Hei.
En tiedä, miten tämän kaiken voisi selittää.
Minun vatsaani sattuu. Siihen sattuu joka päivä. Minua myös oksettaa suuremman osan aikaa - en ole raskaana tiedän sen, kaikki on tutkittu, minussa ei kuulemma ole mitään vikaa. Ruokavalio on mennyt kovin rajoittuneeksi. Viime vuonna pimahdin psyykkisesti ja sain sairaslomaa, kun olin puoli vuotta painanut töitä ja opiskellut nukkuen ja syöden aivan liian vähän. Luulisin, että kyse on stressimahasta. Lapsuudenaikainen väkivalta on tehnyt minulle sen, että olen kokoajan hälytysvalmiudessa ja varuillani - sen tähden en kykene nukahtamaan, sätkyn, pelkään ja vatsaani koskee.
Minulla on keskittymishäiriö, oikea diagnoosi. Aivoissa kilisee ja kolisee miljoona asiaa, jotka sotkevat jokapäiväistä elämää ja tointa. Organisointikykyni on täysi nolla.
Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt seitsemän ja puoli vuotta. Pari päivää sitten hän sanoi minulle, ettei ole mennyt kanssani naimisiin, koska olen kipeä ja sotkuinen.
Minä olen yrittänyt parhaani!
Minä leivon ja laitan, seksiäkin on. Hieron mieheni selkää - en näpätä, en nalkuta, tuon karamelleja kaupasta ... olen uskollinen ja rehellinen. Koetan näyttää nätiltä. Koetan ilahduttaa miestäni kaikenlaisilla pienillä asioilla, kunnioitan häntä. Hän saa mennä kavereittensa kanssa niinkuin lystää.
Häpeän suuresti puutteitani. Jatkuvasti yritän muuttua siistiksi ja organisoiduksi ihmiseksi - jotenkin se vaan ei onnistu, ei onnistu. Ja lääkärissä ravasin, kaiken otin selville mitä sain ja kaikenlaista ruokavaliota koetin, jotta olisin terveempi. Lopulta lääkäri löi minulle luurin korvaan ja sanoi, että "tänne on enää turha tulla".
Sanoin miehelleni, että otan eron ja lähden pois, muutan syksyyn mennessä. Sanoin, että teen niin, koska olen tehnyt hänet onnettomaksi, enkä ole hänelle tarpeeksi hyvä. Se ei sopinut miehelleni, vaan ideoimme sellaisen systeemin, että on lista, johon laitan rastin ruutuun, kun olen saanut kotiaskareita hyväksytysti suoritetuksi.
Nyt on taas rauha maassa. Kaikki on hyvin, kunhan näytän iloiselta ja terveeltä ja siivoan.
Silti itsekseni mietin, olisiko sittenkin pitänyt lähteä? En ymmärrä, mitä muuttaa se, ettei pöydänkulmalla ole enää kuppeja tai että sänky on petattu?
Minä olisin ollut valmis antamaan kaikkeni, elämäni, uskollisuuteni ja ruumiini. Minun "kaikkeni" ei ollutkaan tarpeeksi - tuntuu siltä, kuin olisi lyöty keuhkot lysyyn.
Niin. Meneeköhän tämän marttyyrinkruunun kiilloittamisen puolelle?
En usko, että menee. Ihan rehellisesti: NYT MINUA VÄSYTTÄÄ. MINUA SURETTAA. MINUA HÄVETTÄÄ.
Niin, terveisiä vaan teille kaikille prinsessamorsioille ja kotihengettärille!
En tiedä, miten tämän kaiken voisi selittää.
Minun vatsaani sattuu. Siihen sattuu joka päivä. Minua myös oksettaa suuremman osan aikaa - en ole raskaana tiedän sen, kaikki on tutkittu, minussa ei kuulemma ole mitään vikaa. Ruokavalio on mennyt kovin rajoittuneeksi. Viime vuonna pimahdin psyykkisesti ja sain sairaslomaa, kun olin puoli vuotta painanut töitä ja opiskellut nukkuen ja syöden aivan liian vähän. Luulisin, että kyse on stressimahasta. Lapsuudenaikainen väkivalta on tehnyt minulle sen, että olen kokoajan hälytysvalmiudessa ja varuillani - sen tähden en kykene nukahtamaan, sätkyn, pelkään ja vatsaani koskee.
Minulla on keskittymishäiriö, oikea diagnoosi. Aivoissa kilisee ja kolisee miljoona asiaa, jotka sotkevat jokapäiväistä elämää ja tointa. Organisointikykyni on täysi nolla.
Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt seitsemän ja puoli vuotta. Pari päivää sitten hän sanoi minulle, ettei ole mennyt kanssani naimisiin, koska olen kipeä ja sotkuinen.
Minä olen yrittänyt parhaani!
Minä leivon ja laitan, seksiäkin on. Hieron mieheni selkää - en näpätä, en nalkuta, tuon karamelleja kaupasta ... olen uskollinen ja rehellinen. Koetan näyttää nätiltä. Koetan ilahduttaa miestäni kaikenlaisilla pienillä asioilla, kunnioitan häntä. Hän saa mennä kavereittensa kanssa niinkuin lystää.
Häpeän suuresti puutteitani. Jatkuvasti yritän muuttua siistiksi ja organisoiduksi ihmiseksi - jotenkin se vaan ei onnistu, ei onnistu. Ja lääkärissä ravasin, kaiken otin selville mitä sain ja kaikenlaista ruokavaliota koetin, jotta olisin terveempi. Lopulta lääkäri löi minulle luurin korvaan ja sanoi, että "tänne on enää turha tulla".
Sanoin miehelleni, että otan eron ja lähden pois, muutan syksyyn mennessä. Sanoin, että teen niin, koska olen tehnyt hänet onnettomaksi, enkä ole hänelle tarpeeksi hyvä. Se ei sopinut miehelleni, vaan ideoimme sellaisen systeemin, että on lista, johon laitan rastin ruutuun, kun olen saanut kotiaskareita hyväksytysti suoritetuksi.
Nyt on taas rauha maassa. Kaikki on hyvin, kunhan näytän iloiselta ja terveeltä ja siivoan.
Silti itsekseni mietin, olisiko sittenkin pitänyt lähteä? En ymmärrä, mitä muuttaa se, ettei pöydänkulmalla ole enää kuppeja tai että sänky on petattu?
Minä olisin ollut valmis antamaan kaikkeni, elämäni, uskollisuuteni ja ruumiini. Minun "kaikkeni" ei ollutkaan tarpeeksi - tuntuu siltä, kuin olisi lyöty keuhkot lysyyn.
Niin. Meneeköhän tämän marttyyrinkruunun kiilloittamisen puolelle?
En usko, että menee. Ihan rehellisesti: NYT MINUA VÄSYTTÄÄ. MINUA SURETTAA. MINUA HÄVETTÄÄ.
