Miten kauan menee unohtaa ihminen ketä rakastaa? Miten pitkään menee etten enää käy katsomassa sähköpostiani ja toivoen että siellä olisi edes jotain pientä häneltä. Miten pitkään menee ettei sydämeni pomppaa kurkkuun aina kun puhelin soi tai tulee tekstiviesti? Miten pitkään tätä kestää että olen päässyt hänestä EROON?
Kuinka kauan siinä menee?
wilma
4118060
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
No esim. Annilla meni ikuisuus päästä irti. Kaikki työkaverit tiesi mutta vaimo ei tiennyt. Me naurettiin vaimolle. Sitten Anni potkaistiin opintovapaalle, mutta kaikki muut työpaikalla pettää yhä. Me ollaankin konsultteja ja perse aina valmiina (ainakin työkaverille)
Sitä samaa mäkin haluaisin tietää. Nyt on viikko ja yksi päivä erosta. Kolme ensimmäistä päivää meni itkien niin kovaa että koko keho tärisi. Ajattelen häntä melkein koko ajan. Yritän katsoa kelloa ja tsekata kauanko olen ollut häntä ajattelematta. 15 min taitaaa olla pisin tähän mennessä. Pikkuhiljaa se venyy. ja jossain vaiheessa menee kokonainen päivä etten häntä muistele.
Olis kyllä kiva tietää kaunako menee etten enää toivoo että se olisi hän kun puhelin piippaa.
Tiedänhän mä että hän ei enää soita. TIEDÄN sen. Mutta silti toivon.
Ehkä kuukausi, kaksi?
Seurustelimme 5 kk.
Itse erosin kuukausi sitten. Itkin vielä toissa iltanakin, itkua tulee harva se päivä viikossa. Eikö kyyneleet koskaan lopu??? Olimme kuitenkin yhdessä vain kolme kuukautta mutta tykkäsin tosi paljon. siksi kai tämä on vaikeaa kun minut jätettiin kesken ensihuuman ja olin juuri rakastumassa kun taas toiselta viileni tunteet. Joka päivä odotan et hän soittaisi ja pyytäisi takaisin. Mietin häntä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. Mietin häntä pitkin päivää ja tuntuu että masennun entistä enemmän vaan kun tajuan et olen menettänyt hänet. Tekisin mitä tahansa saadakseni hänet takaisin!
Vanhasta kokemuksesta sanoisin omalla kohdallani et lopulliseen unohtamiseen menee kaksinkertainen aika suhteen pituudesta.
Aivan kuin olisi ollut mun kirjoittama.Mulla erosta jo kolme kuukautta,,helpottaa,ku on tekemistä(työt)ja kaverit pitää kiireisenä,mut heti kun on yksin alkaa ajatukset hänestä.Sitä kun meni rakastua paukahtamaan ja eleli pilvilinnoissa..En ymmärrä miten hän teki minuun noin suuren vaikutuksen??mietin oliko puheet mitä hän sanoi yhteisestä tulevaisuudestamme,lapsista ym.puppua?Sanoipa vielä että oli löytänyt minusta "sielunkumppanin",,,
en mäkään käsitä miksi me erottiin,miten voi tunteet loppua yhtäkkiä???
edellisenä päivänä ennen eroa sanoi mua vielä rakkaaksiym.sit yhtäkkiä seuraavana päivänä ei halua enää jatkaa.....
eiköhän tämä tästä..joskus..koenkohan tuollaisia suuria tunteita enää..
mulla sitten menee 24v unohtaa
mulla 30v
Minulla 8 vuotta
Asumme yhdessä ja kummatkin rakastavat helvetisti. 23pv tulisi 4vuotta täyteen mutta eipä tule kun tänään päätettiin erota. Tai mies päätti,minä en. Mä päätin etten enää koskaan seurustele yhdenkään paskiaisen kanssa.
mies sisältä ja ulkoa kuin unelma mutta sairaus nimeltä masennus lannisti. Ikävä tulee ja tuskin koskaan pääsen tämän yli.
Erosin vuoden mittaisesta suhteesta viikko sitten. Tulin siis jätetyksi. Maanantaihin asti tuntui helvetin pahalta, mutta nyt helpottaa.
Rakastin häntä yli kaiken, tai luulin ehkä niin. Olin ehkä vaan rakastunut siihen tunteeseen, en ihmiseen...
Olo on nyt suht normaali, tuntuu jopa, että aika alkaa jo kultaamaan muistoja.
Jollain alitajuntaisella tasolla ehkä osasin odottaa, että suhde päättyy, viimeiset 2 kk olivat aika vaikeita. Halusin kuitenkin ehkä jatkaa, koska olin tottunut, että toista näkee joka päivä.
Jaksamista kaikille, minä jatkan nyt asian käsittelemistä pienessä päässäni.
Miksi tämä tuntuu näin helpolta jo nyt viikko eron jälkeen? Kokemuksia?
Rakastin miestäni, enemmän kuin elämää yli kaksi vuotta.
Hän kuitenkin valitsi elämän, ilman minua!
Puolentoistavuoden avoliitto on nyt takana.."sinkkuelämää" vietetty kaksi viikkoa.
Ihmettelen todellakin, että miten tämä erosta selviytyminen tapahtui näin nopeasti?!
Ehdin tehdä sitä erotyötä jo yli kuukauden, ennen virallista eroa, siitäkö johtunee, että elämä tuntuu tällä hetkellä jo niin helpolta?!
En haikaile exäni perään, toki muistan kauniit yhteiset hetkemme...
Minulla on ihan hyvä olla.
Nautin kesästä ja katselen silmät avoinna ympärilleni.
Uskon, että kohdalleni osuu vielä ihminen, joka osaa ottaa vastaan minun rakkauteni ja antaa myös rakkautta takaisin.
Olisin valmis vastaanottamaan tämän ihmisen vaikka heti!
Viikko ollaan oltu erossa. Joka päivä oon itkeny. Aamulla ensimmäisenä häntä ajatellut ja illalla viimeisenä. Yöllä nähnyt unta hänestä.
Kamalinta on mennä paikkoihin joissa olemme yhdessä olleet. Vielä kamalampaa mennä YKSIN nukkumaan ja itkeä itsensä uneen joka ilta. Ikävä on valtava...
Toivottavasti tätä ei kestä kuukautta kauempaa koska nyt jo tuntuu että olen itkenyt silmät päästäni...
