Anoppi ja häneen suhtautuminen

Minulla taitaa olla yksi yleisimmistä ongelmista: anoppi ja häneen suhtautuminen.

Anoppi on yksineläjä, ollut jo pitkään. Mieheni isä ja anoppi erosivat mieheni ollessa pieni. Mieheni on heidän ainut lapsensa. Mies pitää anoppiin aktiivisesti yhteyttä, isäänsä ei niinkään. Ehdottomasti olen iloinen siitä, että miehelläni ja hänen äidillään on hyvät välit. Mutta välillä miestäni käy sääliksi... Keskustelun aluksi voin kertoa, että anoppini on hyväkuntoinen ja liikunnallinen työssäkäyvä nainen, joka hankki vähän aika sitten aktiivisuutta vaativan koiran.

Joka kerta kun olemme vierailleet anoppini luona, olen aivan puolikuollut. Anoppini puhuu jatkuvasti itsestään ja omista asioistaan. Jos olen tai olemme jostain kumman syystä saaneet suunvuoron, hän ei ole koskaan vastavuoroisesti kysyneet meiltä jatkokysymyksiä vaan kääntää kertomamme aiheen itseensä. Milloin joku asia on hyvästä, milloin pahasta, mutta useimmiten asiat ovat negatiiviseen suuntaan kuten se että kaupoissa on itsepalvelukassat, koska hän haluaa saada palvelua niinkuin pankeissakin... Olen luonteeltani peruspositiivinen ja haluaisin keskustella ihmisten kanssa rennosti, leppoisasti ja positiiviseen sävyyn. Lisäksi hän käskyttää vierailuillamme meitä erilaisiin töihin: milloin pitää käydä hänelle kaupassa, milloin kuskata milloin minnekin, milloin lyhentää pensasaitaa ja milloin sahata laudan pätkiä. Näin ollen vierailumme kestävät vähintään kuusi tuntia. Jos hän on kutsunut meidät syömään, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että meidän pitää käydä kaupassa ja tehdä ruoka. Näin kävi eräällä vierailulla ja ei tässä vielä mitään - hän kehtasi arvostella kuinka tämä ja tämä ruoka oli mennyt pilalle eikä ole hänen makuunsa... Mulla jotenkin naksahti tilanteessa ja sanoin närkästyneen ystävällisellä äänensävyllä, että "mun mielestä tää on ihan hyvää ruokaa".

Eräs vierailu sai minun niskakarvani pystyyn uudestaan. Mieheni sahasi äitinsä käskystä laudanpätkiä. Anoppi oli säilyttänyt sirkkeliä ulkovarastossa ja kun mieheni laittoi sirkkelin päälle, se löikin sitten kipinää. Anoppi pelästyi ja tokaisi perään, että me ollaan rikottu se. Olin aivan pöllästynyt ja mieheni sanoi, että ei todellakaan, säilytyksestä se vika on tullut.

Olimme muutama päivä sitten kylässä anopilla ja hän kehtasi sanoa, että miksi tulitte nyt päivällä kun hän odotti teitä aamulla - minulla olisi ollut teille töitä! Tämä jotenkin kuulostaa oudolta ja ihmeelliseltä - itse asuin yli 10 vuotta yksin ja olin ja olen edelleenkin tottunut tekemään asioita yksin 🙄 Erityisesti koiran hankkiminen hänelle oli niin pirun raskasta, kun pitää lenkittää, leikkiä, syöttää ja herätä keskellä yötä koiran kanssa... Hän odotti että me olisimme lenkittäneet hänen koiransa. Eilinen tokaisunsa sai minut tolaltaan sillä hän sanoi, että meidän pitää mennä naimisiin ja hankkia lapsia ennenkuin hänen elossa oleva äiti kuolee! Anoppini ei tiedä, mutta sairastan sellaista sairautta, jonka vuoksi en voi ehkä koskaan saada omia biologisia lapsia... Ja tiedän, että anopin äiti suhtautuu eri maalaisiin ihmisiin hieman varautuen kun miettii adoptiota.. Meinasin pillahtaa itkuun. En ole puhunut miehelleni tästä ärsytyksestä mitään.

Anteeksi erittäin pitkä avautuminen. Huomasin eilisen kyläilyn aikana, että tietoisesti välttelin hänen katsekontaktiaan, koska mua ärsytti todella paljon. Mitä voisin tehdä tässä tilanteessa?