Niin, terveisiä vaan teille kaikille prinsessamorsioille ja kotihengettärille!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että olet pahasti tossun alla ja itsetuntosi on kadoksissa. Mä en ainakaan viestis perusteella vois mitenkään pitää sua huonona vaimona. Millainen on miehesi? Tekeekö hän kotiaskareita lainkaan. Pitäisihän hänenkin tehdä vähintään puolet. Häntä pystyyn ja hyväksy itsesi puutteinesi. Ja muista, että vanha klisee EI KUKAAN OLE TÄYDELLINEN on fakta. Kauempaa katsoen monen elämä voi näyttää täydelliseltä, mutta tuskin se sellaista on. Kadonneen itsetunnon löytäminen ei varmasti ole yksinkertaista, mutta varmasti ajan myötä onnistuu, kun vaan päättää... Itsetuntoa etsiessä koita myös nauttia elämän pienistä iloista!
Kiitos vastauksestasi :)
Niin.
Tässä vaiheessa minullakin alkaa pienet kellot kilkattamaan päässä, että "hetkinen ...!"
Tuosta kotitöiden puolittamisesta sen verran, että minä en voi vaatia miestäni tekemään PUOLIA kotitöistä, sillä VAIN minä sotken. Mieheni on niitä ihmisiä, joista ei lähde edes pölyä. En sotke tahallani, enkä ole laiska.
Mies on nyt töissä ja tekee pitkään päivää, kun minä olen opiskelijan kesälomalla, tehden pieniä kesäkeikkoja. Silloin on oikein ja kohtuullista, jotta minä koetan kantaa vastuun huushollista.
Mieheni on kasvanut tekemään töitä. Hän pesee pyykkiä, imuroi ja tiskaa pyytämättä ja tekemättä siitä numeroa.
Sen lisäksi hän on raitis, työteliäs, rehellinen ja kiltti. Kaikenlaisia pieniä huomionosoituksia tulee pitkin vuotta - on hellyyttä.
Minusta vain tuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois, sillä minussa on niin paljon vialla. Olen monellatapaa rikki ja sekava. Vaikka koetan olla sillä miestäni rasittamatta, rasitan häntä silti. Siksi hän ei halua minusta vaimoaan.
On raskasta, että aina kun parisuhteessa on ongelmia, se johtuu siitä, että MINUSSA ON VIKAA. Olen korviani myöten kyllästynyt siihen, että minun täytyy pyrkiä johonkin mystiseen paremmuuteen.
Hei, älä hyvä ihminen tuhlaa elämääsi ihmisen takia joka on ilmeisesti itsetunnoton narsisti, hän joutaa elämään yksin, ja sinun on parempi yksin kuin hänen kanssaan. Hyvää kesää sinulle.
Jos haluat olla täydellinen piika miehellesi niin jatka samaan malliin ja menetä loppukin itsetuntosi.
Ei ole kuule meilläkään aina paikat ojennuksessa, mutta jos se miestä häirittee niin herra on hyvä ja siivoaa.
kyllä kuule sinullakin on oikeus hyvään kohteluun, mutta se on kiinni vain sinusta itsestäsi. Sinun on se voima löydettävä itsestäsi, jotta saat muutoksen käyntiin. Moiseen älä alistu, katso peiliin joka aamu ja sano siellä olevalle ihmiselle, että hän on hyvä ihminen ja oikeutettu onneen. Se mitä on lapsuudessasi tapahtunut, on ollutta ja mennyttä, olet nyt aikuinen ja aikuisen ajatuksilla varustettu. Mutta jos ne asiat aina painaa niin hanki ammattiapua.
Usko pois, maailmassa on niitä kilttiä ja hyviäkin miehiä joille kelpaat puutteinesikin, kunhan kelpaat ensin itse itsellesi.
Mahakipusi on todennäköisesti ns. toiminnallista vatsakipua (voit googlettaa tuon, jos et ole jo niin tehnytkin), johon ei ole mitään elimellistä syytä, eikä siten myöskään mitään lääkettä.
Vaikka se on harmillista, niin asian hyvä puoli on se, että se saattaa loppua yhtä itsekseen kuin aikanaan alkoikin. Kannattaa vain kokeilla unohtaa kipu, eli keksiä muuta ajateltavaa.
Miehesi kuulostaa minusta mukavalta kunnon mieheltä, eikä hän ehdoin tahdoin pyri sinua missään tossun alla pitämään. Koska tunnut olevan epävarma monesta asiasta, miehesi vain koittaa saada sinuun ja asioihin jotain järjestystä, jonkunhan se on tehtävä, eikö?
Koita keksiä jotain itsellesi mielekästä tekemistä, sellainen harrastus vaikka joka vie ajatuksiasi pois mahakivuista ja miljoonista asioista. Monet psyykkiset ongelmat juontavat siitä, että nykyihmisellä on liian vähän todellista tekemistä ja silti näennäisesti kiire. Jos keksit jonkin jutun, harrastuksen, vapaaehtoistyön, johon suuntaat ajatuksesi, saat uutta päämäärää elämääsi. Samalla miehesikin näkee että et tarvitse häntä koko ajan sanomaan mitä pitäisi tehdä.
Oikeastaanhan sinulla on kaikki mahdottoman hyvin; on hyvä terveys, opiskelupaikka, koti, hyvä mies. Ota siis iisisti. :)
Kiitos.
Mieheni todellakin on kunnon mies, oikea kultakimpale ja minä rakastan häntä vilpittömästi ja täydestä sydämestäni. Ja ymmärränhän minä, että arki on saatava toimimaan - hän yrittää parhaansa mukaan sitä organisoida, kun minä en osaa. Kun kerran asutaan saman katon alla, molempien on saatava itselleen omasta mielestään viihtyisä koti. Sehän pätee jo kämppiksiinkin!
Siksi olen ottanut lusikan jälleen kauniisti käteen. Rakseja ruutuun. Jospa, kun tarpeeksi kauan näitä rakseja laitan, ehkä opin jotain. Ehkä tämä alkaa puolen vuoden päästä tulemaan luonnostaan, kuka tietää? Ehkä minä laitan näitä rakseja vielä kymmenenkin vuoden päästä ja sotken silti arkeni kerran viikossa, kuka tietää? Yrittämällä sitkeästi sekin selviää.
Mieheni kysyi, onko tämä systeemi nöyryyttävä, pitäisikö keksiä jokin toinen juttu. Hän sanoi, että älä lähde, parempi on sotkuinen kämppä, jossa on vaimo, kuin siisti kämppä, jossa ei ole vaimoa. Vastasin, että tuntuuhan tämä vähän tyhmältä - mutta kun pakkohan jotain on tehdä, kun haluan, jotta hänen on hyvä olla, niin tehdään näin nyt sitten. Alustahan kaikki on aloitettava. Soittaminenkin aloitetaan siitä, että opetellaan ottamaan instrumentti oikealla tavalla esille kotelosta, sitten opetellaan sen oikeaoppista kannattelua ensimmäiset pari viikkoa. Alusta kaikki oppiminen alkaa. Ei se ole nöyryyttävää, ellei siihen ota sellaista asennetta.
