Aattelin kirjottaa tänne oman tarinani miehistä, tai siis ei tää mikä tarina oo, kokemukia omasta elämästäni. Tämän kaiken takia, minun on vaikea luottaa miehiin.
Elin onnellisenä elämäni ekat kuusi vuotta. Sitten vanhempani erosivat. Veljeni meni asumaan isälleni. Meiän oli tarkotus olla aina viikonloppuisin isän luona, mutta ei olla oltu hänen luonaan yhtään viikonloppua. Koska hänen naisystävänsä ei halunnut meitä sinne. No, sitten minä aloitin koulun, jouduin luokkalaisetni poikien koulukiusaamisen kohteeksi, päivittäin. Ikävä kyllä, en ekaluokkalaisena tajunnut, että se oli kiusaamIsta. Sama paska jatkui koko ala-asteen ajan. En tiedä miten jaksoin kaiken sen. Aina vain reippaana jaksoin olla koulussa, vaikka en ollutkaa mikäään hyvä oppilas. Minua haukuttiin ja kiusattiin päivittäin. Ylemmillä luokilla itseluottamukseni oli jo niin alhaalla, joten en voinut puolustatuta mitenkään.
Äitini tapasi ehkä minun ollessani ekalla luokalla miehen, aluksi mies vaikutti mukavalta ym. sitten parin vuoden heidän seurustelun jälkeen, mies alkoi ryypäyä, ja pahoinpidellä äitiäni. Minä aina pelkäsin öisin, kun he riitelivät/tappelivat. Itkin aina hirveästi. Mutsillani oli aika usein musta silmä, ja milloin mustelmia. Mutta onenksi häne i käyttänyt alkoholia hirveästi. No, öisin sain aina pelätä äitini ja miehen tappelua, ja koulussa pojat kiusasivat minua. Ja vapaa-ajalla, olin aina kaverini luona, siellä heidän vanhempansa käytti alkoholia, ja heidän isänsäkin oli väkivaltainen, eli ei mulla ollut mitenkään kiva lapsuus.
No sitten,ku oli aika siirtyä yläasteelle, äitini ja mies erosivat, mutta äitini löysi uuen miehen. Aluksi mies asui samalla paikkakunnalla kun mekin, mutta muutti sitten satojen kilometrien päähän, äitini kävi hänen luonaan aika usein, mutta mieskin alkoi olemaan meillä viikonloppuja, sain pelätä häntä, koska se mies ei ollut mitenkään kiva, hän soitteli mun kännykkään kaikenlaista paskaa.Enkä enää sitten uskaltanut vastata siihen. Kun mies oli meillä viikonlopuina, ni elin "vankina" omassa huoneessani,koska en uskaltanut enää lähteä sieltä pois, koska mies aina tuijotti minua, ja kehui peppuani ym. Äitini kuullen, mutta tulihan siitä aina heille riitaa.. Aina riidan tullen mies uhkasi, että tulee mun luokseni, olin ihan peloissani. No yhtenä iltana sitten kyseinen mies tuli huoneeseeni, istumaan sängylleni, mutta onneksi äitini tuli siihen, ja mies lähti pois. Siitä lähtien siirsin sänkyni aina oven eteen,kun hän oli meillä...
No yhtenä viikonloppuna äiti meni hänen luokeen, ja mies oli viemässä äitiäni asemalle, ni tapahtu onnettomuus. Mies kuoli, koska oli ilman turvavöitä. Mutta äitini selvisi, onneks, turvavöiden ansiosta.. Mies oli hypännyt autonrattiin juovuksissaan..
Tämän kaiken jälkeen mä en vieläkään voi luottaa miehiin.
Yritän pysyä heistä mahollisimman kaukana, vaikka baarissa tuleekin pidettyä hauskaa. Selvinpäin ei multa mikään onnistu...
tässä nyt oma pieni tarinani, ehkä mä vielä joskus pystyn miehiin luottamaan,mutta nyt tällä hetkellä se onki epätodennäköistä..Mut onha mul täs vielä elämä eessä, kun nuori olen..
Elin onnellisenä elämäni ekat kuusi vuotta. Sitten vanhempani erosivat. Veljeni meni asumaan isälleni. Meiän oli tarkotus olla aina viikonloppuisin isän luona, mutta ei olla oltu hänen luonaan yhtään viikonloppua. Koska hänen naisystävänsä ei halunnut meitä sinne. No, sitten minä aloitin koulun, jouduin luokkalaisetni poikien koulukiusaamisen kohteeksi, päivittäin. Ikävä kyllä, en ekaluokkalaisena tajunnut, että se oli kiusaamIsta. Sama paska jatkui koko ala-asteen ajan. En tiedä miten jaksoin kaiken sen. Aina vain reippaana jaksoin olla koulussa, vaikka en ollutkaa mikäään hyvä oppilas. Minua haukuttiin ja kiusattiin päivittäin. Ylemmillä luokilla itseluottamukseni oli jo niin alhaalla, joten en voinut puolustatuta mitenkään.