Tuntuu kuin koko maailma olisi romahtanut. Ei tuntunut kauhean realistiselta, oltiin kuintenkin yhdessä yli kuusi vuotta. En tiedä kuin selviän. Tuntuu kuin kaikki asiat menettivät merkityksensä... kaikki suunnitelmat kaatuivat. Kuinka kauan tässä menee?....
Erottiin viime vuoden elokuussa. Neljä ensimmäistä kuukautta tuntu ihan mahdottomilta. Vieläkin ajattelen häntä päivittäin. Tuntuu vaan ettei mee millään ohi. En tiedä ittekkään onko tää menny jo pakkomielteen puolelle vai voiko toista rakastaa niin paljon ettei voi unohtaa.
jep!
Kyllä toista saa kaivata ja ikävöidä ihan niin pitkään kun siltä tuntuu.
Kello 01.50.. Lauantai-ilta..erosta kohta 8kk..
Mitä mä teen täällä?
Muitelen, mietin kaikkea. Mikä meni vikaan? Mitä teetkään nyt, ajatteletko koskaan minua..
Millaisia me olimme, olimmeko onnellisia, olisimmeko nyt? Miksi jätit..........
Millainen minä olen nyt. Murtunut, lyöty, paskana... Niin paljon olen miettinyt, maailman uudestaan nähnyt. Joskus on minunkin aika taas olla onnellinen, joskus.
Itse olen selvinnyt jätetyksi tulemisesta lyhyehkön, mutta sitäkin tärkeämmän suhteen jälkeen kahdessa päivässä. Kolikon kääntöpuoli oli tietysti se, että kun en asiaa heti kunnolla käsitellyt/surrut, iski se sitten kolmen kuukauden päästä oikein kunnolla ja kesti huomattavasti kauemmin kuin sen kaksi päivää. Siitäkin toki selvisin.
Toisella kertaa toisen ihmisen kanssa kolmen kuukauden tapailun jälkeen molempien yhteisestä päätösestä päätimme lopettaa. Aloite oli minun, mutta olimme molemmat samaa mieltä. Ero oli ehkä helpoin ikinä. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, mutta lopetusta en hetkeäkään katunut. Olemmekin edelleen ystäviä.
Kolmas esimerkkini kertoo jättäjästä. Minä jätin rakkaani, koska en vain kyennyt suhteeseen. (what a lame excuse) En ole seurustelevaa tyyppiä, ja olin miettinyt päätöstäni jo pitkään. Olihan se ikävää kun toiseen sattui, ja ikävä tuli lähinnä ystävyyttä, mutta muuten selvisin hetkessä.. niin tietysti luulin. Tosiasiassa jätin asian taas käsittelemättä ja kaksi viikkoa "eron" jälkeen törmätessäni mieheen, hajosin. Itkin kai kaksi päivää. Kirjoitin kirjeen, ja kyllä sattui. Menetys koski vielä kuukaudenkin jälkeen. Vuosia hän oli kuitenkin yksi parhaimmista ja tärkeimmistä ystävistäni. Olen siis jättäjä, ja minuunkin koskee yhä. Tulee sattumaan vielä pitkään, ja ikävä on varmasti vieläkin pysyvämpi. Eteenpäin on kuitenkin mentävä, kun ei muutakaan ole. Kuukausi kuukaudelta helpottaa, eikä kipu ole enää jokapäiväinen. Joku sanoi joskus että suruprosessi kestää puolitoista kertaa suhteen pituuden verran. kahden vuoden suhde, kolmen vuoden suruaika. Totta tai ei, mutta parempi käsitellä rikkinäinen olo samantien, muuten ylipääseminen vaikeutuu huomattavasti. Sitä voi luulla olevansa kunnossa, ja sitten mennäänkin urakalla takapakkia. voimia kuitenkin kaikille eronneille, jättäjille ja jätetyille!
Mun ensimmäinen suhde kesti vajaan vuoden ja mies jätti minut. Nyt erosta on reilu kuukausi ja vieläkin ajattelen mistä päivittäin. Itku tulee joka kerta kun olen baarissa tanssimassa "meidän" lauluja. itku tulee, kun näen miestä toisien naisten kanssa ja itku tulee milloin mistäkin. Jokaisen itkun jälkeen kyllä helpottaa hitusen verran, mutta ikävä on silti kova.
Mun kamala olo kesti muutaman päivän, silloin maailmani romahti. Mutta välillä kyllä olo tuntuu todella hyvältä ja ajattelen että rakastinko miestä ollenkaan, vai olinko rakastunut tunteeseen... Välillä on niin hyvä olo, mutta aina välillä masennus tulee takaisin.
Sydänsurut ja kaipuu on maailman inhottavimpia tunteita mustasukkaisuuden lisäksi...
Mutta kaikki viisaat ihmiset sanoo, että aika aikaansa kutakin ja kyllä ihmisestä pääsee yli. En ole varma, tarviiko ihmisistä "päästä yli", sillä jokainen ihminen jättää meihin jälkensä ja muovaa meistä meidät. Asiat pitää vain käsitellä ja hyväksyä. Mä olen siinä mielessä ilman päällä, että tämä on mun ensimmäinen oikea sydänsuru, enkä tiedä tulevasta. Mua pelottaa, että koenko koskaan sitä huumaavaa tunnetta, kun toiseen rakastuu...
Kannattaa surra edellinen suhde ennen kuin aloittaa uuden, muuta en osaa sanoa.
Voimia kaikille eronneille. Se ottaa koville, mutta siitä selviää ajan kanssa. ottakaa vain tunti kerrallaan ja olkaa paljon kavereiden kanssa ja urheilkaa. menkää nukkumaan vasta, kun olette todella väsyneitä, niin ei tule surku sängyssä yksin =)
mullakin vielä eroprosessi kesken...
Hei, kadehdin teitä kaikkia, koska te
saatte surra rakkautenne menetystä!
Minä olen perheellinen ja hän on perheellinen,
rakastuimme, mutta päätimme, että emme voi
aiheuttaa perheillemme tuskaa, joten
emme jatka "suhdettamme", joka oli vasta
alkukuopissa, mutta ne tunteet oli ihan
jotain uskomatonta, ne ei ollut tästä
maailmasta...ja nyt tekeekin ihan mielettömän
kipeää, miten voin elää ilamn häntä!! Perheemme
on ystäviä, joten tulen näkemään häntä usein,
olemme kuin ennenkin, pinnan alla vain kuohuu...
