Muutto-työpaikan vaihto-raskaus-abortti-vanhemman sairaus-vanhemman kuolema-puolison exän häiriköinti-naimisiinmeno-muutto. Tämä kaikki kahdessa vuodessa.
Ihmettelin viime kesän, syksyn ja tämän talven oireitani. Mikään ei kiinnosta, aloitan yhtä asiaa ja se jää kesken ja kohta käyn tekemään toista. Odotin ja pelkäsin miehen exän postia. Tulihan sitä.
Ihmettelin oireitani, kunnes sain terapeutilta nimen tälle kaikelle: stressi ja lievä masennus.
Että kuulemma vähemmälläkin elämänmuutoksella stressaantuisi.
Entä jos antaisin kaiken takaisin. Antaisin yhden stressipisteen takaisin sille naiselle, joka meitä häiritsi. Lähettäisin kortteja, kirjeitä, soittelisin keskellä yötä.
Mutta en lähetä. En soita.
Minä näyttelen, minä piilotan vastaisuudessa oikeat tunteet mieheni sukulaisten kanssa keskustellessa, minä en kerro enää koskaan mieheni exän tempuista. Kun kerran, yhden ainoan kerran erehdyin avautumaan, niin siitä minulle mainittiin:"kuule et sä ole ainoa, jolla on vaikeaa". !!!! kun omissa häissäni toivoin, että edes sen päivän juttelisimme tästä päivästä, ei miehen menneisyydestä=miehen exästä. Mutta se oli liikaa vaadittu minulta, morsiamelta.
Miksi minun/meidän oletetaan lakaisevan maton alle kaikki tuo paskamainen kohtelu. Meidän oletettiin olevan hiljaa ja odottaa niin kauan kuin ex-rouva rauhoittuu/löytää uuden puolison/löytää itsensä. Ja sitten meidän pitäisi yx kax alkaa leikkiä hänen kanssaan. Unohtaa vittuilut, temppuilut, kieroilut. Mennä sukuloimaan hänen kanssaan.
Antakaa minulle lupa olla antamatta anteeksi. Ja lupa olla unohtamatta.
Terapeuttini sanoi, että jospa olen liian kiltti.
Ei, se ei ole ongelma, vaan se, että kun käyttäydyn asiallisesti, empaattisesti, sitä olettaa muiltakin, myös miehen ex-vaimolta. Mutta mitä saan takaisin, kun uskallan näyttää tunteeni uskallan sanoa mielipiteeni häiriköinnistä. Saan jälkeenpäin kuulla vain vinoilua tapahtuneesta, vinoilua heikkoudestani.
Ihmiset tietävät asioista vain yhden version. Vaivautumatta kuuntelemaan sitä toista.
Ja kun aikaa kuluu, se jonka ääni on kuuluvampi, se joka ei suutansa sulje--sen totuus vain jää jäljelle. Me, jotka vaiennettiin, me kirjoittelemme täällä ja etsimme oikeutusta. ;)
Ihmettelin viime kesän, syksyn ja tämän talven oireitani. Mikään ei kiinnosta, aloitan yhtä asiaa ja se jää kesken ja kohta käyn tekemään toista. Odotin ja pelkäsin miehen exän postia. Tulihan sitä.
Ihmettelin oireitani, kunnes sain terapeutilta nimen tälle kaikelle: stressi ja lievä masennus.
Että kuulemma vähemmälläkin elämänmuutoksella stressaantuisi.
Entä jos antaisin kaiken takaisin. Antaisin yhden stressipisteen takaisin sille naiselle, joka meitä häiritsi. Lähettäisin kortteja, kirjeitä, soittelisin keskellä yötä.
Mutta en lähetä. En soita.
Minä näyttelen, minä piilotan vastaisuudessa oikeat tunteet mieheni sukulaisten kanssa keskustellessa, minä en kerro enää koskaan mieheni exän tempuista. Kun kerran, yhden ainoan kerran erehdyin avautumaan, niin siitä minulle mainittiin:"kuule et sä ole ainoa, jolla on vaikeaa". !!!! kun omissa häissäni toivoin, että edes sen päivän juttelisimme tästä päivästä, ei miehen menneisyydestä=miehen exästä. Mutta se oli liikaa vaadittu minulta, morsiamelta.
