Tämä asia ei nyt jätä rauhaan joten miksipä en sitä jakaisi.
Olen 35v mies, vuosi sitten vaimoni ilmoitti yllättäen haluavansa erota 10v avioliiton jälkeen. Asia oli minulle suuri yllätys koska en missään vaiheessa ollut kokenut meillä olleen yli-suuria riitoja, väärinymmärryksiä ja tunteenpurkauksia tosin oli ajoittain paljonkin. Välillämme oli tietysti lämmintä rakastamista ja välittämistä yhtä lailla.
Hän vain kertoi että ei rakasta enää, that's it.
No, minä kauhistuin itseni ja lapsemme tähden ja sain hänet houkuteltua parisuhdeterapiaan josta apua löytyikin. Vaimo kertoi kuinka häntä oli vuosia painanut kova työtahtini ja kotoa poissaolo.
Aloimme taas yrittämään, aika on ollut suht. leppoisaa normaalia vakiintuneen pariskunnan arkea lomamatkoineen mutta, nyt taas, hän haluaa eron. "ei ole tunteita, yhteyttä" yms...
Ongelma on siinä että en voi kokea samaa etääntymistä itse. Olen tyytyväinen ja koen että jos meillä noin kova etääntyminen olisi menossa niin kai minäkin sen näkisin. Nyt kun hän sai asian kerrottua häneen ei saa otetta vaikka koetan kuinka häntä sanoin lähestyä, alan jo pelätä että puhumiseni tukahduttaa hänet mutta en voi tunteilleni mitään.
Meillä ei koskaan ole ollut pettämistä eikä väkivaltaa suhteessamme.
Hänen mukaansa kolmatta osapuolta ei ole, ja minä uskon sen.
Minusta tuntuu että kukaan muu kuin vaimoni ei ymmärrä mitä hän kokee, lähipiiri on kummissaan.
Pelkään että vaimollani on työ/ikä/muu kriisi joka nyt heijastuu suhteeseemme näin. Jos tästä ero tulee, voin sanoa että mikään tuntemani pariskunta ei ole tämmöisistä syistä eri teille mennyt. Ymmärrän että aikaisemmat työasiani ja kuormitus oli vaimolleni kova paikka mutta kuinka nyt 5 vuotta jälkeenpäin on mahdollista että hän tuntee asian edelleen niin kipeäksi että haluaa kodin pirstaleiksi. Ja kysymys oli työstä, hän itse tekee nyt erittäin sitovaa ja raskasta työtä ja on iltamenoja yms.
Olen säästäny varallisuutta pahanpäivän varalle ja vaimo kertoi että ei halua rahoistani mitään, hän on valmis ostamaan minun osuuteni kodistamme ja aikoo jäädä asumaan sinne, eli tulevaisuuteni on näiltäosin turvattu.
Hän ei sanojensa mukaan ole enää katkera menneistä mutta ei saa "tunnetta enää päälle" ja haluaa eron. Hän pitää minua kaikenlisäksi hyvänä isänä.
Olen itsekin miettinyt tunteitani vaimoani kohtaan, on selvä että rakkaus ei joka päivä tunnu vahvasti mutta kaveruus, toveruus ja hyväksyntä kyllä. Koen että suhteemme on kovia kokenut mutta vahva kohta 11 vuotta kestänyt kahden ihmisen juttu.
Minä en halua erota vaan toivoisin että joku asia herättäisi vaimoni huomaamaan kuinka hyvin asiamme ovat ja kuinka paljon olen häneen eteensä tehnyt töitä ja rakastanut, mutta tämä on vaikea ilmaista koska vaimoni joka yleensä on rento ja mukava käyttäytyy nyt kuin muuri ja ei päästä lähelleen. Olen sanonut että en voisi koskaan kuvitella eroavani "siitä oikeasta", hänestä, muuta kuin lähes pakon edessä.
Mitä tässä pitäisi minun tehdä?
Olen 35v mies, vuosi sitten vaimoni ilmoitti yllättäen haluavansa erota 10v avioliiton jälkeen. Asia oli minulle suuri yllätys koska en missään vaiheessa ollut kokenut meillä olleen yli-suuria riitoja, väärinymmärryksiä ja tunteenpurkauksia tosin oli ajoittain paljonkin. Välillämme oli tietysti lämmintä rakastamista ja välittämistä yhtä lailla.
Hän vain kertoi että ei rakasta enää, that's it.
No, minä kauhistuin itseni ja lapsemme tähden ja sain hänet houkuteltua parisuhdeterapiaan josta apua löytyikin. Vaimo kertoi kuinka häntä oli vuosia painanut kova työtahtini ja kotoa poissaolo.
