Parhaat levytetyt viulukonsertot

Tuukkasen ja Melartinin viulukonsertot ovat minusta huomattavasti yhtenäisempiä ja nautittavampia säilyttäessään avausosassa tunnelman alusta loppuun kun Sibbellä on enintään jotakin häivähdyksiä jostakin jota säveltäjä ei kykene kehittelemään johdonmukaisesti ja sublimoimaan adoksi koko osan draamallisen kaaren käsittäväksi yhtenäiseksi ja aidoksi tunnelmaksi vaan osaa katkovat solistin kadenssit, orkestrointi on hapuilevaa ja kömpelöä matalien soittimien, kuten bassojen hallitsemassa ja epämääräisestikin murisevassa sointikuvassaan ja episodista siirrytään hieman rapsodisesti ja improvisatorisesti toiseen ilman mitään kiinteästi laulavaa linjaa ja väliin huilut virittävät kansanomaisen nopeatempoisen välikkeen eikä alun herkästi sävytetty häivähdyksen omainen alakuloinen ja hieman utuinen tunnelmaa palaa vaan musiikki polveilee epäsinfonisesti erityyppisten jaksojen vuorotellessa särkien yhtenäisyyden vaikutelman ja orkesterimusiikkikirjassa sitä luonnehdittiin vanhanaikaiseksi lajityyppinsä edustajaksi.

Wieniläisklassikot ovat viulukonserttojen säveltäjinä omaa luokkaansa, enkä väheksyisi Bachiakaan, mutta suomessa kauneinta ja tunneilmaisultaan koskettavinta ja romanttisen laulavaa linjaa käsittävää sävelkieltä sisältyy Melartinin konserton avausosaan ja keskiosaan finalen ollessa pinnallisempi ja kepeämpi, mutta pidän Tuukkasenkin 2. konsertosta, mutta näistä muista en pysty sanomaan mitään, mutta veikkaan että Fordellin, Sonnisen ja Tuukkasen esikoinen ja Saikkolankin uudelleen löydetty konsertto, joka soi Kaupunginorkesterin säveltäjän syntymän satavuotismuisto konsertissa, ovat vahvoja teoksia makuuni. Sibbestä pidin joskus päälle parikymppisenä vielä, mutta lumous on haihtunut. Lumous ei tässä merkitse suinkaan varsinaista musiikkin aikaansaamaa syvää lumousta, josta esim. Hildesheimer kirjassaan puhuu, tai mitä Tuukkasesta koen vaan ehkä pitäisi puhua vaikka taian raukeamisesta kun en parempaakaan keksi.