Puoli vuotta sitten aloitimme seurustelun tyttöystäväni kanssa. Hän on 16-vuotias ja minä 18 (kohta 19). Alussa kaikki oli ihanaa, hän otti minut huomioon, sanoi usein rakastavansa, keskustelimme paljon, vietimme paljon aikaa yhdessä, toinen oli aina etusijalla. Nyt kaikki vain tuntuu muuttuneen... Puhumme aina MSN Messengerillä kun emme voi olla fyysisesti läsnä toisen luona. Ennen puhuimme joka päivä useita tunteja.
Nykytilanne:
Pari kuukautta sitten alkoi tuntua, että tyttöystäväni ei enää käy Messengerissä kuin harvoin, ja sillonkin kun käy niin hän tulee joskus myöhään yöllä sinne ja menee juuri nukkumaan. Myös hän juttelee minulle vähemmän, viivettä tuntuu kertyvän, joskus jopa yli 20minuuttia. Syy on kuulemma vanhempien ja sen, että muut ihmiset häiritsevät Messengerissä niin paljon. Kyllähän minullekin muut siellä puhuvat, mutta hän on se kenen kanssa haluan puhua eniten ja muut saavat vastauksensa sitten myöhemmin.
Tyttöystäväni on aina menossa :/ ainakin siltä tuntuu. Eikä hän soita ikinä, lähettää ehkä pari viestiä päivässä (nykyään ei varmaan niitäkään ellen viestittäisi ensin). Jos soitan sinne niin hän on juuri jonkun kaverinsa kanssa tekemässä jotain ("moi.. jaa, juu, juuri oon täällä Jonin/Oonan/tai jonkun muun kanssa...") ja siispä ei voi oikein puhua niin avoimesti.
Kun olemme fyysisesti yhdessä, tuntuu kuin hän olisi henkisesti poissa... Uneksii, on omissa maailmoissaan, ei puhu juuri mitään, katselee muualle. Sanoo tämän johtuvan siitä ettei hän osaa aloittaa puhumista, minun pitäisi tehdä se... Ennen ei hänellä kylläkään tuntunut tätäkään ongelmaa olevan :/ Yritänhän minä aina jostain saada jutun lähtemään liikkeelle, mutta vaikeaa on kun toinen ei tunnu yrittävän.
Nyt olemme olleet 2 viikkoa näkemättä toisiamme. Ensimmäinen viikko meni kavereidensa kanssa, sitten hän meni toiselle paikkakunnalle serkkunsa luokse. On ollut siellä viikon ja viipyy viellä viikon, sen jälkeen serkku tulee heille kyläilemään viikoksi. Ja sitten sen jälkeen pari päivää kuluu kuulemma kavereiden kanssa ja sitten minä pääsen heille. Olen suoraan sanottuna yksinäinen ja turhautunut...
Olen puhunut tästä asiasta hänelle... Hän aina sanoo rakastavansa ja että vaivaan päätäni ihan turhaan. Vaikka hän puhuisi vähemmän, hän silti rakastaa... Mutta miksi sitten saan paljon vähemmän huomiota kuin ennen? Miksi saan kuunnella enemmän valitusta kuin iloisia asioita? Onko syy minussa? Joka päivä mietin rakastaako hän todella... Vai kohteleeko hän rakkaitaan näin, pitää etäisenä. Edellisessä suhteessa erotessa sain kuulla ettei minua ikinä rakastettukaan, toinen osapuoli vain luuli sitä rakkaudeksi. Silti se tuntui todellisemmalta rakkaudelta kuin tämä nykyinen. Olen melkein itkenyt tämän takia... Eilenkin lähetin tyttöystävälleni kolmen viestin pituisen viestin jossa toivotin hyvää yötä, kerroin rakastavani, ikävöiväni jne.. Takaisin saan kahden lauseen pituisen viestin jossa sanotaan hyvää yötä ja rakastan sua.
En osaa kaikesta näistä puhua edes hänelle... Tuntuu kuin valittaisin liian usein huomion puutteesta tai muusta sellaisesta. Kuulostaisin narsistilta. En haluaisi rakkaani joutuvan kuuntelemaan sellaista, mutta haluaisin myös sen entisen, rakastavan tyttöystävän takaisin. Sen johon rakastuin.. :/ nyt tyttöystäväni tuntuu etäiseltä vaikka makaisimme sängyssä vierekkäin (ei, emme ole harrastaneet seksiä vielä).