Lapsuudenkodissa elin jatkuvan katastrofiuhan alla, oksettava väkivalta oli viikottaista. Pelko, inho ja viha olivat kokoajan läsnä, mutta niitä ei saanut eleelläkään näyttää. Lapsuudenkokemukset sinänsä eivät minua vaivaa, olen tehnyt paljon työtä ja käynyt juttelemassa tädeille - harvoin enää näen uniakaan siltä ajalta, ne eivät arkeeni sinänsä vaikuta mitenkään, eivät herätä minussa paljoakaan tunteita. Ne ovat takanapäin.
Mutta olen kasvanut kieroon jo perusteiltani, ruumiin reagointitapaa myöten, minulla ns. "piuhat solmussa" näköjään jo neurologisellakin tasolla. Hermot ovat kireät kuin viulunkieli. Tyyliin: "paina valokatkaisinta, niin hella menee päälle". Sätkyn pieniäkin äkillisiä ääniä ja näkyjä, pelkoreaktio napsahtaa päälle ihan hölmöistä asioista. Nukahtaminen on todella vaikeaa, nukkuminen huonoa. Minulla on oikeasti todettu keskittymishäiriö, kaaosta on pääkopan sisällä ja kaaosta on ympäristössä. Kaaoksen selvittäminen on yleensä vain epämääräistä, paniikinomaista sähläämistä. Muisti on lyhyt kuin kananlento.
Luulen, että suurin osa stressistäni ja tästä "yliviritetystä hermostosta" dumpataan suoraan mahaani. Siksi siihen sattuu.
Aikaa ei ehkä mihinkään vapaaehtoistyöhön tule olemaan ensi vuonna, sillä taideopiskelijoilla päivät venyvät, ja venyvät, ja venyvät, sillä harjoitteluaikatalua ei ole: sitä parempi, mitä enempi ja nälkä kasvaa syödessä. Jotkut hullut ovat vielä iltayhdeltätoista vetämässä asteikkoa ylös, alas harjoitteluluokissa - aamuseitsemältä sinne pääsee jo sisälle. Opiskeluaikataulu ei siis ole millään tavoin strukturoitu, se on minulle tosi huono. Mutta ehkäpä toteutan neuvoasi siten, että varaan päivästäni tietyn ajan sille, että en tee mitään. Tai ehkäpä yhden tai pari iltaa viikosta menen vaikkapa jumppaamaan tai juoksemaan, ehkäpä liityn johonkin seuraan - tätä täytyy miettiä.
Kiitos viestistäsi, kiitos että kuuntelit minua tämän verran. Minulla on todellakin kaikki hyvin - tämä elämä on niinkuin täydellinen ja kukoistava hedelmätarha, jonka eteen on tehty paljon töitä. Nyt hedelmiin uhkaa tulla matoja, siihen on reagoitava asiaankuuluvin toimin.
Otan neuvoistasi vaarin, koetan toteuttaa niitä jollain tavoin, kun "organisoin" seuraavaa vuotta ja tätä loppukesää. Kaikkea koetetaan, jospa tämä tästä vielä lähtisi rullaamaan :)
Miten voit suostua moiseen?
En tiedä onko tämä nyt sama asia, mutta itselläni kun olin nuorempi meni vatsa tosi helposti sekaisin ja vähän kipeäksi jos jostain syystä aiheutui paljon stressiä. Itselläni auttoi _huomattavasti_ kun aloitin urheilemisen. Suosittelen.
Tee joku treeniohjelma jossa vahvistat koko kehon lihaksia ja sitten aerobista kuntoa voi parantaa ihan lenkkeilemällä. Muista vaan sitten kuntoilla oman tasosi mukaan. Älä varsinkaan alussa "revi" liikaa. Se ei ole hyväksi.
Toinen mikä auttaa on joku tapa rentoutua. Yritä keksiä joku millä saat itsesi rentoutettua. Voit kokeilla esim. erilaisia hengitys- ja rentoutumisharjoituksia.
Jos ei nuo auta vatsakipuihin niin ainakin kehon terveys paranee, joten et ainakaan voi hävitä kokeilemalla :)
Kiitän neuvoistasi.
Tajusimpa muuten, että tässä oli opiskelujeni ensimmäinen vuosi, jolloin vatsani voi huomattavasti paremmin. Olen pohtinut pääni puhki, että mitä silloin SÖIN eritavalla, kun kerran voin niin hyvin.
Mutta hetkinen!
Silloin asuimme kauempana ja minulla ei ollut varaa bussilippuun! Pyöräilin joka päivä minimissä 20 kilometriä valurautarunkoisella, vaihteettomalla pyörällä, isojen kantamusten kanssa ...
... ehkä en 20 kilometrin pyörälenkkiä enää rupea tekemään, mutta jos vaikka voimistelisin ja hölkkäisin?
Täytyypä kokeilla. Kunnonkohotus ei tee kenellekään pahaa :)
Oma tarinani:
Itse kun olin hyvin hyvin pieni niin muistan, että silloinkin stressaavista tilanteista tuli vatsakipuja todella herkästi. Kun tulin vähän vanhemmaksi(8-9v) aloitin urheilemisen erilaisissa muodoissa ja teinkin sitä aktiivisesti. Silloin ei mitään tällaisia ongelmia ilmennyt.
Taas joskus yläasteikäisenä 14-15v lopetin urheilemisen kokonaan ja ongelmia alkoi taas syntyä. Kun menin armeijaan noin 18veenä niin voin taas paljon paremmin. Armeijan jälkeen ongelmia ilmeni taas hetken päästä, muutaman vuoden kunnes päätin aloittaa kamppailulajien harrastamisen ja sille tielle olen jäänyt.
Enää ei mene vatsa sekaisin ainakaan stressistä. Tottakai joskus on perhosia vatsassa jos oikein jännittää muttei se mene sekaisin ja satu samalla tapaa kuin ennen.
Tämä on mutu-tietoa mutta minusta olisin jostain kuullut/lukenut, että jos on heikot vatsalihakset niin tulee mahakipujakin herkemmin. Suosittelen silti että vatsalihasliikkeiden lisäksi vahvistaa muitakin kehon lihaksia.
Mitä tulee juoksuharjoitteluun niin kannattaa aloittaa todellakin omalta tasolta. Yleensä ihmiset aloittavat hölkkäämällä liian lujaa. Hyvä juoksuohjelma aloittelijalle on esim tässä:
http://www.kuntoplus.fi/Crosslink.jsp?d=1235&a=4645
Jos aloitat urheilemisen niin energian kulutus lisääntyy ainakin jonkin verran. Jos sinulla on aiemmin ollut tiukka ruokavalio niin voit joutua säätämään sitä pikkaisen, jotta saat riittävästi energiaa.