Aloimme taas yrittämään, aika on ollut suht. leppoisaa normaalia vakiintuneen pariskunnan arkea lomamatkoineen mutta, nyt taas, hän haluaa eron. "ei ole tunteita, yhteyttä" yms...
Ongelma on siinä että en voi kokea samaa etääntymistä itse. Olen tyytyväinen ja koen että jos meillä noin kova etääntyminen olisi menossa niin kai minäkin sen näkisin. Nyt kun hän sai asian kerrottua häneen ei saa otetta vaikka koetan kuinka häntä sanoin lähestyä, alan jo pelätä että puhumiseni tukahduttaa hänet mutta en voi tunteilleni mitään.
Meillä ei koskaan ole ollut pettämistä eikä väkivaltaa suhteessamme.
Hänen mukaansa kolmatta osapuolta ei ole, ja minä uskon sen.
Minusta tuntuu että kukaan muu kuin vaimoni ei ymmärrä mitä hän kokee, lähipiiri on kummissaan.
Pelkään että vaimollani on työ/ikä/muu kriisi joka nyt heijastuu suhteeseemme näin. Jos tästä ero tulee, voin sanoa että mikään tuntemani pariskunta ei ole tämmöisistä syistä eri teille mennyt. Ymmärrän että aikaisemmat työasiani ja kuormitus oli vaimolleni kova paikka mutta kuinka nyt 5 vuotta jälkeenpäin on mahdollista että hän tuntee asian edelleen niin kipeäksi että haluaa kodin pirstaleiksi. Ja kysymys oli työstä, hän itse tekee nyt erittäin sitovaa ja raskasta työtä ja on iltamenoja yms.
Olen säästäny varallisuutta pahanpäivän varalle ja vaimo kertoi että ei halua rahoistani mitään, hän on valmis ostamaan minun osuuteni kodistamme ja aikoo jäädä asumaan sinne, eli tulevaisuuteni on näiltäosin turvattu.
Hän ei sanojensa mukaan ole enää katkera menneistä mutta ei saa "tunnetta enää päälle" ja haluaa eron. Hän pitää minua kaikenlisäksi hyvänä isänä.
Olen itsekin miettinyt tunteitani vaimoani kohtaan, on selvä että rakkaus ei joka päivä tunnu vahvasti mutta kaveruus, toveruus ja hyväksyntä kyllä. Koen että suhteemme on kovia kokenut mutta vahva kohta 11 vuotta kestänyt kahden ihmisen juttu.
Minä en halua erota vaan toivoisin että joku asia herättäisi vaimoni huomaamaan kuinka hyvin asiamme ovat ja kuinka paljon olen häneen eteensä tehnyt töitä ja rakastanut, mutta tämä on vaikea ilmaista koska vaimoni joka yleensä on rento ja mukava käyttäytyy nyt kuin muuri ja ei päästä lähelleen. Olen sanonut että en voisi koskaan kuvitella eroavani "siitä oikeasta", hänestä, muuta kuin lähes pakon edessä.
Mitä tässä pitäisi minun tehdä?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Onko ongelma lapsettomuus tms.?
Kyllä meillä lapsi on. Hyvä kun muuten kysyit, tuli mieleen että tämä koko sotku sai ensimmäisellä kerralla alkunsa siitä kun piti alkaa hankkimaan niitä lisää, oli jo sovittu aikataulu että "toi viikonloppu vielä ootetaan kun on bileet."
Sitten kun se ajankohta tuli että piti jättää pillerit pois, vaimo meni tolaltaan ja kertoi haluavansa erota.
Syy tähän ajankohtaan oli hänen mukaansa se että silloin kun meidän ainokaisemme oli pieni niin olin paljon kotoa pois ja hän sai "kantaa vastuuta yksin." Eli lapsi-ajatus laukaisi hänessä tällaisen reaktion.
Totta se toki mitä sanoi, tekisin sen kaiken toisin nyt mutta silloin ei ollut rohkeutta nousta työnantajaa vastaan, tilanne oli se että sillä paikalla jossa olin ei ollut kuin minä ja oli pakko venyä. Muutama pitkä komennus.
Enää en tekisi niin, näiden kokemusten jälkeen ottaisin vaikka lopputilin ennenkö antaisin töiden sotkea perhe-asiani tähän jamaan.
Muihin vastauksiin sen verran että en usko millään että siellä olisi toinen mies taustalla. En sitten niin millään. Toivottavasti siinä olen oikeassa.
Eivät välttämättä ole vielä olleet intiimissä suhteessa mutta jonkinlainen ihastuminen toiseen on saattanut vaimosi ajattelemaan että parasta tyhjentää se kotipesä ensin jotta saa tilaa mahdolliselle uudelle "elämäntavalle."
usko pois. Minunkin mieheni väitti, että ei ole ketään ja hups mikä olikaan kiltin, luotettavan ja kunnollisen miehen totuus.....Joten sori, ole varovainen.
