Please, auttakaa ihmiset ratkasemaan mun ongelmat!
Eli siis mä oon seurustellu nykysen poikaystäväni kans kohta 3v. Me on asuttu alusta lähtien yhessä. Kihloihin mentiin vuosi sitte (mun alotteesta!) ja oma kämppä ostettiin reilu vuosi sitte.
Olin tosissani kosiessani häntä, mutta nyt olen alkanut epäröimään.Olen nähnyt selkeämmin suhteemme hyvät ja huonot puolet.
Hänen kanssaan on ihan hyvä olla, mutta on paljon asioita jotka ärsyttävät. Olemme tosi erilaisia ja se ahdistaa minua. Esim. minä haluaisin matkustella ja muutenkin "toimia" enemmän. Hän taas ei paljon kotisohvalta nouse. Kaipaisin myös "älyllistä" keskustelua, mutta hänen kanssaan se ei onnistu..
Haluaisin perheen, mutta hän ei ole vielä valmis. (epäilen ettei koskaan. Minun täytyisi painostaa, enkä haluaisi..)
Seksikin on ollut ongelmallista alusta lähtien..
Minusta tuntuu että olemme enemmänkin ystäviä kuin rakastavaisia. (Sanon "ystäviä" siksi´, koska koen että hän on ystäväni jolle voin uskoa salaisuuteni ja jonka seurassa voin olla oma itseni.. eli on hyviäkin puolia) Mutta en oikein uskalla lähteä ja jättää kaikkea.
Minusta tuntuu ettei hän ole minulle se oikea, mutta mitä jos olen väärässä?! Tuntuu tosi pahalta ajatus että hän jäisi yksin... Entä minä sitten? Melkein kaikki kaverini olen menettänyt seurustelun myötä. Ja mitä jos en koskaan löydä sitä oikeaa? Olisiko sittenkin parempi vain jäädä tähän suhteeseen ja elää "turvallisesti"?
Näitä asioita olen pyöritellyt puoli vuotta pienessä päässäni. Välillä olen unohtanut mietinnät, mutta sitten taas... Miten tästä sais selvyyden?!
Eli siis mä oon seurustellu nykysen poikaystäväni kans kohta 3v. Me on asuttu alusta lähtien yhessä. Kihloihin mentiin vuosi sitte (mun alotteesta!) ja oma kämppä ostettiin reilu vuosi sitte.
Olin tosissani kosiessani häntä, mutta nyt olen alkanut epäröimään.Olen nähnyt selkeämmin suhteemme hyvät ja huonot puolet.
Hänen kanssaan on ihan hyvä olla, mutta on paljon asioita jotka ärsyttävät. Olemme tosi erilaisia ja se ahdistaa minua. Esim. minä haluaisin matkustella ja muutenkin "toimia" enemmän. Hän taas ei paljon kotisohvalta nouse. Kaipaisin myös "älyllistä" keskustelua, mutta hänen kanssaan se ei onnistu..
Haluaisin perheen, mutta hän ei ole vielä valmis. (epäilen ettei koskaan. Minun täytyisi painostaa, enkä haluaisi..)
Seksikin on ollut ongelmallista alusta lähtien..
Minusta tuntuu että olemme enemmänkin ystäviä kuin rakastavaisia. (Sanon "ystäviä" siksi´, koska koen että hän on ystäväni jolle voin uskoa salaisuuteni ja jonka seurassa voin olla oma itseni.. eli on hyviäkin puolia) Mutta en oikein uskalla lähteä ja jättää kaikkea.
Minusta tuntuu ettei hän ole minulle se oikea, mutta mitä jos olen väärässä?! Tuntuu tosi pahalta ajatus että hän jäisi yksin... Entä minä sitten? Melkein kaikki kaverini olen menettänyt seurustelun myötä. Ja mitä jos en koskaan löydä sitä oikeaa? Olisiko sittenkin parempi vain jäädä tähän suhteeseen ja elää "turvallisesti"?