Äitini tapasi ehkä minun ollessani ekalla luokalla miehen, aluksi mies vaikutti mukavalta ym. sitten parin vuoden heidän seurustelun jälkeen, mies alkoi ryypäyä, ja pahoinpidellä äitiäni. Minä aina pelkäsin öisin, kun he riitelivät/tappelivat. Itkin aina hirveästi. Mutsillani oli aika usein musta silmä, ja milloin mustelmia. Mutta onenksi häne i käyttänyt alkoholia hirveästi. No, öisin sain aina pelätä äitini ja miehen tappelua, ja koulussa pojat kiusasivat minua. Ja vapaa-ajalla, olin aina kaverini luona, siellä heidän vanhempansa käytti alkoholia, ja heidän isänsäkin oli väkivaltainen, eli ei mulla ollut mitenkään kiva lapsuus.
No sitten,ku oli aika siirtyä yläasteelle, äitini ja mies erosivat, mutta äitini löysi uuen miehen. Aluksi mies asui samalla paikkakunnalla kun mekin, mutta muutti sitten satojen kilometrien päähän, äitini kävi hänen luonaan aika usein, mutta mieskin alkoi olemaan meillä viikonloppuja, sain pelätä häntä, koska se mies ei ollut mitenkään kiva, hän soitteli mun kännykkään kaikenlaista paskaa.Enkä enää sitten uskaltanut vastata siihen. Kun mies oli meillä viikonlopuina, ni elin "vankina" omassa huoneessani,koska en uskaltanut enää lähteä sieltä pois, koska mies aina tuijotti minua, ja kehui peppuani ym. Äitini kuullen, mutta tulihan siitä aina heille riitaa.. Aina riidan tullen mies uhkasi, että tulee mun luokseni, olin ihan peloissani. No yhtenä iltana sitten kyseinen mies tuli huoneeseeni, istumaan sängylleni, mutta onneksi äitini tuli siihen, ja mies lähti pois. Siitä lähtien siirsin sänkyni aina oven eteen,kun hän oli meillä...
No yhtenä viikonloppuna äiti meni hänen luokeen, ja mies oli viemässä äitiäni asemalle, ni tapahtu onnettomuus. Mies kuoli, koska oli ilman turvavöitä. Mutta äitini selvisi, onneks, turvavöiden ansiosta.. Mies oli hypännyt autonrattiin juovuksissaan..
Tämän kaiken jälkeen mä en vieläkään voi luottaa miehiin.
Yritän pysyä heistä mahollisimman kaukana, vaikka baarissa tuleekin pidettyä hauskaa. Selvinpäin ei multa mikään onnistu...
tässä nyt oma pieni tarinani, ehkä mä vielä joskus pystyn miehiin luottamaan,mutta nyt tällä hetkellä se onki epätodennäköistä..Mut onha mul täs vielä elämä eessä, kun nuori olen..
Vastaukset 11
Vanhimmat
ikisinkut=ihmisiä,joilta on syystä tai toisesta mennyt usko ja luottamus ihmisiiin.Ei enää luota edes itseensä,jos kukaan ei ole koskaan arvostanut,eikä kannustanut ihmisenä.
Vaikeaa sitoutua,kun pelkää,että joku taas "lyö" jo ennestään lyötyä.Nöyryyttää ja pettää,jo ennestään rikkinäistä.
on 2 eri ryhmää:
1.Kovat,kylmät,katkerat,he eivät luovuta,taistelijoita,"kostajia",kohdistavat vain vihansa vääriin osoitteisiin.
2.Hiljaiset,arat,syrjäänvetäytyneet,ovat jo luovuttaneet ja jääneet yksin.
on ne fiksut ja vahvat yli-ihmiset, jotka eivät kelpuuta ketä tahansa pissistä.
tuosta heikkoman lyömisestä. Jos vaan joku heikkous miehestä löytyy niin se heti paipai ja sitten ihmetellään miksi toi ukko ei koskaan puhu tunteista tai ainostaan pelimiehiin ihastutaan, mutta naista ei ole järjellä ja empatialla varustettu niin sitä saa mitä tilaa.
kaikkein surkeimmassa jamassa.Koska hän,tämä yli-ihminen kuvittelee olevansa kaikkien yläpuolella,
eihän sellainen kelpuuta ketään,jos itse on top1 ja mikään alempiarvoinen ei kelpaa.Huipulla on yksinäistä...
ryhmiä...
...miksi naiset aina rakastuvat renttuihin... Rakastumisella/ihastumisella sinänsä ei kyllä olekaan mitään järjen kanssa tekemistä. Ja toisaalta vähän huvittavaa mutta katkeraakin kun baarin ällöttävimmät naiset katselevat nenänvartta pitkin, ikäänkuin heitä olisin iskemässä :). He voivat minun puolesta valitakin renttuja. Rentut kyllä ansaitsevatkin rentun mutta lapsia ei pitäisi tehdä.