Voi olla toinen mies tai sitten ei. Mutta se on täysin epäoleellista. Jos etsii itselleen toisen miehen se on seurausta huonosta liitosta. Hän voi sanoa sinulle, ettei toista miestä ole suojellaksesi sinua. Tai toista miestä ei ole, mutta ajatus on kypsynyt päässä jo valmiiksi, uusi olisi kivempi.
Olen vaimo samassa tilanteessa, kaksi pientä lasta ja täysi turhautuminen omassa liitossani (yhdessä 12 vuotta). Nyt ne tunteet vaan loppui, en jaksa enää. En osaa itse sanoa miksi. Onko tämä ikäkriisi (30 ) vai olisiko se sittenkin, että kahden lapsen jälkeen olemme hukanneet toisemme. Minä olin niin skarppina, ettei minusta tule leveäperseistä äitiä miehelleni, että pysyisin hehkeänä, haluttavana, ihanana olentona. Mutta miehestä tulikin sitten se isovatsainen, kaksoisleukainen sohvalla piereskelevä, ruokapöydässä röyhtäilevä isukki. Mitä nainen sellaisella tekee?
Ja muutenkin, tunnen olevani kuin imetty kuiviin, ennen hemmottelin miestäni loputtomiin, nyt hoidan vielä kaksi lasta. Kuka välittää minusta? Kuka irrottaa minut arjesta, jossa kotiäitinä elän 24/7? Jos menen baariin, minua yritetään iskeä. Saan kohteliaisuuksia tutuilta ja tuntemattomilta, kuinka hauska, ihana olen. Vaan mies on ottanut kaiken sillä asenteella, että kun kirkossa on kerran sanottu tahdon, niin sittenhän vaan elellään. Näin hän sanoi minulle. Olemme kyllä keskustelleet.
Tuntuu, että olen kotona aliarvostettu kotitalouskone. Aidan toisella puolella näkyy hemmottelua. Ymmäränhän minä, ettei arki kenenkään kanssa ole yhtä juhlaa. Mutta minäkin haluaisin erota, elää mieluummin yksin kuin laiminlyötynä. Minunkin mieheni sanoo, että asia tuli yllätyksenä. Vaan olenhan minä vuosien varrella pyytänyt, vihjannut, itkenyt. Viimein päätin sanoa asian niinkuin miehet ilmeisesti haluavat, Selkokielenä. No se mitä olen vuosien varrella yrittänyt näyttää ilman että sitten sanottaisiin nalkuttajaksi tai äkäiseksi akaksi, on että "en ole onnellinen" Kahden viikon päästä sain jo muotoiltua sen "haluaisin elää ilman sinua" Ja nyt ollaan siinä pisteessä. Ja mikä vaikeuttaa asiaa on se, että olen ihastunut pari kertaa. En ole pettänyt, mutta olen palauttanut mieleeni, mitä on kaipuu, intohimo. Se, että toinen tuntee paloa minua kohtaan. Ja näyttää sen. Nämä ihastumiset ovat saaneet minut aivan onnelliseksi, aivan hymyileväksi. Ja mies on tietysti ajatellut, että kylläpä menee loistavasti...Kieltämättä vaikeaa, ymmärränhän minä.
Minä en ymmärrä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Ehkä avioeron haluaminen on viimeinen hätähuuto. Ehkä sinäkään et ole kuunnellut vaimoasi. Siis myös aktiiviseti kysynyt, mitä hänelle kuuluu ja mitä hän tuntee. Olettanut, että hän on onnellinen kotona lapsen kanssa ja se riittää...??? Mutta kyllä minustakin pitkä suhde anasaitsee aikaa ongelmien käsittelyyn, ei se ole liikaa vaadittu. Toivotan sinulle onnea. Ja kerro ihmeessä miten etenee! Onko siitä parisuhdeterapiasta muuten hyötyä???
Kiitos mielipiteestäsi.
Siitä terapiasta on hyötyä jos ihmiset haluavat ottaa oppia vastaan, ja mennä eteen- tai taaksepäin, kuinka vaan. Kokeilkaa ihmeessä, tiedä mitä väläyksiä sieltä saa irti.
En tosin osaa rinnastaa suhdettamme kuvaukseesi omastasi, tunteesi osin luen vaimostani.
Meillä vaimoni on työssä, raskasta virastohommaa. Nytkin kokouksessa, olen tässä pessyt pyykkiä ja käyttänyt lapsemme suihkussa.
Hoidan siivuni kotihommista, mielestäni hyvin. Olutta juon viikonloppuisin kyllä mutta samalla pyrin urheilemaan 3-5 kert/viikko.