Näitä asioita olen pyöritellyt puoli vuotta pienessä päässäni. Välillä olen unohtanut mietinnät, mutta sitten taas... Miten tästä sais selvyyden?!
Vastaukset 7
Vanhimmat
mitä jos muuttaisit itse elämääsi...
..kukaan muu ei sitä puolestasi voi tehdä,
kerranhan täällä eletään.
..muuta sinä ekana elämääsi mieleiseksesi..eihän sinun tarvitse elää miehen ehdoilla täysin, vaan suhteeseen tarvitaan kaksi..elä elä miehesi kautta elämääsi.
Jos hän tahtoo olla sohvaperunana, ei se tarkoita sitä että sinun pitää siihen 'alistua'.
Suhde voi olla hyväkin, jos ei ole aivan samoja haluja ja tavoitteita, näin sinulle jää aika omaan elämään.
Opiskele, matkusta, liiku, harrasta tapaa ystäviä, tutustu uusiin. Sanoit, että vanhat kaverit jääneet; tutustu heihin uudelleen!
Mies joko tulee perässä tai ei ja tiedät ainakin tilanteen...katso piristyykö hän, jos oma aloitteisesti alat muuttaa elämääsi.. olet nuori ja mahdollisuuksia on vaikka kuinka.
Ei ensisijainen päätös voi olla ero. On teille varmasti hyviä hetkiäkin, onnellisia, kun pidätte toisistanne huolta ja olette sylikkäin. Jos näin ei ole ja haluat tätä..könyä sinne syliin vaikka väkisin..siitä se alkaa.. ole voimakas nainen, tee mitä tahdot ja ota mitä tahdot!
Hyvää kesän jatkoa sinulle =)
Kiitos vastauksestasi!
Niin, tuota olen miettiny iteki. Olen yrittänyt tehdä mitä haluan (mieheni kysyi 2 vkon päästä mikä on vikana. Kerroin... Otti yllättävän rauhallisesti. Odottaa vain mitä päätän.)Tajusin vain että minun on irtauduttava miehestäni täysin etten jäisi itsekin vain lojumaan sohvalle.. Eihän niin voi elää loputtomasti jos elää suhteessa?
Ja vaikeaa on tehdä asioita ku ei oo oikeen kavereita. Ja mä oon kyllä yrittäny pitää yhteyttä, mutta kai ne olettaa etten mä muuta haluukaan ku sillon tällön laittaa viestiä... Ja miten toisiin samaa sukupuolta oleviin voi tutustua..? (ku niitä olemassaolevia kavereitaki näkee vaan kahdenkesken, eli niitten kavereihin ei oikeen pääse tutustumaan)
Juu, opiskelemaan olen lähdössä. :-) Ja interrailaamaanki.
Mutta ku mä helposti innostun asioista ja sitte kuitenki luovun niistä ku toinenkaan ei tee mitään ja on niin paljon helpompi vaan kattoo yhessä telkkaria... Musta tuntuu että tarttisin semmosen miehen joka tekis mun kans (ja omien kavereittensa kans) asioita ja siten vaikuttais munki toimintaan. (en siis yritä olla parempi ku oon, mutta mua ahistaa aina vaan OLLA, mutta en sit kuitenkaan saa itteeni yksin tekemään kivojakaan asioita.:-/
:-D Joo, kyllä mä sinne kainaloon könyänki. Yritän vaan ymmärtää että miehen voi olla vaikeaa näyttää tunteitaan.
Niin, olen samaa mieltä kanssasi siinä ettei ensisijainen päätös voi olla ero. Ei olekaan. Siksi olenkin yrittänyt keskustella mieheni kanssa ja saada asiat kääntymään parhain päin. Nyt olen vihdoinkin tajunnut etten voi muuttaa häntä! Siksi mietin näitä asioita, koska en hyväksy nykyajan ajatusta siitä että mennään helposti naimisiin ja erotaan sit heti jos tulee ongelmia. Haluan miettiä asiat etukäteen.