Mä en voi siis kenellekkään näyttää suruani, kun
kukaan muu kuin hän ei tiedä mitään koko
meidän jutusta!!!!Mä vain rakastan häntä niin
uskomattoman paljon, mutta järki ja lapset
ratkaisee...ystävyyden on riitettävä.
Mulla on ollut täysin samanlainen tilanne. Saat sä toki surra mutta sun täyty tehdä se niin ettei muut sitä huomaa. Niin mä tein. Mutta koska olimme perhetuttuja, näimme väkisinkin tosi usein ja se ei auta ei...mulla meni pari vuotta siihen ennenkuin pystyin katsomaan miestä ilman riipaisevaa tunnetta. Nyt on vapautunut olo, voin keskustella hänen kanssaan huoleti, että nieleskelen kyyneleitä..
Ei mulla mitään uutta ole, mitä ei olisi jo sanottu, vain oma tarinani.
Nyt siitä on reilu kuukaus. En oo päässy yli vaikka niin uskoinkin, ajattelin vain kaipaavani toisen läheisyyttä ja muistelin kaikkea hyvää mitä meillä oli, eihän meillä muuta ehtinyt ollakkaan. Oltiin yhes vaan kahdeksan päivää vaille neljä kuukautta. Ero tuli siis mulle täysin yllätyksenä. Mun mielestä meillä oli kaikki hyvin, harmitti kun ei voitu nähdä kuin viikonloppusin, mutta mä rakastin ja halusin jatkaa ja selvitä. Heinäkuussa ois helpottanu, oltais nähty useemmin. Hän tuli mun luo viikon jälkeen. Hänellä oli ollu rankka viikko, olin valmis olemaan vaan häntä varten, ihan niinkuin aina. Hän tuli halas ja pussas ja piti hyvänä ja yöllä se sitten paukatti, että on ajatellu tätä meidän juttua. Että se siitä sitten.
Mä en pysty vieläkään ymmärtään miks. Mä kaipaan häntä joka päivä ja mun on paha olla. Mun mielestä meillä oli kaikki hyvin ja hänkin oli sanonut olevansa onnellinen mun kanssa ja että haluaa olla mun kanssa, mut sit ei enää tunnekkaan mitään. Välittää musta, mutta ystävänä, ei halua loukata, häneen sattuu kun joutuu tekemään näin. Ei tunnu enää oikeelta ja ei tunne niinku pitäis kun pussataan ja ollaan lähellä ja silti koko ilta oltiin lähellä, pussas mua, piti hyvänä. Mä en pysty ymmärtään. Mä toivon, että näkisin hänet kun kuljen kaupungila, saan viestin jos se olis hän, mut ei se koskaan oo ja mä myös tiedän että ei tuu koskaan olemaan sillä hän etsii jo uutta (ellei ole jo löytänytkin) latelee latteuksia naisille ja tytöille, jotka on muakin nuorempia, netissä kuka ties vaikka kasvotustekkin jollekkin. Mutta silti mä toivon.
Mä oon päättäny että mä pääsen tästä yli, päivä päivältä ajattelen vähemmän (kun ajattelisinkin:)), mä selviin, mä löydän jonkun paremman (I wish), taon päähäni että hän ei haluu mua vaan jonkun teinibimbon. Mutta silti mä toivon ja tuun varmasti toivomaan vielä pitkään. Minkä takia munkin rakkaus ei voi loppua tosta noin vaan? En voi edes sanoa että munkin. Hän ei koskaan mua rakastanu. Mutta silti mä haluaisin olla hänen kanssaan. Tää on niin väärin.
Itse olen selvinnyt jätetyksi tulemisesta lyhyehkön, mutta sitäkin tärkeämmän suhteen jälkeen kahdessa päivässä. Kolikon kääntöpuoli oli tietysti se, että kun en asiaa heti kunnolla käsitellyt/surrut, iski se sitten kolmen kuukauden päästä oikein kunnolla ja kesti huomattavasti kauemmin kuin sen kaksi päivää. Siitäkin toki selvisin.
Toisella kertaa toisen ihmisen kanssa kolmen kuukauden tapailun jälkeen molempien yhteisestä päätösestä päätimme lopettaa. Aloite oli minun, mutta olimme molemmat samaa mieltä. Ero oli ehkä helpoin ikinä. Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, mutta lopetusta en hetkeäkään katunut. Olemmekin edelleen ystäviä.
Kolmas esimerkkini kertoo jättäjästä. Minä jätin rakkaani, koska en vain kyennyt suhteeseen. (what a lame excuse) En ole seurustelevaa tyyppiä, ja olin miettinyt päätöstäni jo pitkään. Olihan se ikävää kun toiseen sattui, ja ikävä tuli lähinnä ystävyyttä, mutta muuten selvisin hetkessä.. niin tietysti luulin. Tosiasiassa jätin asian taas käsittelemättä ja kaksi viikkoa "eron" jälkeen törmätessäni mieheen, hajosin. Itkin kai kaksi päivää. Kirjoitin kirjeen, ja kyllä sattui. Menetys koski vielä kuukaudenkin jälkeen. Vuosia hän oli kuitenkin yksi parhaimmista ja tärkeimmistä ystävistäni. Olen siis jättäjä, ja minuunkin koskee yhä. Tulee sattumaan vielä pitkään, ja ikävä on varmasti vieläkin pysyvämpi. Eteenpäin on kuitenkin mentävä, kun ei muutakaan ole. Kuukausi kuukaudelta helpottaa, eikä kipu ole enää jokapäiväinen. Joku sanoi joskus että suruprosessi kestää puolitoista kertaa suhteen pituuden verran. kahden vuoden suhde, kolmen vuoden suruaika. Totta tai ei, mutta parempi käsitellä rikkinäinen olo samantien, muuten ylipääseminen vaikeutuu huomattavasti. Sitä voi luulla olevansa kunnossa, ja sitten mennäänkin urakalla takapakkia. voimia kuitenkin kaikille eronneille, jättäjille ja jätetyille!
joo..my story.
Pitkään hän yritti tutustua minuun. Lopulta onnistui..Koskaan ei varsinaisesti seurusteltu. Se oli enemmänki semmosta fyysistä huumaa,jota pidin ala-arvoisena...
Ei sitä kestänyt kuin pari kuukautta..
