Yhdessä, mutta silti yksin

Mä oon ollut vähän aina sellainen tyyppi, että vaikka olisinkin ollut sinänsä ihan hyvässä seurassa niin tunnen itseni kuitenkin aina jotenkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. En vaan saa oikein mitään irti kenestäkään, eikä kukaan herätä oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Huomaan, että monen "vitsin" kohdalla, kun muut nauravat tai saa ihmiset hymyilemään niin itse tyydyn vain hymähtämään tai sitten vaan esitän ja näyttelen joukon mukana "olevani mukana" vaikka tosiasiallisesti olisin totaallisen tylsistynyt. Ehkä se jotenkin näkyy myös jonkinlaisena sosiaalisena eristäytymisenä eikä se tietenkään jää muilta huomaamatta, koska kehonkieli on mitä on. Sitten se näkyy siinä, että valintatilanteissa, kuten vaikkapa joukkueurheilussa, minut valitaan vähän kuin vastentahtoisesti viimeisenä, kun olen vähän sellainen jakojäännös tai heittokapula, jota ei oikeastaan edes haluta mukaan. Ironia on siinä, että en myöskään itse ole täysillä mukana.

Samasta syystä olen ikisinkku. Ei vaan saa mitään iloa kenestäkään, kun kaikki ovat sitä samaa harmaata mielenkiinnotonta mössöä, jotka voi ohittaa olankohautuksella. Pahimpia kiusankappaleita ovatkin ne, jotka jostain syystä sitten jotenkin kiinnostuvat minusta ja tuppautuvat seuraan. Jos ne eivät ymmärräkään, että viihdyn yksikseni niin yleensä vaan ahdistun ja vetäydyn enemmän syrjään.

Toisaalta myös tietyllä tavalla kärsin tilanteesta, koska jonkun oudon fantasian tavalla kuitenkin toivoisin olevani kovinkin seurallinen ja supliikki seurapiiri-ihninen, mutta kun en ole niin en ole. Harmitusta se aiheuttaa sillon harvoin kun sitä seuraa kaipaisi, mutta eihän sitä niin saa kuin maitoa jääkaapista vaan vaatii takaisin päin niin paljon, että en ole siihen henkisesti kykenevä.

Sellaista se on, seurassa kuin seurassa, ainainen tunne yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Ja elämä on teatteria ja näytelmää, että edes jotenkin voisi joihinkin pitää jonkinlaista "ystävyys" suhdetta yllä.