Aina on erillisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tunne

Jo lapsena tuntui etten kuulu mihinkään porukkaan. Leikin yksin, en tykännyt juurikaan leikkiä porukassa ja ahdistuin helposti. Koulussa olin melko yksinäinen ja vuosikausia pahasti ja väkiivaltaisesti koulukiusattu. Koulu meni arvosanoiltaan hyvin ja tykkäsin lukea ja hankkia yleistietoa, Kirjoittamaan ja lukemaan opin jo 5-vuotiaana. Teini-iässä olin ylipainoinen enkä liikunnallinen, ja en tohtinut lähestyä tyttöjä lainkaan kun pidin itseäni rumana ja ujona.

Opiskeluaikana täysi-ikäisenä säilyi aina tietty joukkoon kuulumattomuus, eli en viihtynyt sliipattujen sivistyneistä kodeista tulleiden opiskelijoiden porukoissa vapaa-ajalla. vaan ainoastaan parin rennomman ja juopottelua kapakoissa harrastavien seurassa. Heihinkään en pystynyt luomaan pitkäaikaista kestävää kaveruussuhdetta. Seurusteluja ja yhden yön suhteita oli runsaasti naisten kanssa, kiitos alkoholin rohkaisun, ja samalla opin muutenkin toki juttelemaan ja pitämään seuraa selvinkin päin. Kuitenkin, ei halua kiinnittyä pitkäaikaisesti ja aina jotenkin vaan ulkopuolisuuden tunne.

Alkoholia tulikin käytettyä kauan, se helpotti tiettyä erilaisuuden tunnetta ja antoi kapakoissa hetkeksi sosiaalisuutta. Selvinpäin en olisi niiden kapakkatyyppien lähellä viihtynyt lainkaan.

Työelämässä on aina ollut ulkopuolisuuden tunne. Työasioissa kommunikointi sujuu, mutta kuormitun kokouksissa ja en saa luotua vapaa-ajan kaveruuksia sieltäkään. Puoliso on, mutta aina tulee jotensakin ulkopuolinen olo ja huonommuuden tunne. Vanhempiinkin oli pinnalliset suhteet, ei halailuja eikä vahvoja tunteita.

Onko muille tuttua?