Onko kenelläkään muulla uskovaista anoppia? Tarkoitan nyt oikein kiihkouskovaista...
Mitä tehdä kun anoppi paasaa jeesus-juttuja pienelle tyttärellemme aivopesutarkoituksessa. Itse en usko jumalaan. Kirkkoon kuulun vain siksi kun uskon sen olevan kulttuurillisesti tärkeää, kastejuhlat, ripille pääsyt yms.
Mitä tehdä kun anoppi paasaa jeesus-juttuja pienelle tyttärellemme aivopesutarkoituksessa. Itse en usko jumalaan. Kirkkoon kuulun vain siksi kun uskon sen olevan kulttuurillisesti tärkeää, kastejuhlat, ripille pääsyt yms.
Vastaukset 26
Vanhimmat
ja sanoisin tässä kohtaa, että sinun vanhempana on puututtava asiaan. Moni pieni saa jopa painajaisia ja pimeän pelkoa, kun liikaa tungetaan henkimaailmaan juttuja ilmoille. Mummolle on saatava nuppiin, ettei ole hänen asiansa lasta ruveta "käännyttämään". Se on arka asia, kun mummo tekee sitä "hyvää hyvyyttään" ja lapsi taas uskoo aikuisen puhuvan joka asiassa totta varsinkin mummun.
Keskustele mummun kanssa, kun ei ole lapsi läsnä siitä kuinka sinä toivot asiasta puhuttavan. Jos ei sovi mummolle sinun tapasi, rajaa tapaamiset niin, että sinä tai miehesi on aina paikalla.
Ota asia puheeksi anopin kanssa ja sovi, mistä asioista hän saa puhua. Esim iltarukouksen opettaminen voi olla ihan hyvä asia...mutta tarkkana saat olla. Minulle kävi lapsena niin, että mummo pakotti joka ilta lukemaan rukouksen, piti mennä polvilleen sängyn viereen ja pölöttää rukous. Kun joskus protestoimme, mummo sanoi, että isä ja äiti voivat joutua kolariin ja kuolla, jos emme rukoile. No sitten kävi niin, että vanhemmat oikeasti ajoivat sen kolarin, selvisivät pikkunaarmuilla. Siitä tuli lapsuuden kauhujuttu, joka ilta piti aina se ruokous pölöttää kun mummo sai sitä vettä myllyynsä ja sanoi, että oli meidän vikamme, kun emme rukoilleet kiltisti, Jumala koetteli meitä. Huh.
Mummon aivopesuista oli yksi seuraus: erosin kirkosta heti rippikoulun jälkeen, samoin siskoni. Kiihkouskovaisista on haittaa. Minusta ei ollut sitten enää edes tapauskovaiseksi, kun sillä tempulla pääsin eroon koko hommasta. Mummo yritti vielä määrät minua serkun pennun kummiksi, mutta kun olin eronnut kirkosta, en kelvannut. Se oli mummon mielestä skandaali. Enpä tiedä, minä sain mielenrauhan ja pääsin elämään tavallani, ilman väkinäisiä kristillisiä tapoja "tavan vuoksi".
Jos joku sen sijaan uskoo Jumalaan ja yrittää elää hyvin, ei siinä minusta mitään pahaa ole. Pakottaminen, kiristys ja uhkailu sen sijaan eivät kuulu asiaan.
Siis mitä tehdä kun anoppi paasaa uskosta?
Herättipä kysymys lisää kysymyksiä silkasta mielenkiinnosta.
Millä lailla anoppi paasaa? Ahdistuuko lapsi?
Millaista tarkalleen ottaen aivopesu on?
Koet itse uskon kulttuurisesti tärkeäksi, vaikka et usko tuon uskonnollisen kulttuurin sisältöön. Siis millaista on tarkalleen ottaen kulttuurinen usko? Mihin ja kehen siinä uskotaan? Mitä se antaa?
Kun viet lapsesi kirkkoon, sanotko hänelle, että vaikka näyttäisi siltä, että pappi saarnaa tosissaan, niin sitä pastori ei tee, vaan kaikki on näytelmää: " Katso lapsi, valehteleva pappi!"
Kenen kulttuurin vuoksi menet kirkkoon?
Oletko jonkun lapsen kummi?