Minun ongelmani on ja tulee olemaan se että tykkään tehdä töitä ja olen niissä hyvä, saan sieltä onnistumisen elämyksiä. Minun täytyy aikaajoin pakottaa itseni irti tekemästä hommia.
Luulen että vaimoni välillä kokee jäävänsä paitsioon tässä, mutta se ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Totta on myös se että hyvistä otetaan firmoissa kaikki savut, joten paineita tässä sovittamisessa on.
Muuten, yksi asia mitä en tajua on se että miksi vaimot eivät tykkää jos oma mies kehuu heidän ulkonäköään? Vieraiden kehut kiitellään vuolaasti.
Vaimoni on mielestäni erittäin seksikäs ja haluttava nainen, oikeastaan nyt enemmän kuin kaksvitosena, olen sen hänelle kertonut monin tavoin, mutta luulen että hän ei kuule.
Luulen muuten että miehesi voi oppia terapiasta paljon kuinka naiselle puhutaan. Tsemppiä!
Ensin suosittelisin pariterapiaa. Myös jonkinlainen aikalisä suhteessa voisi toimia. Teettekö paljon asioita yhdessä? Moni kiltti mies menettää vaimonsa, koska haluaa olla etupäässä kotosalla. Puoliso voi haluta pitää myös toista kotona ja silloin toinen kokee tilanteen ahdistavaksi ja voi alkaa etsimään ulospääsytietä.
Toiseksi on melko vaikeaa määritellä, mikä on rakkaus. Joku määrittelee sen ystävyydeksi, jossa on mukana intiimiä kanssakäymistä, läheisyyttä ja lämpöä. Liiton eri vaiheissa tulee tietenkin aikoja, jolloin ihminen hakee itseään tai käy läpi kriisin: "tässäkö on elämäni". Paras tapa selvitä kriiseistä on keskustelu. Joskus keskusteluyhteyden saa vasta terapiassa.
On tietenkin myös mahdollista, että puolisolla on tunteita jotakin toista ihmistä kohtaan. Näin hän saattaa joutua sulkemaan tunteensa sinuun. Kertomuksestasi en kyllä alkaisi tekemään mitään johtopäätöstä. Monesti on vain niin, että toinen voi alkaa etsimään avioliiton ulkopuolelta niitä ominaisuuksia, jota ei omasta puolisostaan saa. Yleensä tällaiset etsimiset päättyvät ikävästi - molempien sydänsuruun.
Tsemppiä kuitenkin asian selvittämiseen!
...enneku alat suositteleen. Nehän oli parisuhdeterapiassa!
että ne on niitä ihmisten kasvukipuja, jotka tulevat tietyssä iässä. Voin kokemuksesta sanoa, että mikään hyvyys ja kunnollisuus ei riitä silloin kun toiselle iskee lähtemisen kriisi. Silloin unohtuu se kaikki hyvä, mikä elämässä on ollut.
Lisäksi sanomiset ei auta mitään, koska halua kuulemiselle ei ole. Varmaan tiedät, että kun pääset sopivasti alkuun sanomisessasi, sinut keskeytetään. Näin se menee.
Tarinaasi lukiessa en usko, että puolisollasi on välttämättä ketään toista, mutta sen uskon kokemuksesta, että haavekuvat ovat johonkin toiseen joko olemassa olevaan tai sitten taruolentoon. Et voi tehdä oikeastaan mitään muuta kuin odottaa ja yrittää elää omaa elämääsi.
Tsemppiä.
Luulen että olet oikeassa.
Tuntuu kuin puhuisi eri ihmiselle, ihan eri ihmiselle. Hän kysyi minulta eilen että "mitä sitten haluat, mikä tavoitteesi on?" vastasin että se että palaisit omaksi itseksesi joka on rento, vapautunut ja vastaanottava.
Tuntuu uskomattomalta kuinka noin voi ihminen muuttua. En kuuna päivänä usko että itselleni voisi käydä samoin, olen sen hänelle kertonutkin. Ehkä nainen ja mies on näissä asioissa hieman erilaisia, en tiedä.
Olen itsekin ihastunut liittoni aikana lukuisia kertoja eri naisiin mutta en koskaan ole antanut sen mennä keskusteluja pidemmälle, järki laittaa vastaan ja totta se, ketään niistä naisista en ole parin kuukauden päästä kaivannut.
kuin meilläkin. Yhtäkkinen muutos luonteessa. Ennen juteltiin mistä tahansa, mut sitten kuin luoksepääsemätön muuri. meillä kaksi lasta, joihin panostin paljon, ja nyt sitten nekään ei merkitse mitään. Minulle jätettiin ja tässä ollaan.
Ei kai kolmansia pyöriä niinkuin ei sullakaan, mutta ne toisen haaveet paremmasta. Annakun vielä arvaan: Sanat itsensä löytämisen tarve ja henkinen kahlitseminen liittoon on tullut tutuksi.
