Tulipa mieleen et kannattaa erota ennekuin on liian myöhäistä.
Meinaan vaan, et kun suhde on vielä jollaisessa jamassa, niin heti kun tuntuu, et kohta toinen pistää sinut pihalle, niin iske sinä ensin, tuntuu vähemmän tuskaiselta!
Sittenkun sinut yhtäkkiä yllättäin heitetään pihalle tai toinen pakkaa kamansa ja lähtee, niin se vasta pahalta tuntuu. Jättäjän asema on helppo, mutta jätetyn on tosi surkea!
Uusi elämäkin alkaa nopeammin ja mielialakin on iloisempi kun ei taravi surra ja tuntea tuskaa.
Meinaan vaan, et kun suhde on vielä jollaisessa jamassa, niin heti kun tuntuu, et kohta toinen pistää sinut pihalle, niin iske sinä ensin, tuntuu vähemmän tuskaiselta!
Sittenkun sinut yhtäkkiä yllättäin heitetään pihalle tai toinen pakkaa kamansa ja lähtee, niin se vasta pahalta tuntuu. Jättäjän asema on helppo, mutta jätetyn on tosi surkea!
Uusi elämäkin alkaa nopeammin ja mielialakin on iloisempi kun ei taravi surra ja tuntea tuskaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
onkin niin ettei toinen haluaisikaan erota..paha siitä on silloin lähteä noinvaan. Silloin kyllä joutuu siihen odottavan asemaan ja noin se on että se tuntuu pahalta kun yksin jää ja vielä ikävöi sitä toista, kun se on jo toisen kainalossa...:((
minkä taakseen jättää sen edestään löytää.. pitää kyllä paikkansa. Ne keskeneräiset murheet menee vain sen uuden suhteen riesaksi ja jossain vaiheessa alkaa vanha suola janottaa, jos ei ole suhdetta loppunelänyt.
NO HALOO JOKU HULLU KIRJOITELEE TÄÄLLÄ POSKETTOMIA. TIEDÄN, ETTÄ EROLLA ON AINA 2 OSAPUOLTA, MUTTA EI VOI OLLA YHDESSÄ SYY, JOS KAKSI TAPELEE! EI VIITSI OMAAN NAPAAN TUIJOTTAA???? KATELLAAN OMAA KÄYTTÄYTYMISTÄ...
T.5 LASTA, ÄITI
Suuri fakir. Pistä piikkin toisen berse, eikä tunte itse mikän tuska.
Raamatussa sanotaan, että se joka viettelee kuoleman tielle yhdenkään vähäisimmistä, joutuu helvettiin. Avioero on pahuutta.
..Nyt meni taas multa ohi..
Jättäjän osa on syyllisyyden kantaminen tapahtuneesta.
Sukulaisten ja kenties ystävienkin vihojen niskaan saanti. Koko yhteiskunnan.
Ei ollenkaan helpompi.
Uhri saa sympatiat.Parempi niin.
Voi aina sanoa että kun toi jätti ja lähti.
Yleensä jättäjällä on jo katsottuna uusi kaveri ja elämä jatkuu, mutta jätetyn elämä voi romahtaa moneksi vuodeksi itsensä kokoamiseen! Se voi olla yhtä itkua ja masennusta vihaa ja ties mitä!
Jättäjä tuskin tulee lohduttamaan ja auttamaan toista kuopasta ylös!
Jokainen ero on erilainen. Jokainen jättäjä on erilainen. Jokainen jätetty on erilainen.
Voin puhua vain omasta, tässä tapauksessa jättäjän roolista.
Ensinnäkin aika ennen lopullista päätöstä ja siitä ilmoittamista ei ole mitään herkkua. Kysyy päätöksentekokykyä ja rohkeutta enemmän kuin sitä taisi ollakaan. Ei joka yö meinannut oikein nukuttaa.
Päätös ja siitä puolisolle ilmoittaminen ja sen jälkeinen elämä. Mä olin roisto ja perheenrikkoja ja vain itseäni ajatteleva sika ja... Ei ollut selkääntaputtajia ja lohduttajia. Jotenkin se ympäristön paine ja syyllistäminen aiheutti ajoittain huonoa omaatuntoa ja syyllisyydentuntoa ihan kuin olisin ollut oikeastikin rikollinen. Liian helposti annoin periksi monissa omaisuuden jakoon ja mm. elatusmaksun määrittelyyn liittyvissä kysymyksissä.
Aika parantaa haavat ja tunnen olevani pari vuotta tapahtumien jälkeen jo tasapainossa ja voimissani.
Kaikesta selviää, ja jos perusteellisen harkinnan jälkeen (kuten minulla) ero on oikea vaihtoehto, niin sen "helvetinmankelin" läpi kannattaa kulkea. Elämä on laiffii.
Minäkin olin jättäjä. Kauan sinnittelin ja puhuin ongelmastamme avioliitossa, mutta eipä se vaimoa kiinnostanut. Olin pohtinut eroa jo vuosia ja puhunut siitä vaimolle. Ei sekään häntä kiinnostanut. No sitten eräänä päivänä sanoin, että nyt riitti. Eipä se meinannut vaimoa vieläkään kiinnostaa. Mutta sitten kun hän älysi, että se on totta, ääni muuttui kellossa, liian myöhään. Mutta minulla oli aivan armoton henkinen tuska ja syyllisyyden tunto. Rosvoveli kirjoittaa osuvasti, ettei ollut selkääntaputtajia. Ei ollut ei. Enkä minäkään halunnut soimata vaimoani kertomalla totuutta sukulaisille ja tutuille eron todellisesta syystä.
No jaksoin kuitenkin sisulla ja välttelin itsesyytöksiä kuin mäenlaskija pujottelukeppejä.
Näin jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli sekä hyvä, että ainoa mahdollinen. Nyt elämä taas hymyilee.