Miksi minun/meidän oletetaan lakaisevan maton alle kaikki tuo paskamainen kohtelu. Meidän oletettiin olevan hiljaa ja odottaa niin kauan kuin ex-rouva rauhoittuu/löytää uuden puolison/löytää itsensä. Ja sitten meidän pitäisi yx kax alkaa leikkiä hänen kanssaan. Unohtaa vittuilut, temppuilut, kieroilut. Mennä sukuloimaan hänen kanssaan.
Antakaa minulle lupa olla antamatta anteeksi. Ja lupa olla unohtamatta.
Terapeuttini sanoi, että jospa olen liian kiltti.
Ei, se ei ole ongelma, vaan se, että kun käyttäydyn asiallisesti, empaattisesti, sitä olettaa muiltakin, myös miehen ex-vaimolta. Mutta mitä saan takaisin, kun uskallan näyttää tunteeni uskallan sanoa mielipiteeni häiriköinnistä. Saan jälkeenpäin kuulla vain vinoilua tapahtuneesta, vinoilua heikkoudestani.
Ihmiset tietävät asioista vain yhden version. Vaivautumatta kuuntelemaan sitä toista.
Ja kun aikaa kuluu, se jonka ääni on kuuluvampi, se joka ei suutansa sulje--sen totuus vain jää jäljelle. Me, jotka vaiennettiin, me kirjoittelemme täällä ja etsimme oikeutusta. ;)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kannattaa miettiä, onko suhteesi sinulle oikea, jos voit pahoin etkä voi olla oma itsesi. Ero on kipeä, mutta itse voin nyt jo hymyillä ja elämä tuntuu monen vuoden jälkeen ihanalta. Exää on ikävä, mutta miten vaikeaa yhdessäolemisen pitää olla. Mikä on rakkauden hinta?Kannattaisiko Sinun olla kuin exää ei olisikaan?Mitä väliä muiden puheilla?
Selkokieltä peliin:
Pahoinvointini johtui kaikesta muutoksesta. Ei suhteestani. Suhteemme voi hyvin. Puolison kuten ystävänkin voimme valita-emme sukulaisia tai kuten tässä tapauksessa puolison sukulaisia/puolison exää.
Kuolemantapauksia emme voi estää ja "pistää niitä tapahtumaan tiettynä ajankohtana".
Mieheni kuuntelee, ymmärtää, tukee, kannustaa.
Hänen sukulaisensa exä ei kuuntele, eikä ymmärrä ;)
Että vielä kerran. Suhteemme voi hyvin.
Niin... kukaan ei luvannut että elämä olisi helppoa - rakkaudesta puhumattakaan. Mulle tuli paljon parempi olo kun ilmoitin miehelle etteen halua naimisiin hänen kanssaan. Mies ei ymmärrä, että haluan ensisijaisesti elämäämme tasapainon hänen exältään, mielipiteitään osoittavilta sukulaisiltaan ja ennen kaikkea mieheltä itseltään. Ettei enää pomppisi "kahden elämän" väliä. Minä ja meidän yhteinen elämä, nykyhetki ja tulevaisuus. Toisessa elämässä on häiriköivä ex, jonka häiriköinti minulta yritetään pitää salassa mutta ei onnistu, sillä hän häiriköi myös minua. Vasta sitten kun ihmiset jättävät meidät rauhaan (paitsi jos yhtäkkiä alkavat hyväksyä suhteemme, että ihmisillä on avioeron jälkeen oikeus uusiin suhteisiin), vasta sitten voin kuvitella avioliittoa. Vaikka rakastan, en kuitenkaan kestä kaikkea. Oireet alkavat jo näkyä, hermostun pienistä, en kestä mitään. Olen valmis muuttamaan pois saadakseni rauhan. En jaksa tukea miestä kun kukaan ei tue minua. Oma suku paheksuu "otit sitten eronneen miehen". Mitä se niille kuuluu? Mies ei kestä exäänsä, mutta en jaksa tukea. Ehkä siksi hän kiistää exän häiriköinnin. Haluaisin avoimuutta ja rehellisyyttä mutta se on hautautunut jonnekin. Kun räjähdän ja kerron avoimesti omat tunteeni, saan vain kommentin "älä nyt viitsi, ei kukaan noin voi tuntea". Eikö? Enköhän itse tunteeni tiedä.