Mut tässä tilanteessa teet niin tai näin, mikään ei ole oikein. Se on helvetin raskasta, mutta kohtalokavereita sulla on monta.
Ai sinä haluaisit, että hän olisi "rento, vapautunut ja vastaanottava" koska sehän olisi sinulle helppoa se? Minusta tuo kuulostaa siltä, että olet laiminlyönyt häntä, ja hän on kiukustunut. Ehkä hän on "rento, vapautunut ja vastaanottava" siis helppo ja ihana ihminen. Mutta ei se takaa, että hän pärjäisi parisuhteessa vähemmällä kuin vaativampi ja hankalampi ihminen. Paras ryhtyä töihin hyvä mies, jos haluat vaimosi pitää. Ihan noin hypoteettisesti, mitäpä jos joku toinen mies on häneen ihastunut. Tämähän ON mahdollista? Se mies sanoo "haluan sinut" hän ei sano "haluan, että ole helppo" Näetkö eron?
Olen varmasti joskus laiminlyönytkin, mutta nyt on kysymys eri asiasta. Hän ei ole koskaan ollut "helppo ihminen", jos tarkoitat aivotonta miehensä perässä laahustavaa ja kaikki toiveet täyttävää typykkää. Ei ikinä.
Tarkoitan siis sitä että nyt noin viikon verran asiat ovat olleet totaalisen jumissa, keskustelu on hänelle vaikeaa ja välillä tuntuu että oma puhumisentarpeeni vaan pahentaa asiaa. Toisaalta hiljaisuuskaan ei tunnu hyvältä kun tiedän että hän pohtii syntyjä syviä.
Laiminlyönnistä sen verran että en aina erota sitä milloin hän tarvitsee aikaa olla yksin (relata töiden päälle) ja taas milloin hänelle tulisi puhua.
Eikä hän todellakaan tee tätä tilannetta helpommaksi omalla käytöksellään.
Minä olen sanonut haluavani hänet noin 100 kertaa viikon aikana, mutta minua hän ei kuuntele.
Minulla on kokemusta suunnilleen samasta käytöksestä silta ajalta kun oltiin 18v, jonkun tytön kanssa oltiin kimpassa ja niinpäinpois mutta en voinut kuvitella että kohtaan samat asiat enää tällä iällä.
Mietin vaan sitä että kannattaako kuinka pyristellä? Voiko nainen päästä sopusointuun itsensä kanssa ja hyväksyä olosuhteet ja unohtaa ne huonot hetket ja panostaa hyviin? Voiko hyvä tunne palata? Voiko häntä siinä auttaa?
Tulee mieleen omista kokemuksista,auttaisikohan jos antaisit vaimosi olla todella rauhassa vaikka tämän kesän,siis odottaisit että hän on valmis keskustelemaan.Älä painosta häntä olemaan iloinen.
Minusta kuulostaa kuin hänellä olisi henkilökohtainen kriisi joka ei välttämättä liity sinuun,jos se sitä on,ehkä hän haluaa selvitä siitä yksin ja myöhemmin kertoa sinulle.
Onko hän masentunut?
Yhdessä yksilönä.
Kiitos mielipiteestäsi.
Tuo on mahdollista, soitin hänelle töihin eilen ja kerroin että hän voi tulla levollisin mielin kotiin, en aio häntä painostaa. Meni ihan mukavasti loppuilta ja tämä aamu.
Se tässä kauhistuttaa kun en tiedä missä mennään. Itse en miehenä voisi kuvitella että henkilökohtainen kriisi kanavoituu näin, minulle suhde on juuri se voimavara jolla kriiseistä mennään yli.
Olkoonkin niin että suhdetta kriisit rasittaa, silloin toinen jää vähälle huomiolle kun itse ei voi hyvin.
Pakko tässä on vähän kahdella tuolilla istua sikäli että varautuu lähtemään mutta myös jäämään.
Sikäli, ei kai se pitkä liitto helpoksi ole kenellekään tarkoitettu, right?
Luen juuri Harville Hendrix:in kirjaa "Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu".
Siitä saisitte eväät avioliiton korjaamiseen.
Hanki kirja käsiisi, ei ole mitään hömppää vaan pitkän uran parisuhdeterapeuttina tehneen miehen kirjoittama loistava teos.
Tämän avulla oma liittonikin olisi luultavasti pelastettu.
Kaikki keinot kannattaa käyttää.
Minä luulen että vaimollasi on henkilökohtainen kriisi jonka ajattelee johtuvan avioliitosta. Tai sitten hän on kokenut jääneensä avioliitossa yksin sinun keskittyessä työhön.
Joka tapauksessa, toivottavasti asiat selviää. Tuskin se vaihtamalla paranee.