Miten selität lapselle kastetilaisuuden? Sanotko, että vaikka tässä näyttäisi siltä, että rukoilen ja siunaan, teen sen vain sen vuoksi, että niin yleisesti tehdään, koska haluan olla samanlainen kuin nuo, jotka mahdollisesti uskovat?
Oma isäni oli ateisti, eikä siksi kuulunut kirkkoon, koska katsoi muutoin pettävänsä itsensä ja pettävänsä kirkon. Minua ei kastettu eikä ripitetty. Silti mekin perheenä tulimme osaksi suomalaisesta kulttuurista.
Olen kiitollinen hänelle tuosta asenteesta. Tiesin, mitä hän sisimmässään oikeasti ajatteli.
Anoppisikin on sellainen, jollaiseksi itsensä sanoo, eli hänen profiilinsa on tarkkarajainen.
Herää jälleen kysymys. Kumpi on lapselle parempi: aivopesevä anoppi, jonka sisin on yhteneväinen ulkonaisen käytöksen kanssa vai jumalankieltäjä, joka menee tunnollisesti kirkkoon, painaa päänsä rippisaarnaa kuunnellessaan, mutta sydämessään kapinoi vastaan sitä tehdessään.
Oletteko molemmat sekä sinä että anoppi ehkä tahtomattanne saattaneet lapsen ristiriitaiseen tilanteeseen?
Kakaise ulos vaan!!
Syytä kun mielesi tekee, mutta älä saivartele ja ilkeile tekoälykästä esittäen.
Lainaan vähän tekstiäsi:
"Herää jälleen kysymys. Kumpi on lapselle parempi: aivopesevä anoppi, jonka sisin on yhteneväinen ulkonaisen käytöksen kanssa vai jumalankieltäjä, joka menee tunnollisesti kirkkoon, painaa päänsä rippisaarnaa kuunnellessaan, mutta sydämessään kapinoi vastaan sitä tehdessään."
Suomeksi: kumpi on parempi lapselle, johdonmukainen hullu vai ihminen, joka on rehellinen itselleen, ja osaa ajatella omilla aivoillaan?
Käännyttäkää edes ikäisiänne älkääkä hyökätkö puolustuskyvytöntä lasta vastaan.
Kaikkea sitä uskon nimissä saakin tehdä, yäh.
Lue se tekstini, ennen kuin vastaat.
Kerron olevani ateistisesta perheestä. Joten mitähän minä käännytän?
En katso kyselyä saivarteluksi, vaan päinvastoin olen halunnut saada tarkennusta mitä tämä käännyttäjä-anopista kärsinyt itse ajattelee kulttuurisesta uskostaan.
SE minua kiinnosti, ELI MINUA KIINNOSTAA IHMISTEN TAPA AJATELLA! Siis millä tavalla hän ( miniä ) käsittää ko. maailmankuvansa!
Ikävä juttu, jos käsitit kyselemisen ilkeilyksi.
Sitä et voi sinäkään kieltää, etteikö kyseisessä tilanteessa lapsi kokisi ristiriitaa.
Nimittäin lapsen äiti myös, anoppinsa tapaan, on reagoinut voimakkaasti toisen osapuolen eli anopin uskoon, oli se usko sitten mitä oli. Siitähän me molemmat, et sinä etkä minä, tiedä mitään, koska anoppi ei ole meille sitä kertonut.
Sinä loit minusta mielikuvan uskovaisena piilokäännyttäjänä. Ja sitä minä juuri en ole!
oikeilla jäljillä. Parempi oikeasti uskova mummo kuin keskiluokkainen teeskentelijä-äiti!!!
Joka naama sovivan hurskaannäköisenä on jopa jonkun lapsen ristikummina, vaikka oikeasti ei uskokaan. Inhottavaa teeskentelyä! Ja nappailee uskonnosta kivoja, koristeellisia puolia, joulukirkkoja, enkelikoristeita ym.ja niitä tarjoilee lapselleen.
Ja mitä vikaa on siinä jos mummo kertoo Jeesuksesta ja Jumalasta, ja tuo lapselle turvallisen olon ja antaa lapselle eväät siitä mitä oikea usko on? Lapsi ei ole idiootti, kyllä se viimeistään murrosiässä muodostaa oman kantansa ja voi vapaasti valita.
Itse muistan hyvällä sitä turvallisuutta mitä kodin uskovaisuus antoi lapsuuteemme ja niitä henkisiä ja hengellisiä eväitä (mm.että elämässä tärkeintä ei ole haalia vain itselleen kahmakäsin kaikkea, vaan elämän merkitys tulee siitä että ajattelee muitakin), mitä kotini antoi.