Mutta avioliitolle sanon ei. Sitä suunniteltiin ja pohdittiin, se tuntui hyvältä. Suunnitelma ei edennyt, alkoi tuntua pahalta, etenkin kun ongelmia alettiin työntää maton alle. Mennään naimisiin kun olemme samalla puolella toistemme kanssa ja tuemme toisiamme. Mutta nyt kaikki vain hajoaa.
Tämä kirjoitus ei sovi avioeropalstalle, sillä ei ole mitään avioeroa, kun ei avioliittoakaan. Mutta tiedä, ettet ole ainoa joka ei enää jaksa.
Teit viisaasti tilanteessasi.
Tämän päivän iltapäivälehdessä joku julkkis totesi työskentelemisestään ex-puolison kanssa, että eikö kannata ja miksi ei kannattaisi pitää hyvät suhteet eron jälkeen, tulla toimeen eron jälkeen, jos on parikymmentä vuotta ollut yhdessä, liitossa jossa jo silloinkin on ollut ylä-ja alamäkiä.
Onhan se noin. Ja olisihan se hienoa, että aikuiset ihmiset tulisivat toimeen, eron jälkeenkin. Mutta me uusina ihmisinä kuvioon tulleet, emme ole nähneet puolisoimme existä kuin ne toiset piirteet.Meidän tapauksessa vain ne negatiiviset piirteet. Ei silloin halua "tulla toimeen" osapuolen kanssa, jolta on saanut vain paskaa sangollisen. Miksi pitäisikään tulla toimeen jos toisen yhteydenpito on ollut vain kettuilua ja häiriköintiä. Miksi pitäisi haluta "ystävystyä", tai yleensä miksi pitäisi "ystävystyä". Ja neutraalin, asiallisen kanssakäymisen ajankohdanhan valitsevat HE, häiriköijät. Silloin kun se heille sopii, silloin he voivat alkaa käyttäytyä asiallisesti....kyseinen kuvio on vähän itsekäs.
Kyllä minä jaksan, kuten vastasin tuonne toiselle kirjoittajalle. Päivä kerrallaan.
Mutta pitkän tien sain kulkea, pimeän ajan läpi rämpien. Ja jokaisella meillä murheensa-omanlaiset, yksilölliset-ei näitä voida panna pakettiin ja leimata jonkun tietyn teeman alle. Eikä se yleistäminen ja "kyllä muillakin on murheita" lohduta, vaan sellaisen lausuminen mielestäni saattaa jopa mitätöidä jonkun tuskaa. Ja tuskin kertoja sitä haluaa/kaipaa.
Minäkin olen ollut aikoinaan häirikkö exälleni pahimmasta päästä.
Aika hyvin sanottu suvulta "otit sitten eronneen miehen".
Ei jätetyt ihan syyttä suotta häiriköi. Mies jätti tökerösti ja hommasi uuden tilalle.
Mies käyttäytyi typerästi ja naiset vieläkin typerämmin.
Viha ja raivo purkautuu monella tavalla. Kirjeiden kirjoittaminen ja tekstiviestien lähettäminen ei ole minusta mikään huono vaihtoehto.
Joillakin on enemmän kanttia sietää kritiikkiä.
Jos itse olisin elämässämme tehnyt saman tempun, niin olisin saanut osakseni täydellisen välinpitämättömyyden.
Tuhlasin valtavasti energiaa tyhjän vaahtoamiseen.
Neuvoni on, että ota huumorintaju avuksi.
Et ehkä tehnyt maailman fiksuinta valitaa ottasessani puolison kierräytyskeskuksesta.
Mitäpä, jos lukisit ex-vaimon viestejä. Niissä voi olla erittäin paljon järkeä.
Vaimo selviää vielä terveiden kirjoihin riehumisellaan. Raivominen on tuhat kertaa parempi konsti kuin mielialalääkkeet ja laastarisuhteet.
Kun elämä tyyntyy, niin ei hän uutta miestä hommaa. Naureskelee vain koko miessukukunnalle.