Itselläni ainakin ruokahalu kasvaa älyttömästi, jos urheilen aktiivisesti. Kokeile syödä silti terveellisesti, vaikka ruokahalu kasvaisikin :)
Kiitos :)
Anteeksi vielä hölmö kysymys - kun kuitenkin joudun liikkumaan, autoton kun olen, jokapaikkaan pyörällä ja kävellen kantamuksien kera, niin ihan rapakunnossa en ole, kyllä minä kymmenisen minuuttia reippaasti juoksen (ei siis hölkkä-hölkkä hitaasti), jotain on vielä jäljellä siitä ajasta, kun pyöräilin isot määrät, vaikka ei tule aktiivisesti liikuttua juuri lainkaan.
Mistäköhän kohtaa tuota listaa kannattaisi aloittaa, vai kannattaisikohan ihan varmuuden vuoksi aloittaa alusta?
Kiitoksia vielä.
Jos et omasta mielestäsi aivan rapakunnossa ole niin voihan tuosta alusta jättää väliin muutama harjoitteluviikko. Vaikea sanoa tarkemmin, kun en tiedä kuntotasoasi.
Jokatapauksessa tuossa ohjelmassa otetaan myös huomioon se, että totutetaan jalat siihen juoksemiseen. Se voi rasittaa alussa jalkoja aika paljon, jos ei ole tottunut. Suosittelen myös, että omistaa hyvät lenkkitossut. Hyvien lenkkitossujen omistaminen korostuu, jos aikoo juosta kovin kovalla alustalla esim asfaltti. Itselläni jalat kipeyty asfaltilla juostessa tosi pahasti, kunnes ostin itselleni uudet lenkkitossut, jossa on semmoinen iskunvaimennys-systeemi. Pururata on myös hyvä paikka hölkötellä, jos sellainen lähistöllä on.
Myös huomioitavaa on ettei juoksutahti ole hirveän kova. Juokse hitaasti hölkötellen. Itse nykyään juoksen viikottain sellaisia 30-40min juoksulenkkejä suhteellisen hitaasti. Hidas hölköttely riittää perus-aerobisen kunnon ylläpitämiseen aivan loistavasti. Ainoastaan jos hakee huippukuntoa niin sitten voi kokeillakiristää tahtia(mikä ei sinun tapauksessasi ole ainakaan tällä hetkellä ajankohtaista).
Perus-sääntönä on hyvä, että pitäisi pystyä puhumaan samalla kun juoksee. Jos alkaa puuskuttamaan niin lujaa ettei pystyisi puhumaan enää kunnolla niin sitten tahti on liian kova. En nyt tarkoita, että pitäisi koko ajan puhua kun lenkkeilee, mutta siis silleen kuitenkin ;) Ja tottakai siinä aina vähän hengästyy.
Sellainen varoitus, että yleensä aina lähes kaikki aloittaa juoksuharjoittelun liian lujaa. Ne aloittaa sen kovempaa mikä on kuntotaso ja koska keho ei kestä sitä niin ne ei kauaa jaksa noudattaa mitään säännöllisyyttä ja lopulta lopettaa koko touhun. Näin kävi itsellenikin aikoinaan. Siitä vauhdista ei saisi ottaa paineita. Niinkuin itsellänikin joskus, kun joku toinen hölkötteli lujempaa ohi niin yhtäkkiä huomasi oman tahdinkin tuplaantuneen. :D Se oma tahti pitäisi mennä oman kunnon mukaan eikä muiden kunnon mukaan.
Jos juokseminen ei sitten millään kiinnosta niin tottakai niitä on muitakin kuntoilumuotoja maailma täynnä. Siitä vaan kokeilemaan mikä tuntuu itselle parhaimmalta. Naisillekin on ziljoona erilaista aerobic-voimistelu-jotain-härdelliä kehitettynä.
Tsemppiä nyt kuitenkin. Vaikka kävisi niinkin ettei se kuntoilu juuri sinun vatsaongelmiisi auttaisikaan niin kyllä se voi auttaa jossain muualla kuitenkin. Vaikka unettomuuteen tai johonkin. Ei siitä haittaa ainakaan ole. Ruokahalun ainakin pitäisi parantua. Ja yleensäkin hyväkuntoiset voi paremmin.
Aikuisella veljelläni todettiin add-oireyhtymä. Lienee jotain samanlaista kuin sinullakin. Hän sai Ritalin-nimistä lääkettä, jonka avulla elämä helpottui huomattavasti. Hän kykeni "normaaliin" elämään, pystyi keskittymään ja oli aktiivisempi. Myös unihäiriöitä hänellä oli ja hän joutui syömään myös unilääkkeitä ja paniikkihäiriöön tarkoitettuja lääkkeitä. Lääkkeiden käyttö vaan on todella pidettävä hallinnassa ja niihin tulee turvautua vain todellisen tarpeen edessä. Huvikseen ja varmuuden vuoksi niitä ei pidä ikinä ottaa. Lääkkeet voivat parantaa elämänlaatua hurjasti, jos löytyy itselle sopiva lääkitys, mutta esim. veljeni oli tällainen surullinen tapaus, joka pahaan oloonsa alkoi lääkeriippuvaiseksi ja kun ei enää niistäkään saanut apua määrien kasvettua moninkertaisiksi, riisti itseltään henkensä.
Myös minulla on keskittymishäiriötä lievempänä, en ole hakenut diagnoosia, mutta meillä sitä tuntuu olevan suvussa. Minäkin elän kotona kaaoksen keskellä ja siivoaminen on äärettömän vaikeaa. En tiedä mihin asiaan tarttuisin ensin ja yleensä en sitten tartu mihinkään. Koko elämä on vaiheessa ja minulla on ikää jo yli 40 v.
Lasteni vuoksi minun on pakotettava itseni hoitamaan käytännön asioita, mutta
"hajamielisyyteni" on lapsillekin tuttua, ja he usein muistuttavat minua asioista. Minullakin on ollut huono itsetunto koko elämäni ajan, tuntuu etten oikeasti osaa mitään kunnolla. Olen sisimmässäni hyvin levoton ja kaipaan mielenrauhaa, en tunne olevani kotona missään. Sinä olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessä, uskon että sinulle käy hyvin kun tiedostat ongelmasi ja osaat hakea apua. Kun minä olin nuori, mistään keskittymishäiriöistä ei edes tiedetty. Sellainen lapsi vain todettiin häiriintyneeksi luonteeltaan. Koita nyt siinä kasvaa normaaliksi sellainen leima otsassa...Ihan muuten "ruokavaliovinkiksi" luontaistuotekaupoista saa juuri keskittymishäiriöihin hyväksi tutkittuja tuotteita, kannattaa kokeilla. Minä ja lapseni syömme niitä säännöllisesti ja tuntuu kuin ne oikeasti auttaisivat. Ja vatsaasi sinun kannattaa kokeilla Gefilus-piimää pari lasillista päivässä. Oikea bakteeritasapaino auttaa tosi paljon moniin vatsaoireisiin ja jos tuo ei auta, niin ei siitä ainakaan haittaa ole.