Ei sekään oikein ole että mummo uskon varjolla haukkuu lapselle tämän vanhempia. Mummo on kertonut lapsellemme (3v.) kuinka huonoja ihmisiä isä ja äiti ovat kun eivät käy kirkossa.
Teit niin tai näin lapsena sait aina Jumalan toimesta kuuman kiven niskaasi, kunnes mummu sai kuulla näsäviisaalta lapsoselta että vastaavasti Jaakko viskaa kylmän kiven ja kuuma kivi jäähtyy. Kauniisti hän myös äitiämme ämmitteli kun vain me lapset olimme kuulemassa.
Heippa Sinulle. Keskustele anoppisi kanssa ja sovi pelisäännöt selviksi. Sinä olet lapsen huoltaja ja pidä siitä kiinni. Sinä ja puolisosi yhdessä päätätte minkälaista uskonnollista kasvatusta lapsesi saavat tai minkälaista haluatte sen olevan. Älä anna anopin sitä määrätä.
Meitä on niin monenlaisia, anoppeja, miniöitä, isiä ja äitejä. Minä itse kirkon työntekijänä aikoinaan päätin, etten puutu millään lailla omien lasteni perhe-elämään, mutta...... Niin kauan kuin poikani avioliitto kesti, kaikki sujui hyvin, sovimme pelisäännöt miniäni kanssa, en koskaan julistanut työstäni ja sovimme, että lapsenlapseni voivat itse aikuisina päättää oman uskonnollisen viitekehyksensä. Miniäni oli samaa mieltä kanssani ja tästä syystä lapsenlapseni olivat joskus mukanani viikonloppuisin monissa seurakunnan tilaisuuksissa.
Tätä ihanuutta kesti jokunen vuosi. Miniäni sanojen mukaan lapsenlapseni oppivat sen, että mummulassa asiat tehtiin toisella tapaa kuin kotona. Itsekin uskoin tähän ja lapset olivat onnellisia.
Sitten kun poikani ero vahvistettiin, miniäni mielipide muuttui täysin, hän syyllisti minut monin eri tavoin. En kuulemma ollut ottanut huomioon vanhempien mielipidettä ja olin juurruttanut lapsenlapsiini vääriä asenteita. Tänäkään päivänä en tiedä, mitä minun olisi oikeasti pitänyt tehdä, yritin tukea miniääni kaikessa. Hoidin lapsenlapsiani, melkein joka viikonloppu, tosin joskus "joutuivat" työni takia olemaan mukana seurakunnan toiminnassa, mutta oletin sopimuksemme mukaan, että kaikki sujuu......
Kuitenkaan en koskaan ollut mikään "kiihkouskovainen", vaan aika perinteisellä tavallisella tavalla kirkon työntekijä. Tähän sitten törmäsin, miniäni haukkui minut pataluhaksi ja hänen mielestään en saanut edes tavata omia lapsenlapsiani. Lapset kaipasivat minua, mutta yritin antaa miniälleni mahdollisuuden elää omaa elämäänsä, siksi en halunnut järkyttää lapsenlasteni elämää.
Nyt toivon Sinulta enemmän järkevyyttä, ole lapsesi/lapsiesi vanhempi. Sinä ja puolisosi yhdessä päätätte, miten teidän lapsianne kasvatetaan, ei anoppi.
Kuitenkin nuo perinteet, ne ovat kaunis tapa tuoda esiin kristinuskon mahdollisuuksia. Anna lapsillesi mahdollisuus kokea ja elää kaikkea, niin ateismia kuin myös uskonnollista elämää.
Kaikenkaikkiaan TSEMPPIÄ....
Ei tuossa mitään pahaa, vaikka en olekaan us-
kovainen. Toivois, että munkin appivanhemmat olisi uskovaisia ja kertoisi lapsilleni noita
uskonasioita. Tympäisee, kun jutut vaan pyörii
rahassa ja kaikessa muussa paskassa - miten ja
missä kännätään jne. Niitä tyhjän päiväisiä jut-
tuja pelkästään en halua lasteni kuulevan, koska
pelkään, että heidän ajatusmaailmansa kieroutuu,
kuten on käynyt valtaosalle suomalaisista.
Sen takia vien lapsiani kirkkoonkin jne aina
kun voin.