Ei ehkä ole ihan reilua eikä edes realistista odottaa toista "palaamaan omaksi itsekseen joka on sellainen sellainen ja sellainen". Jos oma itse on juur nyt tällainen.
Ehkä teidän on aika pitää elämänkaaren tavoitekeskustelu. Vaimosi taisi jo tarjota sulle mahdollisuutta siihen kysymällä mitä sinä elämältä haluat.
Nuorena sitä olettaa että kumppanilla on samat arvot, tavoitteet ja unelmat kuin itsellä. Seurustelun alussa näistä jopa jutellaan. Ajan saatossa itsekunkin näkemys elämästä ja arvoista myös muuttuu - ja jotta pysytään ajan tasalla pitäisi taas jutella.
Sinun kannattaisi, ehkä kuitenkin millään lailla painostamatta, varmaan viestiä vaimollesi että olet valmis tekemään töitä ja selvittämään asioita jotta voisitte löytää taas tien toistenne luo. Ja että sen hyvän yhteisen vuoksi, mitä teillä on ollut tähän mennessä, ja yhteisen lapsen vuoksi, ja sinun häntä kohtaan tuntemasi rakkauden vuoksi, se työ ja selvittely kannattaisi tehdä. Kysy kuinka paljon hän tarvitsee aikaa miettiä, ja kerro että annat sen ajan vaikka odottelu epäselvässä tilanteessa on tuskallista sekä sinulle että lapselle.
Ehkä selvitätte tilanteen. Toivon sitä. Mutta jos ei niin sitten ei. Ei toisen kanssa voi väkisin olla.
Ei nyt saa ymmärtää väärin tätä palaamista jonnekin aikakaudelle. Tarkoitan sitä että kun tämä "erohalu" kävi ilmi 2 viikkoa sitten, hän sulkeutui. Ei siis 4 vuotta tai vuosi, vaan pari viikkoa sitten. Se mitä toivoisin olisi että hän saisi takaisin se parin viikon takaisen tai muutaman kuukauden takaisen mielentilan jossa voi jutella.
Jos itse näen asian oikein, hän on ihmisenä hyvin paljon samanlainen mitä esim. 5 vuotta sitten.
Toki niin että lapsi tullessaan plus töistä tuleva paine on muuttanut häntä semmoiseksi miksi me kaikki tullaan kun arki on kovaa. Sitä arkea olen koittanut kotitöitä tekemällä pehmittää ettei ne enää kuormittaisi lisää.
Sinun vaimosi käyttäytyy kuin minä.. Minulla kriisi alkoi siitä kun tajusin että tämä ei ole sitä mitä haluan, olin voinut pahoin jo monta vuotta,en ymmärtänyt miksi, en rakastanut en välittänyt, totesin jopa pettämisen jälkeen kauhukseni etten katunut, vaan että se tuntui jopa hyvältä, sairasta! En halua tehdä sitä miehelleni enkä itselleni että jatkaisin sudetta jossa tiedän että tulen pettämään uudestaan ja uudestaan, koska en tunne mitään rakkautta toista kohtaan.. Mieheni juuri toivoo ja kaipaa sitä iloista tyttöä vuosien takaa takaisin, mutta en ole se enää, olin silloin nuori, aivan eri ihminen, naivistinen lapsi.. Se mikä silloin oli suurta tuntuu nyt täysin mitättömältä ja naurettavalta, tunnen että olen kasvanut miehestäni ohi ja eroon koska ajatuksemme ja toiveemme eivät kohtaa.. Olen ilkeä ja kylmä koska teen jo ero prosessia hiljaa itsekseni. Takaisin mua ei saa koska sitä ihmistä en enää tunne joka joskus halusi mieheni kanssa olla..
Ymmärrän tilanteesi, uskon näin. Joskus näkee pareja jotka ovat aivan epäsuhtaisia, tulevan eron huomaa jo kaukaa. Monasti on niin että toinen on täysin uppoutunut asiaan joka toista ei pätkääkään kiinnosta, esim. Golf, ura tai mikä lie.
Senkin tajuan jos yhteen mennään 16v niin niillä ihmisillä jotka silloin oli tekemisissä ei ole nykyisyyden kanssa mitään tekemistä.
Mutta meidän tilanne ei ole näin. Meistä kumpikaan ei ollut naivistinen lapsi missään vaiheessa. Olemme kokeneet matkan varrella paljon yhdessä ja yksin.
Kun tapasimme olimme 23v ja suhteita takana molemmilla, pitkiäkin (pari vuotta). Naimisiin päädyimme muutaman vuoden seurustelun jälkeen.
