Oletteko koskaan pohtineet, kuinla monella eri tavalla ihminen voi olla vanki? Fyysinen vangitseminen vankilaan on vain yksi vankeuden muoto monista.
Tarkoitan esimerkiksi omassa kehossaan vankina olemista vaikkapa jonkin lamaannuttavan sairauden vuoksi. Tai itsensä kahlitsemista sellaisiin tavaroihin, joista haluaisi luopua, mutta ei uskalla. Voi olla myös paikkakunnan vanki, kuten minä olen vankina Punkalaitumella sellaisessa talossa, josta ei voi luopua sen enempää tunnesyistä kuin senkään vuoksi, että sille ei löydy ostajaa, joka hyväksyisi kaikki rakenteelliset piilovirheet ja homepilkut. Yhtä hyvin ihminen voi olla omien asenteidensa, himojensa, mielipiteidensä tai addiktioidensa vanki; asioiden vanki, joka ajaa synkkyyteen, hukuttaa hulluuteen, epätoivoon, pohjattomaan kierteeseen, valottomaan pimeyteen, josta ei löydä pääsyä ulos.
Loppujen lopuksi fyysinen vankila, jokin rajallinen ja ajallinen tuomio kaltereiden sisällä on paljon helpompi kestää kuin sellainen lohduton ja näkymätön taakka, jonka alla tuntuu kuin jokainen luu ja solu huutaisi tuskasta murskautumisen edellä. Sellaisia sielunvankiloita ja ahdistuksen kammioita lienee meillä jokaisella? Toisilla pahempia kuin toisilla ja se pahoinvointi näkyy maailmassa kaikkialla.
Ei ihme, että nykyaikana puhutaan enenevissä määrin nuorten ahdingosta ja lapsiperheiden taloushuolista. Yksinäiset sinkut, kuten itsekin, pelkäämme tulevaa, pelkäämme vanhuutta ja sairautta, sitä kun ei ole ketään, jolle kertoa tai jakaa huolta tai joka pitäisi kädestä kun teet kuolemaa sängyssäsi tai joka nostaisi ylös, kun haparoit jäisellä pihatiellä ja taitat nilkkasi.
Nämä ovat niitä yksinäisten vankiloita tässä Jumalattomassa maailmassa, myöskin täällä kaiken sivistyksen takana, Punkalaitumen sydänmailla. Armoa anellen, hiljaa kitkutellen, vaivoin vaikerrellen, lauluja laulellen, kerroin vain sen minkä hiljaksiin sisuksi tunsin!
Tarkoitan esimerkiksi omassa kehossaan vankina olemista vaikkapa jonkin lamaannuttavan sairauden vuoksi. Tai itsensä kahlitsemista sellaisiin tavaroihin, joista haluaisi luopua, mutta ei uskalla. Voi olla myös paikkakunnan vanki, kuten minä olen vankina Punkalaitumella sellaisessa talossa, josta ei voi luopua sen enempää tunnesyistä kuin senkään vuoksi, että sille ei löydy ostajaa, joka hyväksyisi kaikki rakenteelliset piilovirheet ja homepilkut. Yhtä hyvin ihminen voi olla omien asenteidensa, himojensa, mielipiteidensä tai addiktioidensa vanki; asioiden vanki, joka ajaa synkkyyteen, hukuttaa hulluuteen, epätoivoon, pohjattomaan kierteeseen, valottomaan pimeyteen, josta ei löydä pääsyä ulos.
Loppujen lopuksi fyysinen vankila, jokin rajallinen ja ajallinen tuomio kaltereiden sisällä on paljon helpompi kestää kuin sellainen lohduton ja näkymätön taakka, jonka alla tuntuu kuin jokainen luu ja solu huutaisi tuskasta murskautumisen edellä. Sellaisia sielunvankiloita ja ahdistuksen kammioita lienee meillä jokaisella? Toisilla pahempia kuin toisilla ja se pahoinvointi näkyy maailmassa kaikkialla.
Ei ihme, että nykyaikana puhutaan enenevissä määrin nuorten ahdingosta ja lapsiperheiden taloushuolista. Yksinäiset sinkut, kuten itsekin, pelkäämme tulevaa, pelkäämme vanhuutta ja sairautta, sitä kun ei ole ketään, jolle kertoa tai jakaa huolta tai joka pitäisi kädestä kun teet kuolemaa sängyssäsi tai joka nostaisi ylös, kun haparoit jäisellä pihatiellä ja taitat nilkkasi.
