Ellen G. White jatkuva ja arvovaltainen totuuden lähde

Aloittaja näytti listanneen adventistien opinkappaleita, jotka hänen mielestään eivät ole raamatullisia.

Anonyymi kirjoitti:

Aloittaja näytti listanneen adventistien opinkappaleita, jotka hänen mielestään eivät ole raamatullisia.

Vaan kun eivät kaikki edes ole sitä, vaan ihan tuulesta temmattua huuhaata.

"Kai A on väärässä, jos on noin sanonut, vaikka itsekin olen jonkun kerran havainnut kohdan, joka selvästi näyttää kirjasta tai lehdestä lainatulta, mutta on jossakin yksityiskohdassa ristiriidassa sen kanssa, mitä White muualla selkeästi opettaa."

Tämähän on sitä uskonlahkojen harrastamaa perinteistä kaksoisviestintää. Sen avulla voidaan helposti todistella tai kieltää asioita tilanteesta riippuen, sillä joka tilanteeseen löytyy "sopiva todiste", mitä kulloinkin halutaan korostaa.

"Aloittaja ei ole ihan ajan tasalla kommentteineen. Whitea koskevan opinkohdan oleellinen sisältö on loppulauseessa: "Raamattu on se normi, jolla kaikki opetukset ja kokemukset on koeteltava.""

Valitettavasti tälle protestanttien Sola Scriptura -periaatteelle ei ole mitään raamatullisia tai muitakaan luotettavia perusteita, sillä se on Lutherin aivan omasta päästään keksimä periaate. Toisin sanoen siis EPÄRAAMATULLINEN HARHAOPPI, joka vain vahvistaa Katolisen kirkon roolia "Jumalan edustajana" ja kristikunnan Äitikirkkona.

Merkillistä, ettei "enemmän kuin profeetta" tätä hoksannut kopioidessaan sen Lutherilta?

https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/yksin-raamattu/

"Epälooginen sola scriptura

Sola scriptura kaatuu omaan loogiseen mahdottomuuteensa. Raamatusta ei nimittäin selviä, mitkä kirjat ylipäänsä kuuluvat Raamattuun. On muistettava, että Raamattu koostuu useista erilaisista eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitetuista kirjoista. Ensimmäiset kristityt eivät olleet yksimielisiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Uuteen testamenttiin. Mistä protestantti siis tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, kun kerran Raamattu ei missään kohdassa luettele, mitkä kirjat siihen kuuluvat? Ainoa vastaus tähän kysymykseen on apostolinen traditio, jonka jokainen Raamatun hyväksyvä tietoisesti tai tietämättään joutuu hyväksymään. Paavi Damasus määritteli vuonna 382 Rooman kirkolliskokouksessa tradition perusteella, mitkä kirjat sisältyvät Raamattuun. Pyhän Hengen johtamana kirkon opetusvirka vahvisti Uuden testamentin sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme.

Jos siis protestantti uskoo, että Uusi testamentti on sellaisenaan erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta, on hänen myös loogisesti hyväksyttävä, että Raamatun ”julkaisseen” katolisen ja apostolisen kirkon traditio ja opetusvirka ovat erehtymättömästi määritelleet Raamatun sisällön sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Tässä vaiheessa sola scriptura on raunioina, sillä protestantti on joutunut hyväksymään uskonkappaleen (Uuden testamentin sisällön) katolisen tradition eikä yksin Raamatun nojalla.

Jos siis Pyhä Henki inspiroi ja kokosi Raamatun, kuten kaikki kristityt uskovat, on katolinen kirkko Pyhän Hengen maanpäällinen työkalu ja äänitorvi, sillä juuri kirkon kautta Pyhä Henki ilmoitti, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat, ja nimenomaan kirkon ansiosta protestantit voivat tietää Raamatun olevan Jumalan sanaa. Kirkko ja Raamattu ovat siis tiukasti toisiinsa sidottuja – on hyväksyttävä joko molemmat tai ei kumpaakaan. Sen sijaan on epäloogista hyväksyä osa kirkon ja tradition opetusta ja hylätä loput.

Jos protestantti ei suostu hyväksymään katolisen kirkon auktoriteettia, hän joutuu yhtä ongelmalliseen ja epäloogiseen toiseen ääripäähän. Hän joutuu myöntämään, että hänellä ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että Raamatussa on juuri oikeat Jumalan inspiroimat kirjat. Jos Uuden testamentin kaanon ei ole osa Jumalan ilmoitusta, joudutaan päättelemään, että on mahdollista, että siihen sisältyisi ei-inspiroituja kirjoja ja että siitä saattaa puuttua inspiroituja kirjoja. Kysymys kaanonista muuttuu subjektiiviseksi, ja jokainen voi periaatteessa omien perusteidensa mukaan poistaa Raamatustaan haluamansa kirjat. Tähän ääripäähän suistui mm. itse Luther, joka otti itselleen vapauden pitää useita Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuulumattomina."