Mutta se oli mun ainoani. Siitä on nyt noin 2 vuotta,vieläkään en ole unohtanut. Aina kun menen nukkumaan ajattelen häntä. Eikä järkeeni mene se fakta että se on tosiaan lopullisesti ohitse. Koska hän niin haluaa. Kerkesin jo kiintyä liikaa...En osaa ihastua kehenkään toisenkaan enää..
Vanha aihe, mutta pakko avautua.
Erittäin tulinen ja kuuma suhde kesti kaks vuotta. Väliin rakastettiin ja väliin tapeltiin. Tytöllä suhteen aikana kaksi/kolme ihastusta, joita tapaili, mutta aina saatiin asiat selvitettyä. Tosin kolmannen ihastuksen jälkeen itse oli erittäin varovainen suhteen uudelleen aloittamiseen, vaikka rakastin tyttöä enemmän kuin mitään muuta. Pelko hyväksikäytetyksi tulemisesta oli liian suuri. Halusin saada aikaa pohtia asiaa.
Ilmeisesti olisin tarvinnut aikaa liikaa, koska se ei enää tytölle kelvannut. Hän sitten halusi laittaa totaalisesti välit poikki ja mikään ei auta enää. Jälkiviisas on helppo olla ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä niin ja niin ja sanoa sitä ja tätä. Kaipuu on ihan järetön. Tässä on aikalailla kuukausi jo koitettu päästä yli, mutta ei mitään puhetta, että onnistuis. Mitä pidemmälle aika kuluu sitä suuremmalta eroamisen tuska toisen ihmisen kaipuu kasvaa. Henkeä ahdistaa ja itken ittiä edelleen uneen.
En usko, että koskaan enää pystyn ketään rakastamaan niinkuin häntä. Niillä muutamilla kerroilla, kun olen tämän jälkeen käynyt iltaa viettämässä, on ehdokkaita tullut vastaan, mutta jokaisen olen käännyttänyt takaisin. Naisten seura ei enää yksinkertaisesti kelpaa ja en halua ketään naista lähelleni, koska kaikista etsin vain exää, mutten löydä. Lisää satuttaa se, että exällä ei suhde tunnu enää missään ja nauttii täysin rinnoin uusista eteen tulevista mahdollisuuksista. Toivon kipinää ei meidän suhteelle todellakaan näytä enää olevan ja se on vain yritettävä kestää ja hyväksyä.
Henkeä ahdistaa, ruoka ei maistu eikä pysy kunnolla sisälläkään. Kaveripiirikin alkaa väsymään ja kyllästymään siihen, etten yli pääse. Minkä teet, kun toista ei vain voi olla ajattelematta, vaikka mitä tekee.
Menetin parhaan ystävän, itselleni rakkaimman ihmisen ja unelmieni elämänkumppanin. Säälittävää ehkä, mutta takaisin vieläkin ottaisin, jos vain toinen takaisin tulis...
Minulla on sama tilanne,olen vaan nainen ja kaipaan entistä miestäni. Aloimme seurustelemaan pienen jahkailun jälkeen,jolloin rakkaus roihahti. Suhteemme oli ihaninta aikaa elämässäni ensimmäiset 5kk.. Mies muutti luokseni suhteen alussa. Suhteeseemme kuului aluksi miehen suuri mustasukkaisuus. Vietimme paljon aikaa yhdessä, kävimme ulkona yhteisien tuttavien kanssa ja tehtiin kaikkea kivaa. Kolmisen kuukautta oli kulunut kun lähdimme ekaa kertaa reissuun, hän reissusta lähetteli toiselle naiselle viestejä että helsinkiin saavuttuamme, hän jää toisen naisen luo.. ei sitten jäänytkään, puolustelu humalatilalla asian. Meni vajaat puoli vuotta ja ensikertaa mies pahoinpiteli pienen riidan päätteeksi. Joudun juosta kotoa karkuun häntä ulos. Mies oli viikon poissa,eri kaupungissa jossa oli ollut uuden nais tuttavansa luona yötä.. Mies tuli kotiin,annoin anteeksi. Hän vannoi rakastavansa minua enemmän kuin ketään muuta koskaan. Myös vannoi rehellisyyttään.. Aikaa kului n.puolitoista kuukautta ja hän alkoi pelata peliä vanhan seksikumppaninsa kanssa. Yksi päivä hän sanoi ettää on ollut hänen kanssaan ja että sen luona on hyvä olla koska hänelle on hyvä puhua meidän parisuhde ongelmist,hän sai apua siltä. Hän jopa sanoi että siellä on hänelle tilaa jos ero tulee. Annoin anteeksi ja taas jatkettiin. Mies pahoinpiteli minut vakavasti ravintola illan jälkeen,mustasukkaisuus kohtauksen ansiosta, kasvoni olivat 3kk mustana,poskikudos vamman takia. Tulin raskaaksi ja mies joutui vankilaan, vanhoista rikkeistään.. Tein päätöksen pitää vauvan ja mies vankilasta vakuutteli ikuista rakkautta ja huolenpitoa. Kävin katsomassa häntä ja tunsin oloni rakastetuksi. Sain keskenmenon,mies epäili aluksi oliko lapsi sittenkään hänen, tottakai oli!Itse koko suhteen aikana olin uskollinen. Hän pääsi vankilasta ja palasi kotiin. Suhteemme alkoi rakoilla,mies alkoi mennä outoja menojaan sanomatta minne ja kenen kanssa, alkoi muuttua kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hän myös paljasti että ennen vankilaan lähtöä ,oli harrastanut seksiä 15v ystävyyttä kestäneen minun bestikseni kansssa!!se oli järkytys molemmilta,murruin