Turhaudun, haen syytä itsestäni... Ja.. Rankaisen usein itseäni (ehkä syyttä) vahingoittamalla itseäni. Esim, jonkin lyöminien kunnes rystyset vuotavat verta, lyönti naamaan, lyönti reiteen, ihon raapiminen verille... Näitä teen kun olen todella masentunut ja kaipaan jotakuta jolle voisi kertoa kaikki. Minulla on pari hyvää ystävää (tyttöjä hekin), mutta en heillekään osaa näistä puhua :/ valittaisin taas.. eivät he varmaankaan jaksaisi minua kuunnella.
Kaipaan rakastani niin... Rakastan häntä. Pelkään. Tänäänkään en ole saanut viestiini (jonka lähetin melkein 4 tuntia sitten) vastausta. Ja voi elämä.. ratkaiseekohan tännekään kirjoittaminen mitään? Jokin palaute ainakin olisi mukavaa, jos joku tätä ikinä nyt jaksaakaan lukea. (miksi ihmiset ovat niin vaikeita kun heitä yrittää rakastaa, tukea ja olla kilttejä?! en jaksa..)
Nykytilanne:
Pari kuukautta sitten alkoi tuntua, että tyttöystäväni ei enää käy Messengerissä kuin harvoin, ja sillonkin kun käy niin hän tulee joskus myöhään yöllä sinne ja menee juuri nukkumaan. Myös hän juttelee minulle vähemmän, viivettä tuntuu kertyvän, joskus jopa yli 20minuuttia. Syy on kuulemma vanhempien ja sen, että muut ihmiset häiritsevät Messengerissä niin paljon. Kyllähän minullekin muut siellä puhuvat, mutta hän on se kenen kanssa haluan puhua eniten ja muut saavat vastauksensa sitten myöhemmin.
Tyttöystäväni on aina menossa :/ ainakin siltä tuntuu. Eikä hän soita ikinä, lähettää ehkä pari viestiä päivässä (nykyään ei varmaan niitäkään ellen viestittäisi ensin). Jos soitan sinne niin hän on juuri jonkun kaverinsa kanssa tekemässä jotain ("moi.. jaa, juu, juuri oon täällä Jonin/Oonan/tai jonkun muun kanssa...") ja siispä ei voi oikein puhua niin avoimesti.
Kun olemme fyysisesti yhdessä, tuntuu kuin hän olisi henkisesti poissa... Uneksii, on omissa maailmoissaan, ei puhu juuri mitään, katselee muualle. Sanoo tämän johtuvan siitä ettei hän osaa aloittaa puhumista, minun pitäisi tehdä se... Ennen ei hänellä kylläkään tuntunut tätäkään ongelmaa olevan :/ Yritänhän minä aina jostain saada jutun lähtemään liikkeelle, mutta vaikeaa on kun toinen ei tunnu yrittävän.
Nyt olemme olleet 2 viikkoa näkemättä toisiamme. Ensimmäinen viikko meni kavereidensa kanssa, sitten hän meni toiselle paikkakunnalle serkkunsa luokse. On ollut siellä viikon ja viipyy viellä viikon, sen jälkeen serkku tulee heille kyläilemään viikoksi. Ja sitten sen jälkeen pari päivää kuluu kuulemma kavereiden kanssa ja sitten minä pääsen heille. Olen suoraan sanottuna yksinäinen ja turhautunut...
Olen puhunut tästä asiasta hänelle... Hän aina sanoo rakastavansa ja että vaivaan päätäni ihan turhaan. Vaikka hän puhuisi vähemmän, hän silti rakastaa... Mutta miksi sitten saan paljon vähemmän huomiota kuin ennen? Miksi saan kuunnella enemmän valitusta kuin iloisia asioita? Onko syy minussa? Joka päivä mietin rakastaako hän todella... Vai kohteleeko hän rakkaitaan näin, pitää etäisenä. Edellisessä suhteessa erotessa sain kuulla ettei minua ikinä rakastettukaan, toinen osapuoli vain luuli sitä rakkaudeksi. Silti se tuntui todellisemmalta rakkaudelta kuin tämä nykyinen. Olen melkein itkenyt tämän takia... Eilenkin lähetin tyttöystävälleni kolmen viestin pituisen viestin jossa toivotin hyvää yötä, kerroin rakastavani, ikävöiväni jne.. Takaisin saan kahden lauseen pituisen viestin jossa sanotaan hyvää yötä ja rakastan sua.