Anonyymi kirjoitti:

"Kai A on väärässä, jos on noin sanonut, vaikka itsekin olen jonkun kerran havainnut kohdan, joka selvästi näyttää kirjasta tai lehdestä lainatulta, mutta on jossakin yksityiskohdassa ristiriidassa sen kanssa, mitä White muualla selkeästi opettaa."

Tämähän on sitä uskonlahkojen harrastamaa perinteistä kaksoisviestintää. Sen avulla voidaan helposti todistella tai kieltää asioita tilanteesta riippuen, sillä joka tilanteeseen löytyy "sopiva todiste", mitä kulloinkin halutaan korostaa.

Lue lisää

Siis mikä tässä oli kaksoisviestintää. Sekö, että yksi adventisti kirjoitti eri tavalla kuin toinen adventisti? Asia nyt vain sattuu olemaan niin, että ihmisillä (adventisteillakin) on erilaisia mielipiteitä... ihan samoin kuin adventistien vastustajilla on erilaisia ja jopa toistensa kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä. Sellainen yhteisö, jossa ei mielipide-eroja sallita (ja sellaisiakin taitaa olla) olisi aivan kamala. Minä ainakin olen tyytyväinen siihen, että saan adventtikirkossa esittää ajatuksia, jotka joskus poikkeavat toisten adventistien käsityksistä ja joskus jopa kirkon opinkohdista, joita ei ole kaikilta osin järkevästi valittu tai sanoitettu.

Anonyymi kirjoitti:

"Aloittaja ei ole ihan ajan tasalla kommentteineen. Whitea koskevan opinkohdan oleellinen sisältö on loppulauseessa: "Raamattu on se normi, jolla kaikki opetukset ja kokemukset on koeteltava.""

Valitettavasti tälle protestanttien Sola Scriptura -periaatteelle ei ole mitään raamatullisia tai muitakaan luotettavia perusteita, sillä se on Lutherin aivan omasta päästään keksimä periaate. Toisin sanoen siis EPÄRAAMATULLINEN HARHAOPPI, joka vain vahvistaa Katolisen kirkon roolia "Jumalan edustajana" ja kristikunnan Äitikirkkona.

Merkillistä, ettei "enemmän kuin profeetta" tätä hoksannut kopioidessaan sen Lutherilta?

https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/yksin-raamattu/

"Epälooginen sola scriptura

Sola scriptura kaatuu omaan loogiseen mahdottomuuteensa. Raamatusta ei nimittäin selviä, mitkä kirjat ylipäänsä kuuluvat Raamattuun. On muistettava, että Raamattu koostuu useista erilaisista eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitetuista kirjoista. Ensimmäiset kristityt eivät olleet yksimielisiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Uuteen testamenttiin. Mistä protestantti siis tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, kun kerran Raamattu ei missään kohdassa luettele, mitkä kirjat siihen kuuluvat? Ainoa vastaus tähän kysymykseen on apostolinen traditio, jonka jokainen Raamatun hyväksyvä tietoisesti tai tietämättään joutuu hyväksymään. Paavi Damasus määritteli vuonna 382 Rooman kirkolliskokouksessa tradition perusteella, mitkä kirjat sisältyvät Raamattuun. Pyhän Hengen johtamana kirkon opetusvirka vahvisti Uuden testamentin sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme.

Jos siis protestantti uskoo, että Uusi testamentti on sellaisenaan erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta, on hänen myös loogisesti hyväksyttävä, että Raamatun ”julkaisseen” katolisen ja apostolisen kirkon traditio ja opetusvirka ovat erehtymättömästi määritelleet Raamatun sisällön sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Tässä vaiheessa sola scriptura on raunioina, sillä protestantti on joutunut hyväksymään uskonkappaleen (Uuden testamentin sisällön) katolisen tradition eikä yksin Raamatun nojalla.

Jos siis Pyhä Henki inspiroi ja kokosi Raamatun, kuten kaikki kristityt uskovat, on katolinen kirkko Pyhän Hengen maanpäällinen työkalu ja äänitorvi, sillä juuri kirkon kautta Pyhä Henki ilmoitti, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat, ja nimenomaan kirkon ansiosta protestantit voivat tietää Raamatun olevan Jumalan sanaa. Kirkko ja Raamattu ovat siis tiukasti toisiinsa sidottuja – on hyväksyttävä joko molemmat tai ei kumpaakaan. Sen sijaan on epäloogista hyväksyä osa kirkon ja tradition opetusta ja hylätä loput.