Tänä päivänä normaalin suomalaisen elämä ja
puheet pyörii vaan seksin, kaljan ja viihteen
ympärillä. Onpahan helpompi ohjailla....
Haluisin lapsistani kasvavan terveitä ja tasa-
painoisia ihmisiä, jotka vielä kykenisisvätkin
johonkin.
Kirkon työntekijälle ja juurakolle sanoisin että olen samaa mieltä.
Minä olen uskova ihminen vaikka en olekaan kiihkouskovainen,mutta usko Jumalaan on tärkeä asia.
Olen lapsesta saakka ollut uskon asioille myönteinen ja rippikoulussa tein sitten uskonratkaisun,eli tulin uskoon.Minun mummoni oli uskova ihminen,ei hän tyrkyttänyt uskoa kenellekään vaan eli omaa elämäänsä vaan hän oli kova lukemaan hengellisiä kirjoja ja lauloi hengellisiä lauluja ja kävi kirkossa silloin kun pääsi lähtemään kirkkoon,mummo kuoli 10-vuotta sitten ja hän kuoli uskossa.Minä kävin pyhäkoulua pienenä lapsena ja sanon että lapsuudenaika oli hyvää ja onnellista aikaa.
Alkuperäiselle kirjoittajalle annan neuvon että keskustele anoppisi kanssa asiasta,toki te vanhemmat päätätte lastenne kasvatuksesta ja myös uskonnollisesta kasvatuksesta,mutta onko sitten paha asia jos anoppisi kertoo Jumalasta ja lapsi oppii rukoilemaan vaikka iltarukouksen.
Olen samaa mieltä nimimerkki juurakon kanssa tänä aikana ei enää puhuta mistään muusta kuin rahasta,kännissä pyörimisestä ja kaikesta jonninjoutavasta.
Tämä nykyinen aika on niin Jumalakielteistä,ajatukset ja puheet pyörii vain materiaalissa,siksi ihmiset voi niin pahoin tänään henkisesti koska heidän elämässään ei suurempaa turvaa siis Jumalaa johon he voivat turvautua vaikeuksissaan.
Anoppisi haluaa vain lapsenlapselleen parasta ja hän haluaa kertoa rakastavasta Jumalasta joka rakastaa kaikkia lapsia ja Hän haluaa auttaa jokaista ihmistä joka haluaa turvautua Jumalaan.
Vien lapsiani jumalanpalveluksiin ihan sen takia,
että saavatpahan myös vaikutteita toiseltakin
laidalta, kun ovat valintojen edessä, on hyvä olla muitakin vaihtoehtoja, eivätpähän ole pelkästään tiedotusvälineiden, viihdeteollisuu-
den,virtuaali maailman (netti) ja rahan aivope-
sun varassa. Jouduin muuten puuttumaan appivan-
hempieni joulu- ja synttärilahja valintoihin,
kun ne pakkasivat olemaan noita väkivaltaisia
video ym pelejä jne... Aivopesua sekin kaikki
tyynni.
Säästääkseni väärinkäsityksiltä kerron, että
minulla ei ole rahasta ja asemasta puutetta,
eikä liioin vaihtoehdoista. Lapseni harrasta-
vat paljon ja tulen vielä hyvin toimeen ih-
mistenkin kanssa. Osaan tanssiakin. Mutta itsekin tuolla "kapakkaleijonana" aikaani viet-
täneenä,muiden itsekeskeisten tyyppien kanssa
olen alkanut kaivata jotain parempaa.
Olen yksin kertaisesti tullut siihen tulokseen,
että ansaistsemme parempaa.
leijonana" aikaansa viettänyt
kasvattaa lapsensa, ei isovanhempien.
Sano tälle käännyttäjälle, että ei kannata niin paljon puhua ääneen. Neuvo häntä hiljaa itsekseen rukoilemaan. Loppujen lopuksihan hän tuskin pahaa tarkoittaa. Käsittääkseni uskovat ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta joskus hyvää tarkoittaessaan voi myös tehdä pahaa. Jos hän jättäisi nämä puheet ja alkaisi vain hiljaa itsekseen rukoilla lapsen puolesta ja siunata tätä, ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että joku toivoo hyvää lapsellesi ja toivottaa hänelle varjelusta ja siunausta elämään?
Hieno aurinkoinen päivä... 3v. tyttöni kysyy:
"Äiti,missä se setä nyt istuu?"