En osaa kaikesta näistä puhua edes hänelle... Tuntuu kuin valittaisin liian usein huomion puutteesta tai muusta sellaisesta. Kuulostaisin narsistilta. En haluaisi rakkaani joutuvan kuuntelemaan sellaista, mutta haluaisin myös sen entisen, rakastavan tyttöystävän takaisin. Sen johon rakastuin.. :/ nyt tyttöystäväni tuntuu etäiseltä vaikka makaisimme sängyssä vierekkäin (ei, emme ole harrastaneet seksiä vielä).
Turhaudun, haen syytä itsestäni... Ja.. Rankaisen usein itseäni (ehkä syyttä) vahingoittamalla itseäni. Esim, jonkin lyöminien kunnes rystyset vuotavat verta, lyönti naamaan, lyönti reiteen, ihon raapiminen verille... Näitä teen kun olen todella masentunut ja kaipaan jotakuta jolle voisi kertoa kaikki. Minulla on pari hyvää ystävää (tyttöjä hekin), mutta en heillekään osaa näistä puhua :/ valittaisin taas.. eivät he varmaankaan jaksaisi minua kuunnella.
Kaipaan rakastani niin... Rakastan häntä. Pelkään. Tänäänkään en ole saanut viestiini (jonka lähetin melkein 4 tuntia sitten) vastausta. Ja voi elämä.. ratkaiseekohan tännekään kirjoittaminen mitään? Jokin palaute ainakin olisi mukavaa, jos joku tätä ikinä nyt jaksaakaan lukea. (miksi ihmiset ovat niin vaikeita kun heitä yrittää rakastaa, tukea ja olla kilttejä?! en jaksa..)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minä maallikkona näen kaksi mahdollisuutta siihen miksi tyttöystäväsi "tekee" noin:
1) Hän on menettänyt kiinnostuksen sinuun. Eli noi viestiin vastaamattomuus ja henkinen poissaolevuus vois viitata kiinnostuksen hiipumiseen. Se lyhyt hänen viestittämä "rakastan sua" tulee vain tottumuksesta.
Syitä:
et kiinnosta häntä enää
olet ollut liian innokas, se haluaa toppuutella nyt
sillä on toinen
se on priorisoinut kaverit etusijalle(eli sä et kiinnosta häntä enää niiin paljon)
2) Hän on edelleen kiinnostunut, mutta käy läpi jotain vaihetta elämässään. Älä ole liian "iholla", vaan anna hänelle aikaa. Lähettelet edelleen viestiä, mutta et niin tunteellisia. Niin hän ei ahdistu.
Ja muista että elämä on laiffii. Jos suhde loppuu, se loppuu. Se vi*uttaa niin maan perkeleellisesti, mutta ethän haluaisi kuitenkaan viettää loppuelämääsi naisen kanssa, joka ei ole kiinnostunut sinusta oikeasti?!!
Qwerty on oikeassa. Itsekin tapailen erästä miestä, olen ihastunut häneen, mutta en usko että suhteemme on mitään elämää suurempaa. Toisin sanoen en halua "roikkua" liikaa yhdessä. Häntä se vaivaa, sillä tahtoisi suhteelta enemmän. En halua jättää häntä, enkä satuttaa sillä etten välitä yhtä paljon kuin hän. Hankala tilanne :(
Olette molemmat niin nuoria, tyttö vielä ihan ns.keskenkasvuinen.
Eihän se tunteita kumminkaan vähennä, eikä kaipuuta ja tuskaa vie pois. Se luopumisen tuska, mitä nyt tunnet, on kuin syviä viiltoja sydämmessä, tiedän sen.
Tunnet kaiken olevan tässä ja nyt. Eikä mitään ole sen jälkeen. Niin, se on se tunne, kun uskoo löytäneensä se rakkaimman ja hän ei vastaa tunteisiin enää. Tyhjyys ja suru täyttää ajatukset. Viha itseä kohtaan, kaikkea kohtaan. Miksi minulle käy näin, miksi tämä ei onnistunut.
Niin aitoja, todellisia tunteita.
Tunne siitä, ettei mitään tule eikä ole tämän jälkeen.
Älä ole itsellesi vihainen, älä vahingoita itseäsi. Syy ei ole sinussa. Syy ei ole varmaan kenessäkään, siihen mitä on tapahtumassa.
Joudut luopumaan hänestä, päästämään irti. Tyttö on sen jo tehnyt, anna hänen mennä.
Vapauta sinäkin itsesi toivottomasta tilanteesta, myönnä, että rakkaus on loppu. Se sattuu, tiedän, mutta ei ole muuta tehtävissä.