täysin. Mies muutti vuoden vaihteessa pois,omaan kotiin. Suhteemme on/off tilassa jatkui jatkumistaan. Rakastin miestä edelleen paljon,niin hänkin vakuutti minulle. Olimme jatkuvasti jommankumman luona,yhdessä. Pahoinpitelyt olivan satunnaisia. Mieheni halusi uutta alkua ja jopa kihlausta ja avioliittoa. Taas tuli ilmi että hän oli sekstaillut toisen "ystäväni" kanssa,muutamia kertoja. Murruin ja petyin. Silti jatkettiin. Hän vannoi taas rakkauttaan minulle. Edelleen tähän asti oltiin tiiviisti vietetty aikaa yhdessä,kuin parisuhteessakin. Alkoi mennä paremmin,kun mies mustasukkaisuuksissaan sai ihme juttuja päähän ja pahoinpiteli minut kotiinsa. Hän vaihtoi maisemaa viikoksi ja palasi,palasi myös luokseni. Meni taas "hyvin",nautittiin toisistamme ja rakkaudesta. Nyt viikko sitten hän mietti innoissaan olenkohan raskaana ja toivoi sitä,sanoi rakastavansa yli kaiken jopa polki 10km katsomaan minua vain pikaiseen,reissuni väliin..tästä pari päivää eteenpäin ja hän sanoo et on ihastunut toiseen ja ei halua kanssani enää mitään. Maailmani romahti, olen niinkiinni miehessä ja rakastan häntä hyvin paljon. Hän sanoi ettei oiken tiedä haluaako ehkä joskus minut viereen,naisen seurassa hän peruu puheensa ja todella kylmä tunteistaan minua kohtaan. Ei vastaa,ei soita..odotan vain häntä takaisin. Olen 4 pvää itkenyt miehen perään ja soitellut hänelle,hän on vaan todella ilkeä ja törkeä..Olen tämän suhteen vuoksi lopettanut vuoden sisällä urheilun,työt, ystäviin suhteet kärsineet,jopa päättyneet. Tunnen olevani tosi yksinäinen,loukattu,hyväksikäytetty,hajoitettu täysin. En tunne arvostavani itseäni yhtään. Ottaisin miehen takaisin heti jos hän vaan soittaisi. Ikävöin häntä edelleen. Mikään ei tunnu miltään ilman häntä. Suhteen aikana minustakin tuli todella mustasukkainen,olen itsekin kärsinyt sen tuomasta tuskaisesta olotilasta,epäilyksiä ja omia kuvitelmia jotka raastaa sydäntä. Pahimmalta tuntuu ajatella että siellä mieheni joka muka niin rakasti/rakastaa on toisen naisen hellittävänä ja minä aivan yksin. ottajia minulla olisi,sen tiedän..mutta kun en nää kenessäkään muussa sitä mitä ex-miehessäni.. Olen täyden epätoivon täyttämä,kertokaa kokemuksia ja kuinka kauan tämä kestää että helpottaa?miten voin olla soittamatta hänelle ja alkamaan miettimään jo omaa parasta?olen myös nolannut itseni soittamalla miehelle kun hän on naisen kanssa,naiselle myös.. en tiedä kuinka tästä tuskaisesta olotilasta pääsen eroon? kertokaa minulle mahdollisia selviytymis keinoja mikäli kellään näin ihmeellistä tilannetta koskaan ollut. Olen varmaan suhteen myötä tullut "hieman" läheisriippuvaikseksi,ajattelen vain pelkkiä hyviä asioita miehessä joka saa minut kaipaamaan häntä aina enemmän ja enemmän, pelkkä hänen hymyn ajattelu saa minut epätoivoiseksi ja surulliseksi koska hän ei ole minun enää, auttakaa!olen todella rikki ja epätoivon valtaama!! :´((
Kuulostaa siltä että mies jonka olet nostanut jalustalle ei ansaitse sinua millään lailla. Hän käyttäytyy keskenkasvuisesti ja välinpitämättömästi ja pitää sinua varalla, ilmestyy elämääsi aina kun suksi ei luista ja poistuu taas kun löytää uuden naisen itselleen.
Avaa silmäsi hyvä ihminen. On sinun onnesi että mies menee menojaan. Ansaitset paljon parempaa, älä alistu tuohon vaan jatka matkaa ja anna jollekin mukavalle ja kunnolliselle miehelle tilaisuus tutustua sinuun. Huomaat kuinka paljon helpompaa ja onnellisempaa elämä on kun päästät irti.
Tunsin tytön vai kuukauden ajan, josta hän oli ulkomailla kaksi viikkoa. Silti pyrimme olemaan ystäviä eron jälkeenkin ja kyllä se tavallaan helpottikin elämääni. Tosin nyt erosta on kulunut lähes 2 vuotta ja 5 kuukautta. Välissä on ollut kaksi naistakin, joista toisen kanssa olen sekoillut melkein puolitoista vuotta.
Silti jouduin lopettamaan ystävyyden eilen, koska en voinut katsoa häntä. Liian tuskallista. Parempi pysyä poissa.
Ehkä tämä pakkomielle väistyy joskus :´)
Erosta reilu 4 kk.. Seurusteltiin vain 1,5 kk. Aamusta iltaan ajatukset hänessä.. Kaikki asiat muistuttaa ihanasta ajasta. Suhde oli unelmaa, mutta myös helvettiä. Silti vaikka yrittää muistella pahoja asioita, jotta voisi unohtaa ikävän edes hetkeksi, ei onnistu. Kaikesta tulee hän mieleen. Kaikki muistuttaa hyvistä hetkistä, viestin tullessa toivoo, että se on häneltä, toivoo että hän sittenkin rakastaisi. Turhaan. Ei sellainen ihminen pysty rakastamaan edes itseään.