Arvostan vastaustasi ja varmasti mietin asioita.
Mukava kesää sullekin!
...kaiken kattavaa vastausta, mutta ehkä nostaisin yhden näkökulman esille pidemmästä parisuhteesta.
Aika usein parisuhteessa tulee ensimmäinen "kriisi" juuri tuossa 2-4 vuoden vaiheilla, jolloin yhteiselo on saavuttanut jonkinlaista rutiinia ja tasapainoa ja sen myötä alkaa suhteen sisällä itsenäistyminen ja oman tilan tarvitseminen korostua. tässä itsenäistymis/omatilaprosessissa menee joku aika vähän riippuen ihmisistä.
Varmasti jokainen törmää erilaisiin kriiseihin ja kasvunaikoihin parisuhteessakin, koska me ihmisinä saamme joka vuosi yhden vuoden ikää lisää ja muutumme itsekin. Ei ole oikein realististakaan odottaa, että parisuhde pysyisi muuttumattomana ja tietynlaisena hamaan loppuun, sekös vasta tylsää oiskin.
Pidempi parisuhde on vuoroin kasvua, kriisejä, mutta myös tyyntä ja antoisaa. Vuosien perioideilla asiat kiertävät ja kun töitä jaksaa/haluaa tehdä molemmat parisuhteen eteen, niin se voi todellakin olla erittäin nautittavaa ja antoisaa vaikeidenkin aikojen jälkeen. Uudelleen rakastumisia voi kokea, jotka ovat monin verroin syvempiä juuriltaan kuin ensirakastuminen, vaikka ei sekään heikko tunne ole.
Rakastuminen ja intohimo on eri asioita kuin rakastaminen ja elämänintohimon rakentaminen yhdessä. Rakastua voi yksinkin, mutta rakastamiseen ja rakkaudne rakentamiseen tarvitaan aina 2.
En suosittelisi vielä nyt luovuttamaan, vaan löytämään sellaista "puurtajan" asennetta ja periksiantamattomuutta ja tavalla tai toisella myös kumppanin saamista mukaan yhteiseen "projektiin". Kun kumppani on mukana, niin onnistutte taatusti ja selvitätte yhden vaiheen liitossanne.
Jos tässä vaiheessa luovuttaa, niin voi olla pettymys, että seuraavassa suhteessa törmää samaan kriisiin. Asiat voi olla sellaisia, että ne eivät poistu, vaan sen löytää edestä, minkä taakseen jättää.
Itse olen ollut aviossa 14 vuotta ja monenlaisia vaiheita siinä on ollut, niistä on kuitenkin selvitty ja uskotaan, että me selvitetään tämä yhteiselämä hautaan saakka vaikeuksista huolimatta, kumpi nyt ennemmin viimeisen lähdön hetken kohtaakaan.
Tsemppiä ja älä luovuta ainakaan kovin helposti.
Kirjoituksestasi tuli sellainen tunne, että lähtisit nykyisestä suhteesta, jos sattuisit löytämään uuden miehen. Ilman uutta miestä et kuitenkaan uskalla lähteä nykyisestä suhteesta, koska et halua olla yksin. Sinä siis tyydyt mieheesi ja nykyiseen parisuhteeseesi, koska parempaakaan ei - toistaiseksi - ole tullut vastaan.
Tauko voisi olla hyvä ratkaisu: sen aikana huomaisit, kaipaatko miestäsi vai oletko sittenkin tyytyväisempi ilman häntä. Tosin taukoa on varmaan aika hankala järjestää, koska te asutte yhdessä omassa asunnossa. Ja tietysti tauko on aina myös kurja asia - onhan se usein eron alku.