Minulla on ns. tripladiagnoosi: ADHD, tourette ja OCB. Enkä TODELLAKAAN oleta, että muiden pitäisi sopeutua minun sairauksiini. Kyllä se, joka sopeudun olen minä. Elän myös avoliitossa ja tuollainen "kotityölista" on käytössä. Syön lääkkeeni huolella, hoidan asioita esim. kännykkäkalenterin muistutusten kautta, käyn töissä ja kanssa teen työni ja niin edelleen. Ei tässä voida lähteä siitä, että poikaystävän, ystävien ja sukulaisten pitäisi kestää ihan mitä tahansa. Kyllä siitä lähdetään, että minä olen niin normaali kuin pystyn ja sitten sen kontrollin ulkopuolelle jäävän osan saavat sietää muut.
Missäs vaiheessa minä olen väittänyt, että mieheni pitäisi sopeutua minun sotkuihini? Minähän juuri TOIVON JA YRITÄN, että oppisin hallitsemaan elämäni paremmin eikä vatsaani enää koskisi, että jaksaisin paremmin, JOTTA olisin parempi vaimo! Mutta kun ei piruvie onnistu ja minua väsyttää, väsyttää, väsyttää!
En ole todellakaan olettanut, että läheisteni pitäisi kestää "ihan mitä tahansa" - MINÄ PERKELE YRITÄN PARHAANI KOKOAJAN! Minä yritin viime vuonnakin, kunnes lopulta löysin itseni psykiatrian akuuttipoliklinikalta - SANO MINULLE, mitä minä jätin tekemättä, miten olisin voinut yrittää enemmän?
Varo, ettes tukehdu itsetyytyväisyyteesi, kun saat kaiken häiriöistäsi huolimatta pelaamaan. Otapa vaikka seuraavaksi onnistuneeksi organisointiprojektiksi, että luet ensin tekstin, mihin vastaat, ennenkuin alat aukomaan päätäsi.
Kirjoittajan viesti oli mielestäni asiallinen, suotta kiihdyt. Ketjua lukiessa tuli mieleen, että otat kantaa vain sellaisiin kirjoituksiin, jotka puoltavat omia näkemyksiäsi.Koitapa kuitenkin katsoa asioita hetki ulkopuolisen silmin, kuvittele, että tekstin jolla aloitit, olisi kirjoittanut joku muu. Näetkö silloin asioita toiselta kantilta, miten silloin kirjoittajalle vastaisit.
Minustakin vaadit itseltäsi kohtuuttomia, miksi sinun pitäisi parempi vaimo, eikö riitä että teet parhaasi. Minä en missään tapauksessa hyväksyisi moisia listoja joita miehesi kehittelee, se on todella nöyryyttävää. ja jos minulle sanottaisiin että en mene kanssasi naimisiin kertomistasi syistä niin jo päättyisi se suhde. Kyllä toinen on syytä hyväksyä vikoineen päivineen jos todella toisen haluaa. Onneksi maailmassa on vielä miehiä, jotka näin ajttelevat. Olisikin mielenkiintoista saada tänne jonkun miehen kommentti.
Juu ... kyllä myönnän, että tuli vähän ylireagoitua.
Miltä itseään häpeävästä ja vilpittömästi yrittävästä laihdutuskuurilaisesta tuntuisi lukea tämä teksti:
"Hei. Minä painoin ennen 100 kiloa, nyt 50 ja sairastan myös polvivammaa, kuten sinä, mutta myös kilpirauhasen vajaatoimintaa ja astmaa. Sitkeästi aloitin päiväni kylmällä suihkulla, juoksin 10 kilometriä ennen aamupalaa, voimistelin 2 tuntia päivässä ja söin pelkästään näkkileipää vuoden ajan. Miksi sinä oletat, että miehesi ja koko sukusi pitäisi sopeutua siihen, että olet noin lihava?"
Myönnän, että ylireagoin. Minä vaan en todellakaan oleta, että kenenkään tarvitsisi sopeutua minun vikoihini - juurihan meinasin lähteä kävelemään 7 vuoden suhteesta, etten enää aiheuttaisi mielipahaa arkielämäni kaaoksella ja jatkuvalla pahoinvoinnilla. En minä käytä diagnoosiani keppihevosena, diagnoosihan on vasta puoli vuotta vanha - tähän asti olen pitänyt itseäni hulluna ja tuhonnut ja satuttanut itseäni erilaisin tavoin rangaistuksena siitä, etten ole onnistunut.
Myönnän, että ylireagoin ja pyydän anteeksi. Onhan se hienoa, että joltain askareet ja kaikki työt hoituu ja onnistuu.
Sun ei tarvi keltään anteeksi pyydellä, ei tässä niin vakavasta asiasta ole kyse. Koita nyt vaan opetella oleen hiukan armollisempi itseäsi kohtaan äläkä vaan vaadi ja odota koko ajan millasiin suorituksiin pitäis pystyä. Teet parhaasi kulloisenkin voinnin mukaan ja olet siihen tyytyväinen. Kenenkään psyyke ei kestä loputonta vaateiden määrää, etenkään itseen kohdistettuja.
Omasta mielestäni kirjoitin ihan asiallisesti, mutta ehkä en sittenkään kirjoittanut.
Eivät ne psyykkiset sairaudet parane täysin koskaan. Jos diagnoosi on 6kk vanha, niin lääkitys on todennäköisesti päin helvettiä etkä osaa vielä suhtautua asiaan kun et sinä voi tietää tarpeeksi. Mulla on ollut diagnoosi viimeiset 20v (ikää 25v), joten tiedän mistä puhun... Siihen sopeutuu, usko pois vaikka työtä se vaatii. Vaikka nk. "terveet" ovat tässä viestiketjussa moittineet listoja sun muita, niin meille "sairaille" ne voivat olla hyvä apu asioiden hoitoon. En minä voi lähteä siitä, että muistan hammaslääkäriajan kun en sitä muista. Parempi, että laitan sen piipillä ylös kännyyn. Sama juttu kotitöissä. Ne jäävät tekemättä, ellei ole jonkinlaista "ohjelmaa" missä lukee mitä teen ja milloin. Kyllä meillä mieskin tekee kotitöitä, että mikään orja en koe olevani.
Lue vähän diagnoosistasi kirjoista ja ehkä netistä, juttele lääkärin kanssa ja keskustele luotettavien ihmisten kanssa olostasi myös vastaanoton ulkopuolella.