Itke ja sure, käy läpi tunteesi.Älä jätä niitä sisällesi, äläkä vihaa itseäsi.
Tämä ei paljon lohduta tässä vaiheessa, mutta tiedän, että pääset tästä yli ja kipu hälvenee.
Näin se on, se kuuluu nuoruuteen.
Jaksamista sinulle. *halaus*
Kiitos.. :/ sniff.. ei kyllä tekisi millään mieli päästää irti ^^;; mitä jos se sittenkin rakastaa? ja jos kysyn siitä niin vastaus on: "tietenkin mä rakastan sua.."
miten voin tietää? :'(
mutta... silti tuntuu todella pahalta =/ jos menee poikki.. Tyttöystäväni oli ennen tätä vaihetta paras ystäväni, menettäisin samalla siis senkin :( puuh, "elämä on.." kuten hänkin aina sanoo..
Tiedät sen itsekin, mutta sen tunnustaminen, jopa itselleen on tosi vaikeaa.:/
Toivoo niin kovasti, että itsekin uskoo siihen.
Se on vaan se ihmisen mieli niin kumma.
Itselleni teki kerran rakas poikaystäväni ihan samoin. Hän vain loittoni luotani, enkä halunnut nähdä totuutta.Sitten näin, kun hän tuli minua vastaan toinen tyttö kainalossa.:/
Oletan, että tämä suhde on sinulle ehkä ensimmäinen pidempi? Tai peräti ihan ensimmäinen?
Silloin sitä on jotenkin niin tosissaan, eikä usko, että suhteita tulee ja menee. Ja sydänsurut on melkein enempi sääntö, kuin poikkeus. Kuten sanoin aiemmin, se kuuluu väistämättä nuoruuteen. Sekin asia kuuluu luonnollisena kehitykseen ja täytyy vain oppia kantapään kautta.
Tämän voi ehkä ihan yleistää kuulumaan jokaisen elämään.
Sinua nämä "tilastotiedot" eivät yhtään nyt lohduta, tiedän sen. Mutta yritän osoittaa sinulle, kuinka normaalia ja tavallista kokemasi on. Ja sanonta, "kyllä sinäkin löydät sen oikean" pitää paikkansa sinunkin kohdalla.
Tallenna kuva kivasta tytöstäsi, jota sait hetken pitää, sydämmesi pohjaan ja jatka elämääsi. Se tuo eteesi vielä vaikka mitä iloa ja onnea. Vaikka myöskin surua ja murhetta, mutta se on sitä elämää. Se on sitä arkea ja juhlaa, mitä me kaikki elämme, kukin tavallamme.
Njooh... Toinen pidempi suhde tämä on, ei kylläkään vielä yhtä pitkä kuin se ensimmäinen (kesti yli vuoden). Ollaan juteltu asioista.. Vähän... Mutta kuitenkin.
Hän sanoo ettei hän ole muuttunut vaan hänen asennoitumisensa joitakin asioita kohtaan. Hänelle "minä rakastan sinua" on menettämässä merkitystään tjs. Koska sitä kuulemma tulee toistettua liian usein.
oliko seurustelunne jo lopun alkua ?
Toivottavasti ei :):).Vaikeata nämä asiat on ihmisen mieli on niin omituinen ja,kun jotkut ei osaa puhua asioista .
oon tiedäks ihan samassa tilanteessa kuin sä..ku luin tätä viestii ni tajusi et hei onhan niitä muitakin ku potee sitä samaa helvetillistä surua ku mä..se on kauheaa ja en vieläkään pysty myöntämään itselleni et se suhde on periaattees jo ohi..erona meissä on vaan se et tiesin ettei tä nainen jota rakastin/rakastan vieläkin ollu misään vaihees tätä suhdetta rakastunu/ihastunu muhun..hänellä oli kyllä tunteita mua kohtaan mut se sitten siitä..
Nyt kun tavattiin ni kaikki meni just niin päin helvettiä..tiedän sun tuntees ja koitappa jaksaa niin mäki yritän :/
sitä vaan tulee mietittyä et mitä oon oikeesti tehny väärin..miten mä saan ton naisen rakastumaan muhun mut on oikeesti väärin roikkua jonkun kimpussa jos se toinen ei halua susta elämänkumppaniaan koittakaa pysyä ystävinä niin meki tehdään tai no yritetään koska mulle hänen ajatteleminen pelkkänä ystävänä on todella tuskaa.....