"Niin mikä setä???" kysyn.
"Se setä mistä mummu aina puhuu, se sanoo että setä istuu pilven reunalla ja kattelee meitä. Onko se tippunu?? Mahto sattua..."
"Niin tuota...?"
"Sitte mummu sano että se setä on meijän kaikkien isä... Eiks iskä ole mun isä???"
Älkää mummut puhuko pienille lapsille asioita joita pienet eivät vielä ymmärrä.
etkö raukka ole kuullut "taivaan Isästä" ,kiitä mummoa että edes hän kertoo, sinä tuskin omaat lapsen uskoa, niin monelta se puuttuu, mutta ainahan voit pyytää ja ehkä saatkin vielä...(aivopesuloiden tiedot kumotaan aina tietyn ajan jälkeen, tutkipa niitäkin..)
Mutta ei ole oikein laittaa lapsen päähän ristiriitaisia ajatuksia. Ei noin pieni voi vielä ymmärtää esim. sitä, että taivaan isä on kaikkien isä. Mikä isä se sitten on, jonka on kerrottu olevan isä? Ja ainahan kerrotaan, ettei voi olla kahta isää. Lapsi vain hämmentyy..
Niin se alkaa, ensin viatonta pikku satua taivaan isästä, sitten tulee perässä koko pölinä pahimmassa tapauksessa jossain ihmellisessä kieroutuneessa muodossa, mistä nainen23 kertoi. Lähestymiskielto pitää hankkia tuommoisille sukulaisille! Kenen vastuu, mikäli tuo pikkutyttö vinksahtaa myöhemmin?
Minullakin on uskovainen anoppi, joka todella osaa käydä hermoille. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta pelkään, mitä tapahtuu kun on. Anoppi on puhunut meille uskon asioista. Mielestäni saarnannut, mutta omasta mielestään vain "puhunut". Aloittaessamme seurustelun reilut 5 vuotta sitten, en vielä tiennyt uskon olevan näin kiihkeää. Tiesin, että he uskovat Jumalaan. Omat tunteeni olivat ristiriitaiset, kun oma perheeni ei niinkään usko. Siitä ei ole kotona paljon puhuttu. Tavallaan uskoin Jumalan olemassoloon ja Raamatun tarinoihin. Aloin ehkä uskomaan vahvemmin kuin aikaisemmin. Mutta kun aloin viihtyä anoppilassa useammin. Viikonloppuisin olin yökylässä jne. Se alkoi. Monena iltana anoppi tuli huoneemme oven eteen istumaan ja aloitti saarnaamisen. Yleensä saarnasi synnistä ja muista Raamatun tarinoista ja myös siitä, kuinka enää papitkaan ei puhu synnistä mitään. Ja kuinka papit antavat kirkossa synnit anteeksi yms...
Se oli todella rasittavaa.. uskon tyrkyttämistä. Sain sen käsityksen, että omat vanhempani.. ja myös minä.. olemme niin syntisiä ihmisiä.. niitä pahoja. He eivät siis pidä papeista, vaan kulkevat seuroissa, joissa on maallikkosaarnaajia. On niitä seuroja heilläkin monesti järjestetty ja tavallaan on ollut pakko käydä mukana niissä. Niissäkin saa kuulla kuinka on syntiä lähes kaikki, miten olen elämäni elänyt. Varsinkin puheet avoliiton synnistä viilsivät rintaani. Olen nyt katkeroitunut ja epäilen kaikkea uskontoon liittyvää.. en halua uskoa!! Ja se harmittaa osittain..
Jo vuoden seurustelun jälkeen kesällä anoppini alkoi puhumaan, että olisi mentävä naimisiin. Omat vanhempani eivät sitä hyväksyneet, koska emme voi vielä tuntea toistamme tarpeeksi hyvin. Sehän on iso askel. Olen/olin heidän kanssaan vahvasti samaa mieltä. En ollut vielä valmis siihen, vaikka rakastinkin. Naimisiinmenopuheet onneksi loppuivat. Tosin avoliiton synnistä eivät loppuneet. Minusta se oli todella ahdistavaa.