Jos protestantti ei suostu hyväksymään katolisen kirkon auktoriteettia, hän joutuu yhtä ongelmalliseen ja epäloogiseen toiseen ääripäähän. Hän joutuu myöntämään, että hänellä ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että Raamatussa on juuri oikeat Jumalan inspiroimat kirjat. Jos Uuden testamentin kaanon ei ole osa Jumalan ilmoitusta, joudutaan päättelemään, että on mahdollista, että siihen sisältyisi ei-inspiroituja kirjoja ja että siitä saattaa puuttua inspiroituja kirjoja. Kysymys kaanonista muuttuu subjektiiviseksi, ja jokainen voi periaatteessa omien perusteidensa mukaan poistaa Raamatustaan haluamansa kirjat. Tähän ääripäähän suistui mm. itse Luther, joka otti itselleen vapauden pitää useita Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuulumattomina."

Lue lisää

En ole yhtään pahoillani siitä, että Raamattu on adventtikirkon normi eikä esim. Ellen White, tai kirkon johtaja Ted Wilsion (kamala ajatuskin, koska Wilson elää ajassa sata vuotta sitten), tai kirkon yleiskokous, tai joku muu. Sola scriptura on paljon järkevämpi perusta kristillisten yhteisöjen elämälle ja toiminnalle kuin se, että asiat olisivat perinteen, jonkun ihmisen tai ihmisryhmän hallinnassa.

Esitetty sola scriptura kritiikki ei ole kovin vakuuttavaa. Ensinnäkin anonyymi pitää sitä Lutherin keksintönä ja toistaa katolisen kirkon sola scripturasta esittämiä väitteitä, joiden mukaan katoliset kokosivat Raamatun kaanonin ja siksi Raamattuun uskovien protestanttien pitäisi seurata katolista kirkkoja. Oikea käsitys on se, että yksin Raamattu oppi oli kritiikki katolisen kirkon väärinkäytöksiä ja hidasta uudistumista vastaan. Samalla se antaa sen periaatteen ettei mikään kirkko (ei adventtikirkkokaan) saa väittää edustavansa ainoaa oikeaa ja lopullista tai täydellistä uskon käsitystä.

Luther kyllä löysi uudelleen jo monien kirkkoisien esittämän opin Raamatun kirjoitusten arvovallasta. Kirjoituksia oli (vähän toisistaan poikkeavia koosteita aspostolien kirjoituksina pidetyistä teksteistä) jo kauan ennen kuin UTn kaanonin 27 kirjaa päätettiin Hippon konsiilissa muutama vuosi ennen vuotta 400. Tuo kokous ei ollut katolisen kirkon järjestämä, koska katolista kirkkoa ei silloin vielä ollut. Itse asiassa seitsemää ensimmäistä kirkolliskokousta pidetään kaikkien kristittyjen yhteisinä kokouksina, koska tärkeimmät niissä päätetyt asiat ovat vieläkin kaikkien perinteisten kristillisten yhteisöjen mielestä oikein. Tärkeää on huomata se, että mukana ei ollut vain latinalaisia uskovia, vaan edustajia patriarkaateista Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa. Lisäksi kannattaa huomata, että Vanhan testamentin kirjojen osalta protestantit seuraavat juutalaisten pyhien kirjojen perinnettä, eivät katolisten tai kirkolliskokousten.

Mielestäni kirjoittajalla on myös väärä käsitys sola scripturan merkityksestä. Sola scriptura ei ole ainoa sola oppa. Ne kaikki kuuluvat yhteen eivätkä toimmi toisistaan erotettuna. Tärkeimmät: Solo Christo - yksin Kristus, sola gratia - yksin armosta - sola fide - yksi uskosta jne. Jos sola scripturaa mietietään erillisnä näistä muista asioista, jotka yksin muodostavat kristillisen opin pohjan - se tekisi Raamatusta kuivaakin kuivemman lakikirjan. Vain kaikki sola opit yhdessä antavat oikean kuvan. Siis Raamattua on luettava niin kuin se olisi Kristuksen kirja ja sitä on tulkittava Kristuksen valossa. Samalla Raamatusta on etsittävä sitä, mikä kertoo armosta jne. Näiden termien tarkoitus on koota yhteen se, mikä on kristillisen uskon oleellinen sisältö. Lutherin raamattukäsitys oli Kristukseen ja armoon keskittyvä. Sana-inspiraatio oppiin uskovat fundamentalistikalvinistit eivät siis edusta sola scripturaa (vaikka Raamattu voi olla heille kaikki kaikessa) - eivätkä muuten termiä käytäkään niin usein kuin luterilaiset.