En minä nyt jaksa enkä ehdi tukehtua itsetyytyväisyyteeni, mutta sanoisin että häiriöistä huolimatta, työtä tekemällä terapiassa ja lääkityksen kuntoon hoitamalla voi elää ihan tasapainoista elämää. Mulla on ollut terapia, jossa ollaan käyty läpi ihan arjen tilanteita, missä koen ongelmia. On ollut hetkeen keskittymisen harjoituksia (vähensi keskittymisongelmaa), pakkokäyttäytymisten vähentämistä (onnistui hyvin) jne. Myös lääkitys on saatu kohdalleen: ritskut ja serot pitävät "tasoa" yllä.
Kyllä sitä tulee välillä väsymystä, jaksamattomuutta sun muuta. Silloin otetaan pari päivää saikkua ja levätään. Itselle pitää pystyä asettamaan rajat mitä jaksaa ja mitä ei. Mutta meillä on vain yksi elämä. Ja siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä. Se vaatii todella paljon, jos on saanut vähän kehnommat kortit syntymässä. Välillä voi tuntua, ettei millään jaksa. Mutta hyvä (psykiatrian) erikoislääkäri ja sympaattinen terapeutti auttavat kyllä. Jos saat vielä muutaman ystävän, miehesi ja sukulaiset tukemaan niin hyvältä näyttää! Ei se edistys tapahdu heti, mutta ellet toimi ei sitä tapahdu koskaan. Usko tai älä, mutta tunnen paljon ADD, ADHD, OCB ja Tourette potilaita jotka elävät ihan "normaalia" elämää ajoittaisista ongelmista huolimatta. Kaikille heille on ollut yhteistä lääkityksen etsiminen lääkärin kanssa ja terapiassa "tapojen opettelu". Siitä se lähtee! Tsemiä, jos tahdot kirjoitella niin voin heittää sähkisosoitteen tähän.
Olen pahoillani, että pimahdin ja pyydän anteeksi pahoja sanojani. On hermot niin pinnassa ja niinpaljon minua hävettää ja harmittaa, että näen moitetta sielläkin, missä moitetta ei ole.
Oikeastaan, nyt, kun tarkemmin mietin, niin diagnoosihan on vasta huhtikuun alusta. Vai oliko se maaliskuu? Kaikki on ihan uutta ja kummallista, minulla on Concerta -lääkitys, 36 mg, sillä olen aika pieni ihminen. En ole löytänyt sen lääkkeen kanssa tasapainoa, sillä se vie yöunia ja en ole vielä oppinut, että ei saa unohtaa syödä ja juoda. Vaikka lääkärini kehoitti, en uskalla syödä lääkettä joka päivä. Olen kyllä skarpimpi sen lääkkeen kanssa.
Minä ymmärrän hyvin, että nämä listat ovat tarpeen, jotta arkielämän saisi rullaamaan. Mutta vasta NYT olen joutunut nöyrtymään sen edessä, että voin hakata päätäni seinään koko loppuelämäni ajan, enkä silti perusteiltani muutu sellaiseksi fiksuksi, kuin nuo muut. Tähän asti olen ajatellut, että kunhan vaan yritän enemmän ja enemmän ja enemmän ja vielä vähän, niin kyllä sitten kaikki alkaa luonnistumaan - että kunhan vaan skarppaan tarpeeksi. Olo on ollut kuin jonglöörillä, jolla on aina pari palloa liikaa. Sitkeänä minä olen vaan nostanut pallot ja alottanut aina alusta.
Nyt se loppui, nyt minä en enää jaksa. Mies sanoi, ettei hän minua vie naimisiin, koska olen sotkuinen ja kipeä. Ihmiset sanovat, että kyllä se riittää, jos yrittää parhaansa - ja hitot, ei se oikeassa elämässä riitä, jollei onnistu ja!
Tuntuu pahalta, että minä tarvitsen tuollaisia listoja, kun ei ole lähipiirissä ketään muuta, joka sellaisia tarvitsee - tekisi mieli vajota maan alle häpeästä ja kiukusta. Mutta listat ovat tarpeen, nyt se on myönnettävä. En minä odota, että kukaan minuun sopeutuisi, minä yritän kovasti, jotta ITSE sopeutuisin HEIDÄN muotteihinsa.
Tämä meidän listayrittely on ensimmäinen meillä. Se on käytännössä vain ruudukko, jossa ylhäällä on askareet ja sitten päivämäärät. Minusta tuntuu, että se ei riitä, mutta emme tiedä, mikä systeemi olisi parempi. Minut oikeasti pitäisi OHJELMOIDA heti aamusta, ei se riitä, että on lista asioista, jotka "joskus tänään" on "jossain järjestyksessä" "jossain välissä" tehtävä. Keitto-ohjeetkin, jotka olen itselleni kirjoittanut, alkavat suurimpiirein: "Ota kattila kaapista, laita kattilaan vettä. Pistä kattila liedelle. Pistä liesi päälle."
Olisi tosi mukava, jos voisit suositella jotain opasta tai itse valaista, minkälaisia systeemejä voisi kehitellä näihin listoihin? Jos siitä ei ole vaivaa. Olisiko kirjakaupassa jotain hyvää kirjaa?
Osaisitko sinä suositella jotain hyvää suomenkielistä kirjaa ja nettisivua, jonka voisin antaa miehelle luettavaksi? Sovimme nimittäin, että jos minä käytän tuota listasysteemiä, hän tutustuu tähän ADDhen.
Ja jos vielä saan kysyä, mikä terapia tämä oli, missä kävit näitä arjenasioita läpi ja jossa oli näitä keskittymisharjoituksia? Se kuulostaa tosi hyvältä, olisi varmasti minullekin tarpeen.
Tämä on vähän niinkuin "Oli suo, kuokka ja Jussi" -tilanne. Minä olen vasta valitsemassa kuokkaa ja mittailen suota. Tässä olisi kokeneempien neuvot todella kalliita.
Pyydän vielä anteeksi ja kiitän kärsivällisyydestä.
Concertan sijaan Ritalinia? Sama aine, mutta lyhytvaikutteinen, ei vie yöunia niin helposti, mutta pitää ottaa useammin.
Ja ADHD-liitosta saa miehesi luettavaksi materiaalia ja sieltä voit saada itsekin apua, jos et vielä ole siihen tutustunutkin.
ja nyt ehdin vastata...
"Kaikki on ihan uutta ja kummallista, minulla on Concerta -lääkitys, 36 mg, sillä olen aika pieni ihminen."
36mg on muistaakseni vahvin Concerta-kapseli mitä on myynnissä. Eli siis aika tiukka annos on nyt sinulla... Minulla on Ritalin, en tosin muista mikä oli nyt viimeksi peruste lääkkeen vaihdolle.