Seuraavana kesänä puheet naimisiin menosta alkoivat taas. Nyt entistä vahvemmin. Meitä uhkailtiin mm seuraavasti: "Jos ette nyt mee naimisiin, niin sitten teidän pitää erota". Puhuin vanhemmilleni ja he suostuivat pitkän suostuttelun jälkeen. Ja olin jo paljon valmiimpi kuin edellisellä kerralla. Koulun ollessa kesken se vähän huoletti. Päätimme miehen kanssa, että jos mennään elokuussa niin saadaan enemmän aikaa. Se ei anopilleni sopinut vaan hän sanoi: "Jos ette pian mene naimisiin, niin sitten kyllä pitää erota". Tuntui todella pahalta. Kuinka joku voi olla noin alistava ja määrätä kaikesta? Menimme lopulta naimisiin kesäkuun alussa. Se ei suinkaan jäänyt siihen..
Olen aina halunnut tanssihäät.. en saanut niitä ja tavallaan hyväksyin sen. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta anoppini kerran vain ilmoitusluontoisena asiana totesi: "seurahääthän niistä tulee". Silloin minä säpsähdin EI VARMASTI TULE. Eikä vanhempanikaan niitä hyväksynyt, ei millään. Syntyi kauhea tappelu. Kotona painostettiin minua ja anoppilassa minua. Olin kahden tulen välissä ja lopulta sain erävoiton. Ei seurahäitä.
Naimisiinmenon pitäisi olla iloinen perhetapahtuma.. kahden ihmisen välinen liitto, joka solmitaan, kun siltä tuntuu. En saanut sitä. Jouduin tappelun kanssa menemään painostuksen alaisena naimisiin, vaikken olekaan katunut naimisiinmenoani. Olen katunut vain sitä, millä tavalla kaikki tapahtui. En ole antanut anopilleni anteeksi ja tuntuu etten ikinä tulekaan antamaan.
Anoppini sai kuulla että omistamme telkkarin, joka on minun ja sitä kautta tullut yhteiseen kotiimme. Alkoi jälleen kerran kauhea tappelu. Saimme kuulla olevamme epäjumalan palvojia ja vaikka mitä. Meidän olisi pitänyt hävittää se. Pistin taas vastaan. Ei varmana! Minulla ei kuulema koskaan ollut mitään kuria ja se kuulema vaikuttaa isäni työhön. En vain ymmärrä millä tavalla. Mieheni ei koskaan sano mitään vastoin äitiään. Ei ole ikinä puolustanut minua äitiään vastaan. Kuuntelee vain ja heti kun itse itseäni puolustan, sanoo: "lopetetaanpa tämä riita nyt tähän". Minunkin pitäisi ilmeisesti vain kuunnella ja olla puolustamatta itseäni. En vain voi.
En ole sen jälkeen puhunut anopilleni mitään. Siellä käydessämme istun vaan hiljaa. Eipähän pääse sammakoita suusta.
Häiden aikasia juttuja oli pyytänyt anteeksi mieheltäni vähän aikaa sitten.. puhelimessa. Käski välittämään minullekin sellaiset terveiset. Ei vissiin ollut pokkaa pyytää kasvotusten anteeksi. Ja miehenihän se "uhri" on ollut.
Meitä uskovia näkyy olevan moneksi! Olet tosiaan käynyt kovan koulun. Anoppisi on ollut hirvittävän tahditon, kunnioitus ja rakkaus näyttävät unohtuneen kokonaan. Hän on pyhittänyt itsensä ja sen mukaan tuomitsee toisia kuin sokea.
Itse uskon Jumalaan, mutta olen jättänyt lapseni ja miniäni rauhaan. He saavat olla omia persooniaan ja tehdä omat valintansa. En koskaan puhu heille uskostani. Muista asioista jutellaan.
Anoppisi laittaa sinut samaan kastiin oman uskonlahkonsa jäsenten kanssa ja määräilee sen mittapuun mukaan. Sellainen on suorastaan epäraamatullista.
Emme kaikki uskovat ole samanlaisia "oikean" totuuden tuputtajia. Tuntui pahalta lukea, että nuorta ihmistä on vainottu näin kovalla kädellä. Ihme, että olet jaksanut kaiken!
