katsoa totuutta silmiin ja ymmärtää oma itsensä miksi näin asiat menny 42 vuotta

Itke silloin kun itkettää, ei muista tarvitse välittää siinä tilanteessa. Jos joku ihmettelee, mitä itket, niin mitä väliä sillä on.
Ja jos taas itku ei tule, ei silläkään ole väliä, eivät kaikki pysty itkemään, vaikka haluaisivatkin.
Tunnepuoli kehittyy ihmisellä aika pitkälti kotona opituista asioista. Jos kotona ei näytetä tunteita, eikä niistä puhuta, on se vaikeampaa myös aikuisena.

Entisaikaan taisi tunteista puhuminen olla perheiden kesken vielä niukempaa kuin nykyään.
Nykyään tosin näkee, että monilla on vajavaiset tunnetaidot. Tunteitakin voi opetella, niiden kanssa voi opetella pärjäämään, niitä voi opetella näyttämään, jne.
Omalla kohdallani tunnistan myös tuon, että olen ollut aina valmis auttamaan muita, mutta taas avun pyytäminen toisilta on todella vaikeaa.
Itse autoin useimmiten ihan vapaaehtoisesti, oma-aloitteisesti, vaikkei sitä aina edes pyydetty. Siitä sai hyvän mielen itselle, sekä myös toiselle, sille jota auttoi.

tai en mä tiijä onko se mikään tapa ollunna, että olkoon asia miten on, mutta näin se on toi kuvio menny että seiniä tuijotettu. Ei kait ole tapa&luonteenpiirre vaipua yksinäisyyteen&omiin oloihin, tai voi ollakin, mut veikkaan että enempi minäkuvaongelmiin liittyy johtuen muun muassa mummini historiasta joka periytynyt lapsille ja lapsenlapsille. Hyvin huomattavaa on se, että lähisuvussani äitini puolelta on eriasteisia henkisiä sairasteluja ja aika monella sama juttu kuin mulla eli minäkuvaongelmia ja se ettei pääse yhteyteen kanssaihmisiin jne. Esim isoserkkuni on takuueläkkeellä kuten minä että hän vain tuijottanu seiniä ja pelaa omassa huoneessa luurit korvalla tietokonepelejä ja kävin kerran moikkaamassa häntä niin kyllä hän alkoi puhua minulle mut harmi vaan se, että pelaa koko ajan melkein 24/7 väkivaltapelejä, mut ei häneen koskaan ne pelit ole vaikuttaneet siten että hänestä olis tullu väkivaltainen, muttei ole ehkä kovin tervettä tehdä tommottii koko ajan. Käy hän toki kaupoissa ostoksilla. Hänellä myös kuten minulla kiusaamishistoria että hän on näitä jokapäiväkiusattuja. Isoveljeä myös kiusattiin, siis hänen isoserkkuni isoveljeä ja se hänen isoveli on työelämässä. Hän syntyi pienipäisenä ja päätä piti operoida ettei olis tullu hänestä sairasta. Minulla on pieni pää eli näyttää ettei ole takaraivoa ollenkaan että tuntuu että vasemman kalloni puolelta puuttuisi osa päästäni.

olen pannut merkille noin 1-2 vuoden aikana että kaksi veljeni lapsista ehkä hieman karttelevat, jopa pelkäävät minua. Huomasin tossa esim viime kerralla että toinen lapsista arkaili/vierasti minua. Pikkulapsi kun on semmonen että se huomaa herkästi jos ihmisessä ei ole kaikki ihan ok. Eikös pikkulapsi huomaa sen herkemmin vai onko näin?

no mitenkä tuo nyt oikein ottaa? varmaan ainaki tasapainoisempi oon nykyään kuin 10 vuotta sitten kun silloin vuosien 2010-2015 aikana (etenkin silloin ) ja vähän myös sen jäläkeen tuli riideltyä ihan liikaa sosiaalisessa mediassa niiden kanssa jotka kiusasi minua ja kirjottelu meni välillä aika hurjaksikin että tuli sanottua kovia kommentteja puolin ja toisin toisten kimpussa oltiin sanallisesti. Netin ulkopuolella en ole ajautunut sellaisiin ongelmiin. En oikeastaan koskaan. Tuohon nettikommentointiin tuli sitten muutos kun aloin työstää ongelmiani eli otin itteeni niskasta kii.

itsemurha-alttiutta on ollut myös vuosien aikana, mut enempi liittyy tuonne nuoruusvuosiin. Vielä yli 20 vuotiaanakin oli niitä aika paljon mut pääsin niistä eroon.





kai mä ihan ok ihminen olen. En nosta itseäni muiden yläpuolelle enkä alapuolelle. Sen tiedän että lähimmäiset ainakin tykkäävät minusta ja se on tärkeintä. Ihan kaikki eivät tykkää minusta eivätkä kovin monet ymmärrä minua kun mun elämä on mennyt sillai että oon jämähtänyt kotiin (oikeastaan jo ennen 20 ikävuotta jämähdin kotiin) ja vähän tai hyvin vähän ollut osallisena suomiyhteiskunnan työelämässä että siitä varmaan tietyt ihmiset on katkerana ja vihaisena minulle kun osa lopettaneet tervehtimisenkin. Osa voi pitää mua epäilyttävänä, ehkä valehtelijana, koska ne huomaa etten näytä sairaalta koska näytän terveeltä mutta ei ne voi tietää mitä mun sisimmissäni on. Nimittäin kaksi henkilöä mielenterveystoimistolla (potilaita&sairaita kuten minä) sanoi mulle ihan kasvotusten "et sinä voi olla henkisesti sairas kun näytät ihan terveeltä" niin silloin mua ärsytti niiden kommentit.

yhessä vaiheessa elämääni (noin 7 vuoden aikajaksolla) mulla oli myös raivokohtauksia. Toki ne säikäytti ei ainoastaan minut vaan lähimmäiseni, mutta otimme asiasta selvää mistä ne raivarit johtuu ja alkoi selvitä että hermostorakenteesta ihan että neurologisesti hieman poikkeava ja raivokohtaukset oli myös vakavien kiusaamiskokemusten takia tulleet osaksi elämääni, mutta sain apua lääkkeiden ja puheterapian kautta ja raivokohtauksia ei ole ollut 15 vuoteen. Joskus voi tulla semmonen että saatan hermostua ja sanon isälleni "ole hiljaa" muttei mitään vakavaa.

kun sain raivokohtauksia niin en ollut koskaan kenellekään väkivaltainen sillä jos sellainen kohtaus iski niin löin vain oven lujaa kiinni ja karjuin isoon ääneen.