Meistä kummallakaan ei ole ollut suurempaa "baarivaihetta" naimisiinmenon jälkeen, olemme olleet mielestäni aikuisia kaiken aikaa. Ts. koen, tai tiedän, että itsekin olen aikuinen enkä tästä aikuisemmaksi toivottavasti tule. Joudun töideni puolesta seuraamaan kuinka 40-50v ihmiset käyttäytyvät kun irti pääsevät ja toivottavasti itse en ala koskaan käyttäytyä niin. Minua, ja uskon että vaimoani myös, kiinnostaa kahden aikuisen ihmisen välinen suhde jossa lapsikin voi hyvin. Ns. vastuullisuus on in.
Luin tarinasi vielä uudelleen ja ajattelin kysyä...mitä ovat ne toiveet ja ajatukset jotka eivät kohtaa, sinun ja miehesi? Noin "kouriintuntuvalla" tasolla?
Onko teillä lapsia?
Ihan sama juttu minulla. Ja omakohtaisesta kokemuksesta ja mitä olen vierestä seurannut niiiiin monta ystävieni parisuhdetta niin voisin veikata että tämän alkuperäisen kirjoittajan vaimolla on mieli ja sydän jonkun toisen miehen luona. Ei uskalla sitä tunnustaa, ettei loppupelit menis sotkuisiksi ja syntyis liikaa katkeruutta. Olisi sitten liian vaikea sopia käytännön asioista, lapsiin liittyvistä ja muista. Kovasti tsemppiä kaikille tälläisten asioiden kanssa painiville.
Olen lukenut kaikki kirjoittamasi viestit. Olet älykäs (myös tunneälykäs) mies, joka kyllä tiukasta tilanteestasi selviät, kävi suhteessanne miten tahansa.
Viisasta varmasti on olla puhumatta liikaa, jotta toinen ei tunne itseään painostetuksi. Seurasin jokin aika sitten ystäväperheen kriisiä sivusta. Ystäväni sanoi jossakin vaiheessa:"Joskus tekisi mieli purra kieli poikki, ettei aina tule päästettyä suustaan sammakoita". Hän tarkoitti sanomisellaan sitä, että puhuminenkaan ei ole aina hyväksi. Jos toinen koko ajan kyselee syntyjä syviä ja kertoo omia tuntemuksiaan, tuloksena voi olla lukko, jossa se kriisissä oleva kumppani ei lopulta uskalla puhua mistään, hyvä jos uskaltaa tulla kotiin, mutta tämänhän jo tiedätkin. Heidän liitossaan toinen puolisoista asui vähän aikaa muualla juuri sen takia, ettei toinen tuntisi itseään koko ajan painostetuksi. Ja heillä se toimi. Se eroa miettivät puoliso havahtui tähän muutokseen ja tajusi, ettei hän eroa halua, vaan kyse on hänen omasta henkilökohtaisesta kriisistään, johon liittyy työuupumusta ja ehkä ikäjuttujakin.
Mainitsit, että vaimosi puhui edellisen kerran erosta viisi vuotta sitten. Eroajatukset saattavat muhia päässä vuosia ja ponnahtaa sitten voimalla pintaan. Voi olla, että vaimosi ei koko viiden vuoden aikana sittenkään ole ollut sisimmässään tyytyväinen asioiden tilaan, eikä se tarkoita sitä, että sinussa olisi jotain vikaa.
Toisaalta mahdollista on sekin, että vaimosi on herännyt nyt niin sanottuun avioliiton arkeen. Sekin tulee aina jonakin päivänä vastaan. Kaikista ei ole sitä arkea elämään, vaan he hakevat kokemuksia, elämyksiä, pilvilinnoja ja ihanaa rakastumisen tunnetta. He lähtevät hakemaan auvoa ja ihanuutta aina uudestaan ja uudestaan, etsivät aidan takana mahdollisesti olevaa vihreämpää ruohoa, vaikkei sitä oikeasti ole olemassakaan.
Epätietoisuudessa eläminen on raskasta. Toivon sinulle voimia. Hopeareunuksen etsiminen hankalasta tilanteesta voi tuntua yltiöoptimismilta, mutta kävi miten kävi, sinusta itsestäsi tulee tässä myllyssä entistä fiksumpi ja tunneälykkäämpi ihminen. Kriisit ovat aina kasvun paikka.
Kapallinen sympatiaa sinulle!
Alkuvaiheessa keskutelijat ovat käyneet kannunvalantaa siitä, onko vaimollasi suhde jonkun toisen kanssa. Uskon, että olet oikeassa, kun sanot, että siitä ei ole kysymys. Sekä miehillä että naisilla vaisto toimii tässä asiassa, ja osaat varmasti lukea vaimoasi oikein, kun sanot, että hänellä ei sellaista ole.
Tässä kun pohtii ja yrittää löytää itsekritiikkiä niin onhan se mahdollista että tällainen mies joka huolehtii itsestään ja muista ja tekee hommia ja hoitaa kotia...voihan se olla vaan...tylsä.