Minun miehelläni oli salasuhde, joka alkoi juhannuksena yhdestä puhelinsoitosta. Meidän avioliitossa oli täysi luottamus olihan se kestänyt lähes 30 vuotta rikkoutumattomana.. Tästä yhdestä puhelinsoitosta alkoi munun helvettini. Nainen lähetti kahdenpäivän päästä itsestään valokuvan sähköpostillaan miehelleni silloin sattui olemaan myös minun syntymäpäiväni. He tapasiva viikon päästä ensi soitosta. mieheni kulki pilvilinnassa, oma vaimo sai kokea henkisen väkivallan, vaimo ei ollut mitään . Kotona kaikki oli hänen mielestään huonosti. En osannut vielä aavistaa mitään sillä se luottamus oli kuitenkin ja olihan hänellä jo työnkin puolesta paljon naistuttuja.Tätä kesti kuukauden kun hän tunnusti salasuhteensa ja sanoi , että on tavannut toisen naisen. Kertoen kuinka se oli tapahtunut. Meidän välillä ei ole mitään peruuttamatonta tapahtunut, viitaten ettei suhteessa ollut seksiä. Nainen, eronnut sinkku kun oli ei ollut mitään menetettävää, ja ilmeisesti oli unohtanut mitä helvettiä on kun suhteessa on toinen nainen. Sihdinmenot oli huikeat. Puhelinlaskut ja tekstiviestettely oli päivittäistä ja runsasta sellaista. Kun mieheni kertoi suhteestaan, sitä päivää ja aikaa en unohdu koskaa., ajatus että tähänkö kaikki loppui, tähänkö kaikki se kuitenkin hyvä mitä meillä on yhteistä aikaa ollut. Olin järkyttynyt, mutta tapani mukaan olin kauanaikaa hiljaa ja kuuntelin kun mieheni kertoi mitä hän haluaa ja avioliitossamme mättää. Olin hänen kanssaa asioista samaa mieltä. Se viikko oli meillä keskustelun aikaa ja todella kaikista huolimalla hyvää ja rakentavaa aikaa. meillä on niinpaljon kuitenkin hyviä aikoja, ettei niitä kannata tuhota eroamalla. Mieheni kertoi avoimesti tapahtumista. Alku oli minulle erittäin raastavaa, syvä haava tuli ja luottamuksen saaminen takaisin ei ole helppoa. Jouduin turvautumaan ammattiauttajaan, jolloin sain kertoa omista ahdistavista tunteistani. Kävimme myös mieheni kanssa siellä.Onneksi tämä nainen on toisella paikkakunnalla ja uskon että tämä suhde on nyt loppu. Mieheni näki miten tämä lyhytkin suhde raastoi minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Monta reissua jouduin tekemään lääkäriin kun elimistöni oli ihan sekaisin. Myös poikamme joutui kärsimään ja tiesi tilanteen. Sitä tulenko koskaan täysin selviytymään henkisesti tästä en tiedä. Kovaa on ollut ja paljon on riistetty. Sen opin tästä, mitä sain kokea, etten koskaan tule omaa miestäni pettämään ja aiheuttamaan salasuhteella sitä tuskaa mitä itse olen joutunut kärsimään. Se opin ,että minun paikkani on tästä lähtien pöydän päällä eikä siellä alla, jossa todennäköisesti tähän asti olen ollut. Pulivuotta on tapauksesta kulunut ja meidän liittossamme on tällähetkellä toisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen pääasia.
Viiden vuoden suhde takana joista kaksi aviossa. Luulin että oltaisiin ikuisesti yhdessä. Suunniteltiin tulevaisuutta, lapsia, tehtiin suuria hankintoja juuri ennen eroa. Rakastin ja rakastan häntä edelleen yli kaiken. Meillä oli vaikeuksia mutta sovittiin että taistellaan niiden yli. Hän muuttui etäisemmäksi ja alkoi kohtelemaan eri tavalla kuin aikasemmin. Huonommin. Oli vissiin aloittanut eroprosessinsa, mutta vakuutteli edelleen että rakastaa ja haluaa jatkaa. Elin siinä uskossa vaikka takaraivossa kummitteli tieto ettei kaikki ole hyvin. Hän rakastui toiseen, otti muutaman laukun mukaansa ja lähti muualle. Minä jäin kuin nalli kalliolle. Olihan se pitänyt arvata, mutta sydän ei halua hyväksyä. Rakastan ja kaipaan niin paljon että se tuntuu repivän kappaleiksi. Olen aivan hajalla. Ruoka ei maistu, unet on lyhkäsiä vaikka haluaisin nukkua pahan olon pois. Olen ahdistunut, itken, tärisen, kaipaan niin paljon. En tiedä jaksanko tätä oloa. Erosta on pari viikkoa, en tiedä tarkalleen koska kaikki on nyt yhtä sumua. Tän on pakko olla pahaa unta joka loppuu kohta. Vitsi joka paljastuu. Mutta ei. Tää on totta. Pahin tunne ikinä jota et toivoisi kenellekkään. En tiedä haluanko koskaan enää rakastua kun suru meinaa tappaa. Ja jos toipumiseen menee se 1,5 kertainen aika, niin ajatus tuskasta seitsemäksi vuodeksi... Mikä helpottaisi?
Meillä vasta 7kk, josta asuttu yhessä jo 5kk.
Pari päivää sitten viel mies sano rakastavansa, nyt ei enää tiedä mitä haluaa, ei halua jättää mut ei tiedä haluaako ollakkaan enää.
Lupas kuun taivaalta, sano haluvansa joskus naimisiin ja lapsia. Piti kihlautua, mut se on nyt peruttu.
Ei kuulemma enää rakasta, mut tykkää. Herralla on lähtö inttiin viikon päästä, toivottavasti se siihen mennes päättää mitä tekee.
Se on toinen nainen joka on saanu sen ajatukset sekasin, ei oo pettäny mut ihastunu ollu hieman kuulemma.
oon tässä itkeny nyt jo silmät päästäni, koko ajan saa pelätä koska tulee kotiin ja sanoo et se on siinä sitten.
On, en ikinä olisi voinut uskoa kuinka julmalla tavalla tuo nainen voi jättää, puolitoista vuotta kuin tyhjää vain. Ei edes mitään kriisejä tai tappeluita, hellyyttä paljon. Ei muuta kuin ilmoitusluontoisesti lupasi hakea kamansa pois ja lähteä toisen kelkkaan. Viha auttoi ensimmäiset päivät, mutta miten ihmeessä ne hyvät muistot, olivat sitten valheellisia tai ei, pitäisi poissa mielestä? Jättäminen voi joskus olla oikeakin teko, mutta voisi sitä silti olla inhimillinen.
Eli,itsellä meni poikki huhtikuun eka päivä,eli aprilli päivänä... seurusteltiin 5kuukautta. Heti poikki menon jälkeen en pystyny tajuamaan että meillä tosiaan ei ollu enää mtn,että kaikki oli muka ohi. niinpä mä lähettelin jätkälle viestejä normaalisti,ku en osannu olla jos en saanu siltä joka yö hyvän yön toivotuksia ja aamulla huomenia.Ne oli maailman pahimmat ajat mitä oon ikinä joutunut kokemaan.
Mietin jätkää 24/7 varmaa kolmen kuukauden ajan. Ja ei se ollu nii paha ku aattelin että kyllä me kohta palataan yhteen kummiski. Sitte pystyin olemaan varman kuukauden sillain,että mulla oli hyvä fiilis, mutta nyt taas oon miettiny sitä kuukauden ja olo pahenee koko ajan. Varmaa siks koska nyt tajuan että me ei todellakaan palata enään yhteen. koska jätkä ei sitä halua. Mua ei enää kiinnosta käydä missään. Istun vaan neljän seinän sisällä,ja katson elokuvia että saan ajatuksen muualle hänestä. Paitsi tietty töissä käyn. Me puhuttiin naimisiin menosta ja kaikesta,lapsen eka nimest jne. jne. En tajua kuinka kauvvan tätä oloa kestää.. Oon menettäny elämänhalun kokonaan. Mietin vaan että yöllä kun menen nukkumaan,että toivottavasti aamulla en enää herää nii kaikki ois paremmin.