Juttele vielä näistä asioista avomiehesi kanssa. Kerro omista toiveistasi, ja kysy, mitä mieltä hän niistä on. Voihan olla, että hän on valmis tekemään myönnytyksiä (matkustelemaan jne), kun huomaa, mitkä jutut olisi sinulle tärkeitä. Keskustelkaa suhteestanne ennen kuin teet(te) mitään ratkaisuja.
Minulla oli myös aivan samanlaisia ajatuksia jo noin vuoden seurustelun jälkeen. Oltiin myös kihloissa ja asuttiin yhdessä. Toivoin että asiat muuttuisivat ja jotenkin sopeuduin tilanteeseen vaikka en ollutkaan onnellinen. Olimme jo tuolloin mieheni kanssa enemmän ystäviä kuin rakastavaisia. Ostettiin yhteinen talo ja lopulta mentiin naimisiinkin. Koko ajan nuo asiat häiritsivät minua mutta annoin niiden olla. Olihan miehessä monia hyviäkin puolia. Nyt yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen vihdoin päätin erota. Syynä oli lähinnä ne asiat jotka alkoivat vaivaamaan jo silloin alkuvuosina. Nyt harmittaa miksi en jo silloin uskaltanut erota. Ei se toinen ihminen voi muuttua vaikka kuinka toivoisi. Hetkellisesti se voi onnistua jos toinen oikein yrittää mutta asiat palaavat pian entisiin uomiinsa. Kerroin tässä vain oman kohtaloni mutta sinä tietysti itse päätät mikä on kohdallasi oikein. Sen voin sanoa että ei se päätöksen teko ainakaan helpommaksi tule mitä pidempään suhde kestää. Sen vaikeampi on irtaantua koska vuosien myötä on kuitenkin kasvanut toiseen kiinni. Yritä ajatella myös itsekkäästi mikä on sinulle parasta. Ansaitset oman elämän.
Niin, monille tulee kriisi 2-4v seurustelun jälkeen. Ihan hyvä tietää että se on normaalia, eikä välttämättä tarkota sitä että kumppani on väärä. Mutta mistä sen tietää onko tämä semmonen kriisi vai olenko vain jumittunut suhteeseen jossa en ole onnellinen...?
Ja totta on sekin että helpompi ois lähtee jos ois toinen mies valmiina. Mutta se ei varmaan useemmaltakaan kantilta katsottuna ois hyvä juttu kuitenkaan...
Joo, tärkeetä ois just se että nyt osais päättää mitä tekee ettei sitte 9 vuoden päästä tuu eroa sen takia ettei nyt osannu päättää.
Miehen kans on kyllä keskusteltu kaikenlaisesta, että kommunikoinnin puutteesta ei kyllä ole kyse..
Kiitos ku ootte laittanu mietteitänne! Hyvä saada erilaisia näkökantoja asiaan. Ehkä se ratkasu jostaki löytyy ku vaan jaksaa ihmetellä.
Ja toki saa laittaa lisääki kommentteja!
että jos näin lyhyen ajan jälkeen alkaa epäröimään ja suhde ei anna tyydytystä niin kannattaa erota. Sinä et voi muuttaa sitä toista ainoastaan itseäsi. Jos ajattelet että tulevaisuudessakin miehesi makaa sohvalla ja sinä reissailet ym. ja hyväksyt että se on niin, niin jatka hänen kanssaan. Mutta jos lähdet sille linjalle että hän "kyllä muuttuu sitten..." niin lopeta. Ajattele että miehesi ehkä myös ajattelee niin. Että kyllä sinä lopetat sen aktiivisen elämän ja matkustelun sun muuta. Istuppa alas ja keskustele miehesi kanssa miltä teidän elämä näyttää 5-vuoden päästä. Miten hän haluaa asioiden olevan ja sitten miten sinä haluat. Olkaa rehellisiä toisillenne ja itsellenne. Sinä sanoit haluavasi perheen. Kuinka sitten matkustelet? Tiedätkö edes itse mitä haluat?