"En ole löytänyt sen lääkkeen kanssa tasapainoa, sillä se vie yöunia ja en ole vielä oppinut, että ei saa unohtaa syödä ja juoda."
Aloitusannoksesi on aika kova. Ei ihme, että yöunet lähtivät. Ehkä 18mg olisi parempi vaihtoehto? Unilääkkeet eivät ole sitä juuri koskaan, mutta tietysti jos uni ei todella tule... Monilla meistä "sairasta" on metyylin (C & R) lisäksi joku muu lääke, jolloin ritalinin tai concertan annostus voidaan pitää pienempänä. Mulla on tasoittavana masennuslääke. Nimeä en muista.
"Vaikka lääkärini kehoitti, en uskalla syödä lääkettä joka päivä. Olen kyllä skarpimpi sen lääkkeen kanssa."
Niin... Mikset uskaltaisi? Concertan päällä on ohut kalvo, ja siinä oleva lääkeaine liukenee melko hitaasti. Se ei (oikeasti) addiktoi, toisin kuin vaikka masennuslääkkeet ja unilääkkeet. Jos siitä tulee parempi olo ja sivuvaikutukset ovat pienet, niin yritä ihmeessä syödä. Jaksat paremmin. Sivuvaikutukset muuten pienenevät ajan myötä! Minulla ei ole enää oikeastaan mitään sivuvaikutuksia, paitsi ajoittainen unettomuus joka voi tietysti johtua monesta muustakin asiasta.
"Mutta vasta NYT olen joutunut nöyrtymään sen edessä, että voin hakata päätäni seinään koko loppuelämäni ajan, enkä silti perusteiltani muutu sellaiseksi fiksuksi, kuin nuo muut."
Organisaatiokyky puuttuu eikä sitä valitettavasti saa yhtään mitenkään niin hyväksi kuin muilla. Mutta mielikuvitusta käyttämällä esim. listat voivat pitää arjen ihan yhtä hyvin kasassa kuin muilla. Eli siis eri keinot, mutta lähes sama lopputulos. Ei kannata yrittää toimia kuin muut vaan kannattaa käyttää juuri esim. listoja, kännykän kalenteria hälytyksineen, muistilappuja, jopa hyllyssä lappu kirjaston kirjoille ja palautuspäiville. Näyttäähän se tyhmältä, mutta siitä on apua.
"Nyt se loppui, nyt minä en enää jaksa. Mies sanoi, ettei hän minua vie naimisiin, koska olen sotkuinen ja kipeä. Ihmiset sanovat, että kyllä se riittää, jos yrittää parhaansa - ja hitot, ei se oikeassa elämässä riitä, jollei onnistu ja!"
Mutta parhaansa yrittäminen ei auta, jos yrittää parhaansa tavalla joka ei itselle sovi. Tiedätkö, että ainakin pk-seudulla on olemassa ADHD-valmentaja joka tulee kotikäynneille auttamaan arjen järjestelyissä kunnes ne alkavat sujua? Monille rutiinit ovat vaikeita oppia, mutta siksi onkin olemassa ammattilaisapua.
"Tuntuu pahalta, että minä tarvitsen tuollaisia listoja, kun ei ole lähipiirissä ketään muuta, joka sellaisia tarvitsee - tekisi mieli vajota maan alle häpeästä ja kiukusta."
Häpeä ei hyödytä mitään. Kai sinulla on tuttuja, joilla on joku fyysinen sairaus? Pitäisikö sitä hävetä? Keskittymisen ongelmat ovat yhtälailla fyysisiä vikoja. Ongelma on aivoissa, jotka eivät tuota erinäisiä välittäjäaineita yhtä hyvin kuin muilla.
"Minusta tuntuu, että se ei riitä, mutta emme tiedä, mikä systeemi olisi parempi."
Sitä ei voi tietääkään paitsi kokeilemalla. Kokeile ensin tuota ja tee siitä sitten tarpeen vaatiessa järjestelmällisempi, yksityiskohtaisempi jne. versio. Muokkaa listaa. Aloittakaa jostain ja jatkakaa siitä muokkaamalla listasta sinulle sopivaa listaa, joka on helppo ymmärtää ja tuntuu sopivalta.
"Olisi tosi mukava, jos voisit suositella jotain opasta tai itse valaista, minkälaisia systeemejä voisi kehitellä näihin listoihin? Jos siitä ei ole vaivaa. Olisiko kirjakaupassa jotain hyvää kirjaa?"
Joku liitto julkaisi muutama vuosi sitten n. 100 sivuisia kirjoja suomeksi mm. masennuksesta ja adhd:sta. Ne ovat aika hyviä. ADHD-liitosta saa todennäköisesti tilata kirjoja ja muuta materiaalia. Nettiin ei kannata luottaa, sieltä löytyy liikaa epäasiallista tietoa jota ei osaa erottaa asiallisesta tiedosta ellei tiedä tarpeeksi.
Liiton nettisivuille kannattaa mennä. Hakusanaksi vaikka adhd liitto googleen. Siellä on tietoa ja hyviä linkkejä. ADD ja ADHD kuuluvat täällä saman liiton alle. ADD on diagnoosina melko harvinainen. Lieneekö syynä, että ADHD:t oireilevat näkyvämmin ulospäin?
"Ja jos vielä saan kysyä, mikä terapia tämä oli, missä kävit näitä arjenasioita läpi ja jossa oli näitä keskittymisharjoituksia? Se kuulostaa tosi hyvältä, olisi varmasti minullekin tarpeen."
Ihan sain opiskelijaterveydenhuollon kautta lähetteen psykologille jolla minulla oli n. 20 käyntiä. Siellä käytiin näitä läpi. Minulla oli jo aiempaa hoitotaustaa, diagnoosit ja kaikki valmiina. Tilanne kuitenkin muuttui kun muutin kotoa. Tuli jonkinasteista taantumista. Menin vaan terveyskeskukseen ja kerroin mistä on kyse ja että tahtoisin lyhytterapiaan. Sain sen n. 2kk jonotuksella ja lähes ilmaiseksi, mutta minulla kävi ilmeisesti säkä kun joku jonossa aikaisemmin ollut peruutti eikä kukaan muu tahtonut terapiajaksoa kesällä alkavaksi.
Lueskelin ketjun läpi ja eräs asia toistui ja nousi esille lähes ylikorostetusti.
Kirjoitat, että miten sinun tulisi olla, mitä pitäisi vielä tehdä paremmin/enemmän, jotta olisit parempi vaimo. Tämä on erittäin huono ajatuksiin jumiutuneena tavoitteena ja siitä saattaa tulla(on jo) tiedostamaton pakkomielle, "minun on oltava parempi vaimo"..ei hyvä.
Ensimmäiseksi sinun tulisi löytää joku keino päästä irti tuosta ajatuksesta ja sen tavoittelemisesta ja kääntää ajatuksissa asia niin päin, että haluan toimia niin, että perhe voi kaikin tavoin hyvin, sama asia ilman pakonomaista tavoitetta.