Ja nyt kohta alkaa koulut.enkä tiedä miten voin mennä sinne,koska koulussa me aina tekstailtiin,ja nyt pitäs olla ilman niitä viestejä,jotka anto mulle voimaa jaksaa koulun käyntiä, en pysty käymään,missään niissä paikoissa missä me tän pojan kanssa käytiin..ja esim.kun me katottii AINA ydessä putousta ja kumpiki kannatti marja tyrniä,ni nykyään jos telkasta tulee marja tyrnin mainos nii en pysty kattomaan sitä,vaan pakko pitää heti vaihtaa kanavaa.
Mä vaan mietin että kuinka ihanaa mun elämä vois olla jos se olis viellä kuvioissa,koska sillon sitä ei osannu tarpeeksi arvostaa,sen läsnäoloa ja sen rakkautta. Mutta toisaalta mä en pysty olla sille vihanen ku enhän mä itekkään olis sellasen jätkän kans jota en rakastais!
Mut yks ajatus joka saa mut jaksamaan on se,että jos meidät on tarkotettu toisille nii ehkä me joskus vielä palataan yhteen, tai että tässä täytyy olla tarkotus että tässä kävi näin.
Mä luulen että en enää ikinä pysty rakastamaan ketään jätkää samalla tavalla.Enkä tiiä että haluanko enää sitä! :( tällä hetkellä tuntuu että en enää jaksa elämää,mutta eiköhän se tästä. ja uskokaa mä en ikinä olis uskonu että masennun näin,koska oon ollu aina sellanen ilonen ja aina menossa,ja nyt en tiiä enää miks olisin ilonen,en enää tiiä että kuka mä oon. ja ehkä mun onki tarkotus löytää itteni ennenku rupeen vakavaan suhteeseen kenenkään kanssa:)
Eroisin itse vajaa vuosi sitten naisesta kenen kanssa olin ollut 2.5v ja asunut puolitoista vuotta yhdessä, ikää meillä on nyt 22 v. Eka viikko oli paha, mutta onneksi reissussa olo toi jatkuvasti muuta ajateltavaa, mut jo pari minuuttia yksin sai tosi kurjan olon ja järettömän ikävän. Reissusta kun pääsin niin pari viikkoa meni muuton ym juttujen kanssa ja sit tutustuinkin yhteen naiseen jonka kanssa olin laastari suhteessa reilun kuukauden, tuo aika oli aikalailla ikävää helpottavaa, mutta sitten kun tuo uusi suhde kariutui iski vasta todella vasten kasvoja se tosiasia erosta ja että ei olla enää yhdessä ja myös tuon uuden suhteen ero tuntui voimakkaammalta kuin ero siitä avokistani alkuun. Jo parissa viikossa tuo laastari suhde unohtui, mutta vasta sitten aloitin ero prosessin exästä ja se kesti kevääseen asti voimakkaimpana, kerta illassa tuli niin paha olo että vain itkeminen helpotti. Muutama suhdekin kaatui tuona aikana, siihen kun tuntui kun olisin exää pettänyt vaikka sinkku jo olin. Kevääseen asti tuli myös exän kanssa oltua yhteydessä, mutta ei nähtyä jo tosi pitkän matkan takia ja muutenkaan kokenut järkeväksi nähdä koska oli ollut syyt erota.
Joskus loppu keväästä sitten helpoitti, ostin kirjan Bruce Fisher jälleen rakennus ja sekin auttoi. Kesäksi sain myös töissä paljon uusia ystäviä joiden kanssa tulee oltua tiiviisti ja nyt tuntuu että pahimman yli on päästy kun kohta vuosi erosta tulee. Enää ei ole tullut niin pahaa oloa että vain itkemällä lähtisi ja exä ei ole ollut mielessäni kuin satunnaisesti ja takaisin hamuavat tunteet häntä kohtaan ovat aika kuolleet. Mutta silti vielä hän elää jossain sisälläni sydämmessäni, mutta ehkä niin niinkuin kuuluukin. Hänellä on paikka sydemässeni, se 2,5 v ja pari vuotta siihen päälle ystävänä jätti lähtemättömät jäljet, mutta siellä hän saa olla, ei mielessäni estämässä elämää vaan sydämmessä rakkaat ihmiset lokerossa omana muistonaan.
Oma vastaus voisi olla siis jotain vajaa vuosi meni erosta toipumiseen. Tsemppiä kaikille niille ketkä elävät tuoretta eron aikaa vakavemmista suhteista, puolen vuoden kohdalla olo tuntui kamalalta mutta siitä jo pari kuukautta niin tilanne muuttui merkittävästi.
M22
Sanoisin että noin 6kk meni niin sitten olin sinut ja levollinen asian kanssa. Tosin kun toinen otti yli vuoden jälkeen yhteyttä niin sama tuska valtasi sydämen minkä luuli jo jättäneensä taaksensa.
Aitoa rakkautta jolle annoin 10v elämästäni en unohda koskaan. Sitä syvää pettymystä ja hyväksikäytetyksi tulemisen tunnetta ei todellakaan voi unohtaa vaikka tahtoisinkin.
Elämä kuitenkin jatkuu olen kohta kolme vuotta yruittänyt rakentaa elämääni uudestaan. Olen löytänyt uuden ihanan ystävän.
Kuitenkaan ei menneisyys jätä rauhaan.
Itsellä meni kokonaiset neljä vuotta. Välillä meni puolikin vuotta ettei eksä ollut ajatuksissa, mutta aina kun vahingossa siihen törmäsi, muistu kaikki yhteiset ihanat ajat mieleen..
Edelleen rakastan häntä, ja tulen aina rakastamaan. Silti en yhteen enää palaisi.
Erosimme 2,5 vuoden suhteesta 3 kuukautta sitten - silti vieläkin istun kotona hänen antamassaan paidassa, joka vieläkin tuoksuu häneltä. Kuukausi sitten kerroin hänelle rakastavani vielä ja haluavani yrittää, mutta hän ei enää halua. Silti toivon joka päivä, että kuulisin hänestä. Milloin tämä oikein loppuu?! Miksi en osaa päästää irti?