Mistä sen tietää? Joskus kun seuraa noita huolehtivia naisia vaikka esim. huumeongelmaisine miehineen niin miettii että kuinka voi olla että ns. kunnon mies ei pärjää ja nuo tommoset kyllä.
Tosiasia on kuitenkin se että kun paiskii töitä ja kotihommia, molempia paljon, niin se sohvakin on kiva paikka joskus.
Kyllä minäkin sen tiedän kuinka joskus ns. toinen nainen voi kolahtaa lujaa, mutta kun miettii että jos teen näin, se johtaa tuohon, ja se taas...Silloin tulee olo että parempi jättää asia niikseen ja tuntea hyvää oloa kun saa siltä naiselta myötätuntoa, ihastumista tms. osakseen. Pettämisestä ei selviäisi millään, en ainakaan minä, tekee sen sitten itse tai puoliso.
Luulen että elämän peruskysymys on oppia onnelliseksi, ei se että onni tulee jostain ulkoa.
Olen matkustanut jonkun verran ns.köyhissä maissa ja siellä ihmiset ovat jopa onnellisempia kuin me yltäkylläisyyden kyllästämät länsimaalaiset voittajat.
Eksyinpä asiasta mutta ei se mitään.
Se filosofia mikä yksilöllä on tulee tod.näk. esille kaikessa missä se toimii, oli asia sitten parisuhde tai muu.
Minun mieheni sanoo, että hän osoittaa rakkaustensa huolehtimalla juuri tuollaisista käytännön asioista. Hoitaa kaikki kodin talousasiat, vakuutukset, remontit, asuntokaupat...ymmärrätkö, hän haluaa järjestää kaikki puitteet kuntoon, jotta minä sitten voisin olla se ihana aurinkoinen itseni. Osaan kyllä arvostaa sitä, mutta kun me naiset vaan ollaan romanttisempia sitten. Minun mieheni ei halaile, ei helli, ellei se ole sitten juurio ennen seksiä. Sellainen henkilökohtainen huomioiminen on loppunut jo aikoja sitten. Kukat on "kalliita", syntymäpäivälahjaksi hän ei keksi mitään (lue: hän ei ole kuunnellut, mistä minä olen kiinnostunut) ja sen sellaista, mistä nyt voi tietysti sanoa, että turhaa. Mutta kun joskus oli niin. Joskus olin kaikki. Haluaisin etsiä sellaisen tunteen taas jonkun kanssa.
Ja me nyt vaan emme elä kehitysmaassa. Tilanne olis varmasti toinen, jos kyseessä olisi eloonjäämistaistelu. Mutta kun ei ole.
ihan selkeesti mitä asioita arvostat ja odotat häneltä,ihan suoraan,ei mitään vihjailua,.Ja kas kuukauden päästä huomaat kuinka hän huomioi sinua juuri noilla asioilla,hän ei varmastikkaan ole sinulle tahallaan epämielyttävä
Lahjan ostaminen naiselle on vaikeaa, en tiedä miksi mutta minusta näihin lahjoihin, ostamisiin ja saamisiin ladataan paineita kohtuuttomasti. Se on kumminkin vain lahja.
Itse olen muistanut äitienpäiväkukat, synttärilahjaksi olen yrittänyt löytää vaimoni keräilemiä kirjoja, ja tässä on taas probleema: Vaimon on pakko auttaa valinnassa, hänhän niitä sarjoja keräilee, ja kertoa minkä kirjan haluaa, mutta se ei ole sitten yllätys enää.
Vietettiin ihan kivasti Juhannusaikaa. Sain vihdoin hänet puhumaan, ja hän kertoi että vuonna 2001 kun olin pois kotoa paljon hän ikäänkuin pakotti itsensä itsenäistymään. Olimme muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja lapsemme oli noin vuoden ikäinen. Sen jälkeen hän kadotti läheisyyden kaipuun.
Ennen hän vietti aikaa kainalossani kun katsottiin elokuvia ja juttelimme. Seksiä, hyvääkin, olemme toki harrastaneet vieläkin, mutta hän kertoi aloitekykynsä loppuneen tuohon jaksoon.
Tämä tunteiden puute on saanut hänet tuskastumaan, hän on odottanut että tunteet, läheisyydenkaipuu minua kohtaan palaisi mutta niin ei ole käynyt.
Minä en oikein ymmärrä naista tässä kohtaa, syy lienee että olen mies. Olen itsekin kokenut parisuhteen aikana "itsenäistymisiä" mutta en ole jotenkaan antanut niiden häiritä.
On tämä hankalaa, hänen erohalunsa ovat edelleen vahvat. Itse en haluaisi lopettaa 11 vuoden jaksoa tähän enkä mihinkään muuhunkaan, rakastan häntä syvästi.