Kyllähän naiset voivat tuntea empatiaa ja hetken aikaa kuvitella sen olevan ihastusta. Näin kävi minulle. Ensin puhuttiin ihastumisesta, sitten jopa rakastumisesta, lopulta alettiin niitä puheita perumaan ja etsimään kaikenlaisia pikkuvikoja perusteeksi jotta voi lopulta sanoa: "ei mitään suuria tunteita koskaan ollutkaan". Kaiken huipuksi lupaus ystävyyden jatkumisesta oli pelkkää p****puhetta, oikeasti tuo nainen ei näköjään enää ollenkaan halua olla missään tekemisissä minun kanssani. Jälleen yksi hyvä syy olla yksin.
Sori. Ei oikein tämä purkaus istunut alkuperäiseen aiheeseen... Tai ehkä kommentteina aloittajan äidin miesvalintoihin vaikka asiaa en tunne enkä siis voi tietää sattuiko yhtään kohdalleen.
Kurja juttu jos koko elämä menee huonojen kokemusten vuoksi aivan pilalle. Onhan epäluotettavia ihmisiä joka paikassa mutta täysin luottamusta ei saisi päästää loppumaan, ei sellaista kenenkään mielenterveys kestä...
Omia kokemuksia on, tosin alkoi omat epäilykset tulemaan kun neito käytti niin tyyppilistä sanastoa: "oot söpö" "katellaan" "ihan kiva olet" "voidaan kyllä nähdä toisen kerran" "ollaan kavereita" =(jope ruonansuu äänellä ei varmasti olla!)
Mielestäni siinä ei ole kyse siitä että "päästää" niin käymään. Jos jokin tapahtuma toistuu toistumistaan loputtomiin asti, on aivan luonnollista että se vaikuttaa ihmisen valintoihin ja käyttäytymiseen. Ei siihen voi itse juurikaan vaikuttaa.
Myös itselläni on huonot kokemukset miehistä. Niin omasta isästä, isäpuolesta, veljestä ja rakastetuista. Ei minulla lapsena vielä mennyt usko miehiin, se tapahtui vasta aikuisena kun minua oltiin jo niin monta kertaa ja niin pahasti loukattu, etten enää kestänyt enempää ja yritinkin tappaa itseni.
Ehkä joskus vielä usko ihmiseen palautuu, mutta ainakin minun on saatava olla rauhassa yksikseni aluksi. Jos saan itseni vielä takaisin siihen tilaan, että kestän vaikka taas joutuisinkin loukatuksi, uskallan taas aloittaa suhteen.
Minulla ei ole lapsuudessa huonoja kokemuksia miehistä, nuoruudessa sitten sitäkin enemmän. Raiskatuksi tuleminen ja huonot miessuhteet ovat väkisinkin vaikuttaneet käsitykseeni miehistä. Ei siinä auta yhtään kun joku tulee sanomaan, että täytyy vaan unohtaa ja että eivät kaikki miehet ole pahoja.
Jos luottamus on mennyt täydellisesti, niin ei se koskaan palaa täysin ennalleen. Haluaisin kyllä uskoa, että joskus pystyn vielä toimivaan ihmissuhteeseen. Mutta jos ei ole luottamusta, niin...
Kuten sinäkin, keskityn nyt vain itseni rakentamiseen.
Eihän siihen tietysti mitään oikotietä ole vaan tosiaankin pitää ajan kanssa rakennella omaa mailmankatsomustaan uusiksi. Maailma vaan on valitettavasti niin paha... toisen epävarmuuden hyväksikäyttäjiä löytyy aina. Pitää ainakin osata näytellä itsevarmaa ja ylpeää vaikkei sitä oikeasti olisikaan, sillä tavalla ehkä onnistuu välttämään edes osan hyökkäyksistä...
Tarkoitinkin tuossa edellä ettei kuitenkaan täysin voi yhteiskunnan ulkopuolelle jäädä ja se taas vaatii luottamista johonkin, suoraan tai epäsuorasti johonkin toiseen ihmiseen.
Ovatko miehet sitten muka pahempia kuin naiset? Minun kokemusteni mukaan naiset ovat salakavalia selkäänpuukottajia. Edessäpäin kyllä lähes poikkeuksetta ollaan niiiin ystävällisiä mutta selän takana haukutaan - tavoitteena kai korostaa omaa paremmuuttaan. Miehet ovat useimmiten selkeästi joko puolesta tai vastaan. Tämä oli yleistys, älä ota liian vakavasti - aivan oikeasti mukavia ja empaattisia löytyy kyllä molemmista sukupuolista, samoin kuin kieroja ja epärehellisiäkin. Mutta yhtä kaikki, ilman uskoa ei elämällä ole mitään pohjaa.