Olen miettinyt monesti,että ansaitseeko sellainen perheenisä,joka pahoinpitelee alaikäistä lastaan ja puolisoaan,ansaitseeko tällainen isän arvon.Mielestäni ei ansaitse.
Katselin eilen 23.06.-05 se Silminäkijä-dokumentin ja vaikka olenkin nähnyt saman ohjelman kertaalleen ennenkin,se pysäytti siitäkin huolimatta.
Mitä sellainen isä luulee tekevänsä?
Ei sellainen,jos nyt sanotaan,tunteeton peto ansaitse isän nimeä,eikä arvoa.Tuskin edes miehen arvoa,saatikka nimeä.
Ei se ole miehen tunnusmerkki,että pahoinpitelee perhettään.Olen itse joutunut kokemaan sitä,enkä suosittele kenellekään.
Kerron tässä nyt jotain sellaista,mitä olen nähnyt ja joka on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi:
Kerran ollessani noin 12-vuotias,meillä kotona oli jäölleen koettu väkivaltaisia hetkiä."Isä"ei ollut enää siinä vaiheessa kotona,kuten ei ollut usein muulloinkaan.Tuli yläkerrasta alakertaan,keittiöön juodakseni vettä kauhalla ämpäristä.Näin äitini polvillaan kaasuhellan edessä.Hänen päänsä oli hellan uunissa ja kaasuhana oli auki.Kuullesaan tuloni äitini otti päänsä ulos uunista ja sulki kaasuhanan-luultavammin se pelasti tilanteen.Lisäksi olen jäälkeenpäin saanut kuulla,että"isäni"oli sanonut äidilleni,että hän on valmis maksamaan joillekin tuttavilleen,että nämä mustamaalaavat äitini maineen avioero-oikeuden käynnissä."Isäni"siis otti minut väkisin luokseen asumaan.En kestänyt sitä kuitenkaan kovin kauaa.Sitä kesti noin 2 vuotta."Isäni"pakotti minut koulun jälkeen työskentelemään firmassaan mielettömän pienellä taskurahalla.Lisäksi koulunkin olisi pitänyt sujua kiitettävällä tavalla.Lisäksi minun oli huolehdittava kotitöistä.Tämä ajoi minut sellaiseen alennustilaan,että eräänä päivänä keräsin tavarani ja otin yhden koulukaverini mukaani koulun päätyttyä ja haimme tavarani"isäni"asunnolta ja sitten jätin avaimeni siihen asuntoon siihen olohuoneen pöydälle ja poistuin."isäni"yritti vielä useita kertoja vielä asumaan luokseen,mutta en antanut periksi...Nyt olen kohta 50-vuotias ja se taaksejäänyt elämäni on alkanut kaatua päälleni todella vakavasti.Olen kuitenkin saanut merkittävää apua kahdelta taholta.Toinen on seurakunnan raamattupiiri ja toinen on oma mt-hoitaja.Elämäni on tällä hetkellä melkoista vuoristorataa,mutta toivon,etei kukaan joudu kokemaan samanlaista helvettiä,jonka minä olen joutunut kokemaan.Tämä on tietenkin haaveajattelua,mutta jos joku sattuu lukemaan tämän jutun,niin pyydän kommenttia.
[email protected]
Katselin eilen 23.06.-05 se Silminäkijä-dokumentin ja vaikka olenkin nähnyt saman ohjelman kertaalleen ennenkin,se pysäytti siitäkin huolimatta.
Mitä sellainen isä luulee tekevänsä?
Ei sellainen,jos nyt sanotaan,tunteeton peto ansaitse isän nimeä,eikä arvoa.Tuskin edes miehen arvoa,saatikka nimeä.
Ei se ole miehen tunnusmerkki,että pahoinpitelee perhettään.Olen itse joutunut kokemaan sitä,enkä suosittele kenellekään.