En teidä, mistä tämä ajatus on tullut, mutta ilmeisesti tulkitset elämässä ja arjessa tulleita "epäonnistumisen" signaaleita omaksi syyksesi ja pyrit karsimaan ne itsestäsi kaikin keinoin.
Mielestäni olisi hyvä löytää hyväksyminen myös epäonnistumiselle, koska todempaakin tosi asia on se, että meistä ei kukaan ole täydellinen, kaikki tekee virheitä, jokainen löytää itsestään ja tekemisistään asioita, jotka olisi voinut tehdä paremmin tai eri tavalla.
Koita tutkia itseäsi ja asioita sillä tavalla, että löytäisit jonkun keinon päästä irti "täydellisen vaimon" roolin tavoittelusta.
Siis kuulostaa siltä, että miehesi ainoastaan käyttää alhaista itsetuntoasi hyväksi...Tuollainen naimisiinmenon ehdollistaminen kuulostaa lähinnä vallankäytöltä! Nyt alat kunnioittamaan itseäsi ja pakotat miehesi tekemään samoin!!
Minut pahoinpideltiin pahasti kun olin nuorempi, ja siitä jäi jäljet. Minulla on todettu useampaan kertaan masennus ja paniikkihäiriöt. Olen ollut pitkään suhteessa, yhdeksän vuotta. Mieheni on joutunut puolestani hoitamaan asioitani, kun en siihen itse kyennyt. Ymmärrän että se on raskasta hänelle. Mutta hän on myös sanonut joskus etten minä ole siinä kunnossa että menisin naimisiin. Se loukkasi aivan mielettömästi. Kysyin miten hän sitten kokee että olen kuitenkin siinä kunnossa että seurustelu kanssani on mahdollista (hän ei halunnut erota)? En tiedä, ehkä hän halusi katsoa miten asiat lähtevät käyntiin. Emme ole menneet naimisiin, vaikka se on ollut minulla unelma. Jossain vaiheessa siitä tuli minulle pakkomielle, koin että olisin "parempi" jos hän kosisi.
Meillä on paljon riitoja koska en elä ihan kuten muut, elämä on vaikeampaa. Itken helposti, olen herkkä muiden ihmisten kommenteille. Mieheni kutsui minut taannoin mukaansa illanviettoon missä oli hänen työkavereitaan. Osa heistä kiinnitti huomiota ulkonäkööni sanoen sen, olen hieman erikoisen näköinen sellainen sekoitus intiaania ja japanilaista ja laulaja Björkiä. Minulla on alhainen itsetunto, ja vaikka kukaan heistä ei sanonut mitään ikävää, minua kiusasi se miten ulkonäköä kommentoitiin. Kun myöhemmin illalla mainitsin siitä miehelleni, hän pyysi minua keskittymään hyviin asioihin. Mutta en pystynyt, koska minua kiusasi ne kommentit. Ja lopulta siitä tuli riita. Mieheni sanoi ettei minua voi viedä minnekään kun aina koen kaiken negatiivisesti (mikä ei ole totta, en kokenut kaikkea sinä iltana niin). Näitä riitoja on paljon, ja useimmiten aina olen minä se syyllinen.
Olen myös päässyt opiskelemaan, ja haluan niin suorittaa sen kunnialla. Vaikeudet ihmissuhteissa painavat, ja jotenkin toivon sellaista rauhaa oman itseni kanssa. Että olisi hyvä olla, ettei koko ajan olisi sellainen epäonnistunut, väsynyt olo. Syytän itseäni helposti virheistäni, toivon etten olisi asennevikainen, näkisin kaiken positiivisemmin ja ihmiset pitäsisivät minusta sellaisena kuin olen. Välillä olen halunnut olla ihan yksin, elää yksin, tuntuu että se olisi parempi vaihtoehto kaikille. Risteyskohdassa olen, mietin mitä tehdä.
Voimia ja pirteyttä Sinulle!
te ette mene ammattiauttajan puheille. Ja nyt en tarkoita sitä lääkäriä joka sanoo päivää, kirjoittaa reseptin ja näkemiin. Vaan psykologille/ terapeutille. Jos on ammattinsa osaava niin hän auttaa juuri tällaisissa asioissa. Jos ei heti ekan kanssa kemiat pelaa niin seuraavaa kehiin. Ei ihmiselämää saa eikä kannata hukata huonolla itsetunnolla ja sen aiheuttamilla riittämättömyyden tunteilla.
Pyysikö partnerisi anteeksi sanojaan avioliitosta? Tämä on vain mun mielipide, mutta tuntui aikalailla kovalta syyllistämiseltä sanoa noin. Tietty on se varmaan rankaa partnerillesikin, ja suutuspäissään itsekukin on sanonut mitä ei ole tarkoittanut.
Ei hän pyytänyt anteeksi sanojaan, tietenkin on pahoillaan, kun näki, kuinka minua sanat loukkasivat. Muttei pyörtänyt sanojaan. Sanoessaan hän ei ollut suutuspäissään, vaan täysin vakava ja harkitseva.
En tiiä...sanoit ettei hän kuiteskaan haluu erota. et herää vähän niinku kysymys mikä on homman nimi. Seurustella voi vaikka toinen on..mitä se oli kipeä ja sotkuinen, mutta naimisiin ei sit kuitenkaan. Et sä olisit vähän niinku koeajalla kokoajan, vuosi vuoden jälkeen. Sehän raastaa sielun ihan auki, kyl sitä ihminen kaipaa muutakin kuin jotain koeaikaa. Äääh, älä kuuntele mua tuntematonta, sanon vaan miten itte kelaan ja tunnen. Vaikea paikka sulle, toivottavasti hommat sutjaantuu. Kantsii varmaan yrittää vielä jutella, ootte olleet pitkään yhes.
Niin, kieltämättä tässä tulee sellainen olo, että mies pitää minua tässä sen ajan, kunnes sattuu parempi paikalle. Mutta ei pidä olla vainoharhainen :) Suhde on muuten hyvä, yli seitsemän vuotta ollaan oltu, tavattiin aika nuorina. Luultavasti ollaan yhdessä vastakin, ehkä minun pitää ymmärtää, ettei kaikkea voi saada: naimisiinmeno ei mitään käytännössä muuta.
Jotenkin vain kaipaan sitä, että kun omassa mielessäni olen täysin tosissani, sitoutunut ja lupautunut, saisin aivan juridisestikin olla vaimo ja kantaa mieheni sukunimeä. Hääjuhlista en välittäisi, tällaista sähläävää hullua sellaiset vain kauhistuttavat :D
Kyllä tämä tästä sutjaantuu. Molemmat kun vähän taipuu, selvitään monesta kompastuskivestä ja riidasta.
Kiitoksia sanoistasi :)