Hei! Kiitos ymmärryksestäsi. Oli todella helpottavaa lukea vastaustasi. Sai siitä tavallaan voimia jaksaa, kun käsitin, ettei se todellakaan ole oikein toimia kuten anoppini ja että on muitakin samalla tavalla ajattelevia kuin minä. Mutta rakkauden vuoksi täytyy yrittää jaksaa ja sitä on valmis sen eteen vähän uhrautumaankin.. :)
Mitään näin kauheaa en ole aikoihin lukenut. Olit vielä niin nuori, ettet kehdannut suoraan komentaa naista ruotuun. Minulla on aivan karvat pystyssä raivosta, hääsi on pilattu ja kaikkea. Hae lähestymiskieltoa!
todellakin nuori ja kokematon.Tämä on melkein ensimmäinen mieskokemukseni ja en halunnut sitä pilata. Nyt asia masentaa ja en oikein voi puhua miehellenikään enää, kun tuntuu, että oon valittanut tarpeeksi. Lisäksi hänellä ei monestikaan ole mitään sanottavaa ja keskustelu onkin yksinpuhelua. En halua myöskään satuttaa häntä, kun näen, miltä se hänestäkin tuntuu.
Olenkin sanonut, että seuraavan kerran, kun haukkuu minua, niin vien asian oikeuteen. Ei ole puhunut niistä asioista onneksi mitään pitkään aikaan. Pelkään vaan sitä, että mitä sitten kun saadaan lapsia. Onko se silloin heidän kimpussaan? En kuitenkaan anna sen tapahtua, olenkin sanonut, että samaa ei lapseni jouu kokemaan kuin minä. Ja jos se alkaa, niin lähdetään pois. Eiköhän ala uskoa, jos ei saa tavata. Mutta sen näkee sitten.. joskus..
Kiitos tosi paljon tuesta ja kannustuksesta!
Hyvää jatkoa!
Minullakin on anoppi uskovainen ja hän on tosi rasittava kaikenlaisillaan taivas ja helvetti höpinöillään. Sitä uskoaan hän ylistää muille ja jopa lasten kuullen puhelee kaikkea kummaa. Minusta ihminen saa uskoa, mutta se on jokaisen henkilökohtainen asia. Kaiken lisäksi hän jakelee mielipiteitään, miten toisten pitäisi elää!!! Meillekin on tullut jos jonkun näköistä neuvoa, esim. suhteemme alussa meidän olisi pitänyt mennä naimisiin, koska asuimme yhdessä ja odotin lasta!!! Avoliittoa siis appivanhemmat eivät hyväksy. Minulle nousee taas karvat pystyyn kaikenlaisesta , mikä tuntuu minusta pakottamiselta tai määräämiseltä, siis, jos koen, että minua ja elämääni yritetään hallita!!! MINÄ tätä elämää elän, niin parhaaksi koen eikä hän. Olen kyllästynyt hänen arvosteluihin kasvatuksestani ja ylipäätänsä, kun hän näkee vaivaa muiden elämästä! Uskovaiset näköjään luulevat, että he vain elävät oikein ja kaikki muut elävät väärin, siltä tuntuu. Tuntuu, ettei halua olla missään tekemisissä anopin kanssa, joka vain valittaa vaivoistaan ja arvostelee ja aliarvioi älykkyyttäni, kykyjäni äitinä, naisena ja ihmisenä!
niin kovin tutulta tuo tarinasi. Samanlaisia tunteita itselläkin sillä erotuksella, ettei meillä ole vielä lapsia. Toisaalta pelottaa sekin, että lapset joutuvat joskus kokemaan saman minkä minä. En anna sen tapahtua, en voi..
Täytyy vaan meidän molempien koettaa pärjäillä ja elää omaa elämäämme.
Ps. onneksi asumme nyt n. 80 km:n päässä niistä niin ei tarvitse joka päivä nähdä ja kuulla..:)
Parempi onkin asua toisella paikkakunnalla ja hankkia salainen puhelinnumero, ettei soittelisi.
Sinulla on täytynyt olla vielä pahempaa ahdistusta, kun minulla, vaikuttaisi siltä. Itse olen hankkinut uuden puhelinnumeron, jota anoppini ei tiedä ja yritän välttää kontakteja, jotten joutuisi tuntemaan ahdistusta! Minulla on vielä kaiken lisäksi edellisestä liitosta lapsi, josta olen erittäin ylpeä ja onnellinen. Mutta aina kun yritän kehua poikaani, appivanhempani ovat kuin häntä ei olisi olemassakaan. Se tuntuu pahalta ja kummalta, koska hän kuitenkin kuuluu samaan perheeseemme siinä kuin muutkin lapsemme, minulla/meillä on yhteensä kolme lasta.