Kerron tässä nyt jotain sellaista,mitä olen nähnyt ja joka on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi:
Kerran ollessani noin 12-vuotias,meillä kotona oli jäölleen koettu väkivaltaisia hetkiä."Isä"ei ollut enää siinä vaiheessa kotona,kuten ei ollut usein muulloinkaan.Tuli yläkerrasta alakertaan,keittiöön juodakseni vettä kauhalla ämpäristä.Näin äitini polvillaan kaasuhellan edessä.Hänen päänsä oli hellan uunissa ja kaasuhana oli auki.Kuullesaan tuloni äitini otti päänsä ulos uunista ja sulki kaasuhanan-luultavammin se pelasti tilanteen.Lisäksi olen jäälkeenpäin saanut kuulla,että"isäni"oli sanonut äidilleni,että hän on valmis maksamaan joillekin tuttavilleen,että nämä mustamaalaavat äitini maineen avioero-oikeuden käynnissä."Isäni"siis otti minut väkisin luokseen asumaan.En kestänyt sitä kuitenkaan kovin kauaa.Sitä kesti noin 2 vuotta."Isäni"pakotti minut koulun jälkeen työskentelemään firmassaan mielettömän pienellä taskurahalla.Lisäksi koulunkin olisi pitänyt sujua kiitettävällä tavalla.Lisäksi minun oli huolehdittava kotitöistä.Tämä ajoi minut sellaiseen alennustilaan,että eräänä päivänä keräsin tavarani ja otin yhden koulukaverini mukaani koulun päätyttyä ja haimme tavarani"isäni"asunnolta ja sitten jätin avaimeni siihen asuntoon siihen olohuoneen pöydälle ja poistuin."isäni"yritti vielä useita kertoja vielä asumaan luokseen,mutta en antanut periksi...Nyt olen kohta 50-vuotias ja se taaksejäänyt elämäni on alkanut kaatua päälleni todella vakavasti.Olen kuitenkin saanut merkittävää apua kahdelta taholta.Toinen on seurakunnan raamattupiiri ja toinen on oma mt-hoitaja.Elämäni on tällä hetkellä melkoista vuoristorataa,mutta toivon,etei kukaan joudu kokemaan samanlaista helvettiä,jonka minä olen joutunut kokemaan.Tämä on tietenkin haaveajattelua,mutta jos joku sattuu lukemaan tämän jutun,niin pyydän kommenttia.
[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen 25-vuotias nainen ja perhevökivallan uhri. En rupea siitä enemmän kertomaan koska ne jotka eivät tiedä, eivät siltikään ymmärrä, ja ne jotka tietävät, tietävät liiankin hyvin.'
Minä en kutsu ns. isääni isäksi. Sen päätin jo kymmenen vuotiaana että hän ei sitä ansaitse. Olen kutsunut häntä siitä lähtien hänen etunimellään. Tosin emme ole olleet missään tekemisissä viimeiseen seitsemään vuoteen. Hänellä on uusi vaimo ja perhe ja työpaikka ja kaikki hyvin. Minä ja muut sisarukseni kannamme haavoja (ja äitini) haavoja hautaan saakka.
Kirjoituksesi osoittaa, miten me keski-ikäisetkin saamme lopun ikäämme yrittää toipua lapsuudessa saaduista haavoistamme. Olemme tavallaan sota-invalidejä kun vanhempamme ovat itse kärsineet sota-ajan kauhuja. Mutta nytkin ihmiset tekevät todella pahaa jälkeä kodeissaan. Alistaminen, pakoittaminen, lyöminen sanoilla tai käsillä, niistä jää jäljet jotka vielä kirvelevät vuosikymmenten jälkeenkin. Haavoittavat sanat eivät koskaan unohdu. Itseäni ei ole lyöty, mutta on pilkattu kotona ja ennustettu, kun en heti totellut tai osoitin edes ilmeelläni kapinointia, että sinulle tulee vielä vaikea elämä. Ennustus on toteuttanut itsensä, elämä on ollut vaikeaa, mutta itse olen aina pitänyt tärkeänä kohdella lapsiani hyvin. Kuten laulussa sanotaan: "ehkä ehjäksi täällä en tule milloinkaan, jaloin ontuvin kuljen kuolemaan, epäilyksiä jää, silti jatkan elämää, tuuli laulaa suurta rauhaa maailmaan" (Hanna Ekola Kiitos elämän lahjasta CD)
Nähtävästi se on meidän kohtalomme.Sanoin aikoinaan"isälleni",että minunkin aikani tulee vielä.Siinä vaiheessa"isäni"irvaili.Hän vaan ei ole vieläkään tajunnut,että minun aikani on todellakin tullut.Poikamme täyttää ensi elokuussa 6v."isäni"ei vain tajua sitä,että hänestä on tullut isoisä.Eipä silti.Ei hän sillä tiedolla tee yhtään mitään...Kyllähän ne jotkut asiat voi anteeksi antaa.Mutta ikinä ne eivät unohdu...