoden paikkeilla. Jos ei teillä lapsia niin ainakin saat hyvän isän miehestäsi lapsillesi... kertomasi perusteella.
Ihminen on siitä ITSEKÄS otus, että rakastuu tarpeeseensa. Jos kaikki hyvin ja kuuma intohimoinen seksi tasaantunut, niin sitä lähdetään etsimään muista ihmisistä. Jos taas rahahuolia ja riitaa siitä, niin erotaan ja etsitään "varakkaampi" ihminen ym ym... outoa mutta totta!!
Ap:kin on tällä hetkellä itsekäs, koska ei huomioi puoliskoaan vaan haaveilee unimaailmassa toisista. Sitä voisi pettämiseksikin jo joku sanoa vaan ei nyt olla niin julmia: annetaan jokaisen nauttia päänsä kuvitelmista! Mutta tiedä, että kaikki aika minkä "unelmoit/kuvittelet" on teidän yhteisestä parisuhteesta pois!!!
Toteuta ne kuvitelmat miehesi kanssa. Hän saattaa ensin vähän ihmeissään katsella sinua, että mikäs tolle naiselle nyt tuli mutta jos lähtee leikkiin mukaan niin siinäpä sulla vasta mies. Jos taas ei lähde leikkiin mukaan ja sinä sitä kaipaat niin teillä on "erilaisuuden ongelma" edessänne ratkottavaksi.
Älä lähde vihreimmille apajille, jos et ole valmis menettämään nykyistäsi. Jos taas otat riskin ja lähdet, etkä menetäkään, niin tiedät ainakin olleesi hyvin itsekäs ja satuttaneesi rakkaintasi. Et luultavasti halua nähdä sitä tuskaa rakkaasi silmistä, kun "seikkailusi" tulee julki.
EI KOSKAAN PÄÄLLEKKÄIN - PERÄKKÄIN JOS ON TULLAKSEEN. Se on reiluin ja helpoin peli kaikille!
kirjoitit todella hyvin...
tässä kyllä pätee yks sananlasku... ei ole niin helppoa toimia noin, kuin miltä kuulostaa!
nii-i... sano siellä vain elämän viisauksia, mutta arvaa vaan onko niitä vaikea noin vain toteuttaa...
tunteilleen kun ei voi mitään.. :)
mulla on aika sama tilanne kun keskustelun aloittajalla... oma kirjoitukseni alempana -> "olen varattu,mutta..."
ei ole elämä helppoa ei :)
kantapään kautta opittuja ja elettyjä: monet naurut naurettu, itkut itketty... ja taas naurettu. Niin 3 lapsen synnytykset yhdessä tuskailtu ja silmiin katsottu kuin myös tuskaa koettu, kun loukattu/loukkaannuttu. Nyt hyvin ja kai se niin, että vain kuolema meidät erottaa. Niin olemme alttarilla luvanneet. Vaan synnittömiä emme ole vieläkään. Elämä jatkuu...
Joo se on vähän paha, jos ei ole koskaan kokenu sitä ns "kiihkosuhdetta". Pitkässä avioliitossa voi sitten niinkin käydä. Silloin astuu kuvioon armo ja anteeksianto, jos yhteiseen tulevaisuuteen on molemmilla tahtoa. Usein vaan nykypäivänä liitot hajoaa. Meille ei käynyt niin.
Koittakaahan jaksaapi :)
Tavallaan ymmärrän sinua. Itse en kestäisi sitä, että kaikki on liian hyvin. Johtuu kai lapsuudesta, jossa elämä oli ylä- ja alamäkeä (oppi elämään epävarmuuden ja helpotuksen tasaisessa vaihtelussa ja jäi kai koukkuun niihin tunteisiin). Tuntuukin, että teen elämästäni usein turhaa draamaa, kun en vain osaa olla kypsä ja seesteinen...
No, tässä sinulle vinkkejä, joilla voit koittaa saada kriisiä suhteeseenne:
- Nosta kohtaus, jos hyvännököinen nainen sipsuttaa teidän ohi ja miehesi sattuu katsomaan häntä.
- Ala kysellä yksityiskohtia miehen eksästä ja raivostu sitten niistä.
- Loukkaannu herkästi jos miehesi sanoo yhden poikkipuolisen sanan. Tehosta loukkaantumistasi leikkaamalla hänen lempipaitansa riekaleiksi tai rikkomalla kodin irtaimistoa
- Lähde kaupunkiin bilettämään samana iltana kun teillä oli tarkoitus lähteä yhdessä leffaan. Liftaa aamuyöllä räkäkännissä kotiin.
Jos oma suhde tuntuu tylsältä, tehkääpäs näin: lähdette kaupungille samana iltana ja ehkäpä annatte toisillenne vapaat kädet - siis lähdette ikäänkuin sinkkuina liikkeelle. Jos osutte samaan paikkaan, ette ole näkevinäänkään toisianne vaan vokottelette ihan muita. Siinä tulee testattua, miltä se tuntuu, onko oma mies kuitenkin houkutteva vai tekeekö mieli muita. Sieltä voit sitten lähteä pokan mukaan tai oman miehen kanssa kotiin. Ja miehelle samat valtuudet -eli kokeilette, miltä tuntuu, jos ite lähtee toisen matkaan ja miltä tuntuu jos näkee toisen lähtevän vieraan matkaan. Ei tämä ehkä kaikille sovi, mutta vipinää ja draamaa saa hankittua omaan suhteeseen - sitähän noi ihmisten syrjähypyt ovat, suurten tunteiden ja draaman kehittämistä.
Hei, toihan on just sitä elämää mitä meikäläinen kaipaa... Voidaan vaihtaa millon tahansa!
Oma mieheni käyttäytyy tosi sikamaisesti minua kohtaan, on järkyttävän mustasukkainen, käyttää alkoholia, joskus jopa tönii humalassa minua, enkä koskaan pääse minnekään (esim. kavereiden kanssa bailaamaan), koska saatanhan mennä vaikka nussimaan jotakuta muuta. Jatkuvaa riitelyä joka asiasta, kyräilyä ja painostavaa tunnelmaa, vaikka juuri silloin ei riideltäisikään.
Kysykää nyt ihmiset miksen lähde tästä suhteesta. En vain yksinkertaisesti voi, sillä mieheni luultavasti etsisi minut käsiini ja hakkaisi minut, tappaisi lemmikkini ja hajottaisi kaiken minkä käsiinsä saa... Eikä tämä ole vain kuvittelua, sillä mieheni todellakin on kykeneväinen siihen.
Joten sinuna, typsy, pitäisin vain suuni kiinni ja nauttisin elämästä noin ihanan miehen kanssa, niin minä ainakin tekisin.
Ja sitäpaitsi unelmia on jokaisella, unelmoidahan aina saa...