Ensimmäinen vakava suhteeni kesti vuoden ja sitten tuli ero. Mies oli pettänyt joten jätin hänet. Ensimmäiset 4 kuukautta oli yhtä tuskaa. Siitä sitten pikkuhiljaa alkoi helpottamaan. Tässä erossa meni vähän yli vuosi toipua. Tämä oli ensirakkaus. En ole koskaan katunut päätöstäni. Ihminen oli väärä.
Toinen suhde kesti 3,5 vuotta. Minulla oli vahva tunne siitä että mies on oikea. Kun mies jätti niin ihan meinasin oksentaa. Tärisin, vapisin enkä pystynyt syömään enkä nukkumaan. Itkin järkyttävän paljon enkä meinannut välillä saada henkeä. Itkin jopa töissä parina päivänä, mutta työkaverit ymmärsivät. Rinnassa puristi ja töissä mittasin verenpaineen ja se oli tosi korkealla. Töissä käyminen helpotti. Oli ihanaa kun jokin asia pysyi muuttumattomana.
Kummassakin näissä suhteissa en meinannut aluksi uskoa että ero ihan oikeasti tulee. Elättelin toiveita jatkosta. Tästä toisesta erosta toivuin myös noin vuodessa.
Vuoden sinkkuna olon jälkeen rupesin seurustelemaan ja nyt erosin jälleen. Tosin en alun alkaenkaan pitänyt suhdetta vakavana. Jotenkin pelkäsin että olisin nyt ruvennut haikailemaan sen exän perään, jonka kanssa seurustelin 3,5 vuotta mutta onnekseni näin ei käynyt :)
Nyt olo on haikea ja vähän surumielinen. Tämä suhde kesti jotain 4 kk. Mies ei tuntunut missään vaiheessa oikealta. Mies oli kuitenkin ihana persoona. Olin kuvitellut että eroaminen ei tunnu missään, mutta olin kuitenkin väärässä. Kai sitä jotenkin kiintyy ja tottuu toiseen silleen että on ankea erota.
Tässä siis mun kokemukset. Jaksamista kaikille!
Joku fiksu on joskus sanonut, että erosta toipumiseen menee sama aika kuin seurustelu on kestänyt.
Jos kerran rakastuu, ei koskaan pääse yli. Kyllä se ajan myötä kyllä helpottuu hetkeksi. Voi mennä vuosia ettei ajattele toista, mutta tulee hetkiä kun kaipaa.
Rakastuin 16 kesäsenä. Ajattelin että kyllä se helpottuu ja ohimenevää. Nyt olen 27 vuotias ja eikä se ole helpottanut ollenkaan. Rääkkään vielä itseäni. Luulin et olen vahvistunut ja toista kertaa en mene lankaa. Ei siihen tarvinnut kuin halauksen ja nyt sydän on tuusan nuuskana. Kaipaan tajuttomasti hänen luokse. Tekisin ihan mitä vain että elämämme olisi siinä mallissa että voitaisimme heittäytyä yhteen. En edes tiedä että onko tunteet edes molemmin puolin, mutta minä tiedän paikkani. Vaikka tarinasta ei muodostu vuosi sadan rakkaus tarinaa, mutta paikka on siellä missä hänkin on. Pystyn jatkamaan elämää eteenpäin, vaikka hän häviäisi uudestaan. Mutta tuun aina kaipaamaan.
Tahtoisin tästä tunteesta pois, mahdollisimman pain. Äkkiä ja niin pitkälle. Menee muuten aivan kaikki.
Avioliitosta ja sitä ennen yht.ajasta jota oli yht.10-v....kesti toipua 3-vuotta, jotta edes uskalsin koskea toiseen mieheen.
Että rakastuin uudelleen meni melkein 6-vuotta erosta.
Nyt kun sittten rakastuin uudelleen, pyysin heti alussa mieheltä, että jos ei ole tosissaan kanssani ja tunteet eivät aidot annetaan olla ja lopetetaan heti. Ei lopetettu, mies rakasti minua todella ja olimme sielunkumppaneita, ihana mies, suurin rakkautetni, niin henkinen yhteys.
Ja nyt, nyt minulla on katkerin, rikotuin sydän. Aiheutin itse eromme, petin lupauksen, (ei mitään pettämistä takana),ja mies ja minä olemme kärsineet aivan hirveästi, mutta hän ei vain voi antaa anteeksi.
Joka päivä kaipaan, aivan joka tunti ja rukoilen että hänen sydän teke päätöksen ja voi taas luottaa minuun. Suhteemme kesti 9 kk, nyt lopusta on aikaa 5 kk, olen kirjoittanut hänelle xkirjettä, hän on soittanut minulle puheluita, olen nähnyt hänet lyhyesti ja nähnyt hänen surulliset silmänsä jotka ennen loistivat. Tiedän että hän ei ole onnellinen, ja että hän rakastaa minua, mutta miksi mies ei voi antaa anteeksi?
Mulla erosta parisen kuukautta. Vaikka itse tein päätösen erosta ja on selvää että aion siinä pysyä, on valtava ikävä niitä suhteen hyviä aikoja, joita kuitenkin pitkän suhteen aikana oli paljon. En uskalla edes ajatella miten suuri tuska on exälläni joka ei olisi halunnut erota, koska itsellänikin on niin paha olla. En olisi ikinä arvannut miten syvästi toiseen ihmiseen voi kiintyä useiden vuosien aikana. Enkä sitä miten paljon niitä pienen pieniä arkisia asioita voi kaivata kun niitä ei enää ole.
Itse uskon että kun alan tekemään itsekseni asioita, yhä vähemmän niistä tulee mieleen exän kanssa tehdyt jutut ja vähitellen siitä tulee ihan normaalia että tekee asioita itsekseen tai jonkun muun kaverin kanssa. Mutta aikaahan siihen menee. Vuosi kuulostaa sinällään järkevältä arvailulta toipumiseen, koska silloin on elänyt yksin kaikki vuoden aikoihin liittyvät juhlat kuten synttärit, joulun, juhannuksen eli juuri ne joihin liittyy voimakkaimmat tunteet.
Tsemppiä kaikille eronneille, onhan siitä niin moni muukin selvinnyt, joten miksei mekin! :)