Jutun ydin on siis se, etteivät perinteet tai paavit tai kirkkojen johtajat tai kirkkojen kokoukset määrää uskon sisältöä, vaan sitä etsitään Raamatusta Kristuksen ja armon ja uskon avaimia käyttämällä, eikä se ole oikeaa sola scripturaa, että Raamatusta etsii kohtia, joilla tuomita toisin ajatteleva ei toisella tavalla eläviä, koska sola luetteloa voi myös jatkaa vaikkapa sanoilla sola caritas - yksin rakkaus.

Anonyymi kirjoitti:

"Aloittaja ei ole ihan ajan tasalla kommentteineen. Whitea koskevan opinkohdan oleellinen sisältö on loppulauseessa: "Raamattu on se normi, jolla kaikki opetukset ja kokemukset on koeteltava.""

Valitettavasti tälle protestanttien Sola Scriptura -periaatteelle ei ole mitään raamatullisia tai muitakaan luotettavia perusteita, sillä se on Lutherin aivan omasta päästään keksimä periaate. Toisin sanoen siis EPÄRAAMATULLINEN HARHAOPPI, joka vain vahvistaa Katolisen kirkon roolia "Jumalan edustajana" ja kristikunnan Äitikirkkona.

Merkillistä, ettei "enemmän kuin profeetta" tätä hoksannut kopioidessaan sen Lutherilta?

https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/yksin-raamattu/

"Epälooginen sola scriptura

Sola scriptura kaatuu omaan loogiseen mahdottomuuteensa. Raamatusta ei nimittäin selviä, mitkä kirjat ylipäänsä kuuluvat Raamattuun. On muistettava, että Raamattu koostuu useista erilaisista eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitetuista kirjoista. Ensimmäiset kristityt eivät olleet yksimielisiä siitä, mitkä kirjat tulisi sisällyttää Uuteen testamenttiin. Mistä protestantti siis tietää, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, kun kerran Raamattu ei missään kohdassa luettele, mitkä kirjat siihen kuuluvat? Ainoa vastaus tähän kysymykseen on apostolinen traditio, jonka jokainen Raamatun hyväksyvä tietoisesti tai tietämättään joutuu hyväksymään. Paavi Damasus määritteli vuonna 382 Rooman kirkolliskokouksessa tradition perusteella, mitkä kirjat sisältyvät Raamattuun. Pyhän Hengen johtamana kirkon opetusvirka vahvisti Uuden testamentin sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme.

Jos siis protestantti uskoo, että Uusi testamentti on sellaisenaan erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta, on hänen myös loogisesti hyväksyttävä, että Raamatun ”julkaisseen” katolisen ja apostolisen kirkon traditio ja opetusvirka ovat erehtymättömästi määritelleet Raamatun sisällön sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Tässä vaiheessa sola scriptura on raunioina, sillä protestantti on joutunut hyväksymään uskonkappaleen (Uuden testamentin sisällön) katolisen tradition eikä yksin Raamatun nojalla.

Jos siis Pyhä Henki inspiroi ja kokosi Raamatun, kuten kaikki kristityt uskovat, on katolinen kirkko Pyhän Hengen maanpäällinen työkalu ja äänitorvi, sillä juuri kirkon kautta Pyhä Henki ilmoitti, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat, ja nimenomaan kirkon ansiosta protestantit voivat tietää Raamatun olevan Jumalan sanaa. Kirkko ja Raamattu ovat siis tiukasti toisiinsa sidottuja – on hyväksyttävä joko molemmat tai ei kumpaakaan. Sen sijaan on epäloogista hyväksyä osa kirkon ja tradition opetusta ja hylätä loput.

Jos protestantti ei suostu hyväksymään katolisen kirkon auktoriteettia, hän joutuu yhtä ongelmalliseen ja epäloogiseen toiseen ääripäähän. Hän joutuu myöntämään, että hänellä ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että Raamatussa on juuri oikeat Jumalan inspiroimat kirjat. Jos Uuden testamentin kaanon ei ole osa Jumalan ilmoitusta, joudutaan päättelemään, että on mahdollista, että siihen sisältyisi ei-inspiroituja kirjoja ja että siitä saattaa puuttua inspiroituja kirjoja. Kysymys kaanonista muuttuu subjektiiviseksi, ja jokainen voi periaatteessa omien perusteidensa mukaan poistaa Raamatustaan haluamansa kirjat. Tähän ääripäähän suistui mm. itse Luther, joka otti itselleen vapauden pitää useita Uuden testamentin kirjoja kaanoniin kuulumattomina."

Lue lisää

Höpöhöpö.