Nämä ovat niitä yksinäisten vankiloita tässä Jumalattomassa maailmassa, myöskin täällä kaiken sivistyksen takana, Punkalaitumen sydänmailla. Armoa anellen, hiljaa kitkutellen, vaivoin vaikerrellen, lauluja laulellen, kerroin vain sen minkä hiljaksiin sisuksi tunsin!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Juu, joskus. Mitä teet kun kaikki palat liikkuu ja on vain huonoista vaihtoehdoista valita vähemmän huonoja. Mikään ei ole pysähtynyt, kaikki on liikkeessä, mutta olet kuin maailman modernimman kidutuskoneen vanki.
Hataria, murrettavissa.
Olen pohtinut. Kiitos avauksesta. Sinulla on mielenkiintoisia ajatuksia, kiva!
rakkaus on rtippuei wli poippwli j< pippuedi
mityä v<NHEMPI SITÄ A<IVOGTOVANMPI VAZMMAZINEN IHMINEN ONPI
jotain dyyni-elokuva-juttuja mtv3 MSAxilla jotainnoita voi i8lmaantua
Aikoinaan vähän harmitti, kun onnettomuuden jälkeen oli vasen puoli kehosta halvaantunut.
Onneksi aivojen muut osat ottivat tuhoutuneen osan hommia itselleen.
Ei ollut riemulla rajaa, kun vihdoin sain varastettua naapuripedin mummon rollaattorin ja rullasin ulos tupakalle.
Se hoitaja, joka oli silloin vuorostaan istumassa sänkyni vieressä katsomassa pysynkö hengissä, oli silloin ruokalassa syömässä.
Jouduin rullailemaan ruokalan ohi ja mokoma huomasi minut. Kiljui perään, että mihin oikein olet menossa ja hyppi tasajalkaa.
Kun palasin teholle niin lääkäri oli vastassa. Oli yllättävän iloinen ja sain siirron normaali osastolle, missä ei koko ajan ollut joku vahtimassa. 🥳
>simiti<
tytöillä joku hiushuone ei uskallaq mwnnä coi tulla 3335455 kilomewtrein hiusidennykset
Ooksää nyt terveenä saanut olla?
hauska nimi hiushuone kampaamon nimi
Mitä itse ajattelet ap?
Pohditko asiaa henkisen, hengellisen, psykologisen, sosiaalisen, lääketieteellisen, eksistentiaalisen ym. näkökulman kautta.
Jos olisin ap niin vastaisin että käytännön. Toki olisi huikeasti hienompaa, jos voisi vastata että henkisen.
- sivusta
Henkinen näkyy käytännössä kyllä. Miten sinun käytäntö näkyy henkisessä?
Samalla tavalla :) en voi kuitenkaan toivo tätä henkisyyden kasvua kenenkään kohdalle.
- sivusta
En nyt oikein jaksanut lukea juttua, mutta Punkalaitumen sydänmaista tuli mieleen Urjala. Yksi kaveri sanoi, että sivistys on Urjalasta lähtöisin ja takaisin ei ole tullut.
Asumisseutu jossain määrin rajoittaa, on paratiisi ja vankila samaan aikaan. Omatunto ja velvollisuudet sitovat vielä jonkin aikaa ainakin. Oikeastaan kaikki ihan ok vaikka vähän kaikki tuntuu siltä kuin katselisi maailmaa suppilon lävitse 🙂, vaikka enpä taida rehellisesti sanoen isommin välittää siitäkään 🤔
Suppilo vai boxi? :)
https://youtu.be/qddG0iUSax4
🐾
🤔 Oikeastaan ehkä sittenkin kiikarit, sieltä väärältä puolen katsottuna. Kaikki jossain etäällä. Synkronointi kohdallaan mutta lepatat itse siellä jossain reunamilla...katsojan paikalla kylläkin.
Ohi menee, ei vain ehkä noin vauhdilla kuin videossa 🙂
Muistan hyvin miten uusi kamerani oli jotenkin hankala tähdätä, kaikki oli jotenkin etäällä. Jossakin vaiheessa huomasin, että olin ottanut sarjan epäselkeitä kuvia omasta naamasta 😅
Lähinnä siis toisesta silmästäni 😂
No ei ihan huonosti, linssinsuojus oli sentään poissa 🙂