Niin minullekin kävi. Vapaa ja itsenäinen elämä on ihanaa. Palloa jalkaansa ei huoli kuin läheisriippuvaiset naisparat.
Sinä olet sitten "näemmä" parantunut "läheisriippuvuudestasi" ? ;))
Sen verran, että ei pura tuntojaan, vaan on käyttänyt kaiken energiansa meidän nimittelyyn ja haukkumiseen. Joku kiireisempi olisi jo ilmoittanut poliisille, kun hän huutelee ja nimittelee kadulla, kaupungilla, missä tahansa häneen törmää. Exän omat lähisukulaiset ovat kyllästyneet häneen. Eivät jaksa (jo kolmatta vuotta!!) kuunnella samaa laulua. Nyt kun asiaa mietin, niin exän sukulaiset taitavat olla ainoita jotka ymmärtävät meitä ja ovat hyväksyneet suhteemme. Exä ei valittanut silloin kun erosivat, vaan vasta kun minä tulin kuvioihin kaksi vuotta sen jälkeen (erosta on siis jo 5v). Minä olen perheen rikkoja, vaikken miestä edes tuntenut kun erosivat. Katsos, tällä exällä ei ole realiteetit hanskassa. Kaiken lisäksi luulee että yritän "varastaa häneltä lapset". Lapset eivät uskalla isäänsä tavata kuin harvoin, kun äiti on pelotellut että "isän huora varastaa heidät äidiltä". (oikeasti: onko tervettä??)
Jos mielestäsi exän tekstit pitäisi ottaa vakavissaan... Tai, enpä kommentoi. En epäile vaikka olisit itse tuo exä.
Mutta asiassa on juhannuksena tapahtunut muutos. Mies ilmoitti ymmärtävänsä, ja ymmärsi että meidän on oltava avoimempia. Puhuimme paljon. Tietenkin nähtäväksi jää kuinka käytännössä toteutuu, mutta ainakin muutama päivä on asiat menneet paremmin kuin ennen. Avioliitosta sovittiin että kun molemmat olemme varmoja että pysymme tällä yhteisellä polulla ja rakennamme suhdettamme paremmaksi. Mies sanoi että yrittää tehdä parhaansa vakuuttaakseen minut. Realiteetit mielessä pitäen toivon hänen olevan vakavissaan.
Ei vaikuta siltä että tuo olisi parantunut mistään. Edelleen katkera, yrittää syyllistää myös muita :-)
että keskustelitte asiasta ja hienoa että miehesi yrittää täysillä. Kyllä se siitä !
Kunpa itsekin osaisi olla reagoimatta jonkun valituksiin esim.eroasioissa-pitäisi muistaa se, että asialla on aina kaksi versiota.
Pää pyörällä täällä ihmettelen ex-rouvan viim.yritelmää: hän tekee kaikkensa ettei vaan häntä unohdeta miehen ystäväpiirissä eikä miesten sukulaisten keskuudessa. Nyt raahasi anoppini 3 viikoksi mukamas äitinsä luokse...ei siellä mitään äitiä ole paikalla---kyllä anoppi sen verran meidän puolia pitää, että soittelee ja kertoo asioita(ilmeisesti silloin kun ex-rouva on kaupassa). Kysyttiinköhän mummon (anopin) toiveita tälläkään kertaa. Pisteet kotiin vaan ja anoppi autoon.
Taitaa olla teidän exä hieman paniikissa, aika epätoivoiselta kuulostaa. Toisaalta on ymmärrettävää että eron yhteydessä pelkää menettävänsä koko entisen elämän ja ihmiset joita on pitänyt ystävinään. Silti voisi käyttää järkeään ja ymmärtää että ystävät eivät katoa. Sukulaisuussuhteet ehkä muuttuvat. Exäkin voisi miettiä perustuuko ihmissuhteet ystävyyteen vai muodolliseen sukulaisuuteen. Sekin pitäisi ymmärtää että kieroilu ja epätoivoinen ex-sukulaisten "sitominen" aiheuttaa lopulta enemmän tuhoa. Jossain vaiheessa joku huomaa ja sanoo välit irti.
Jos vain maltat itse käyttäytyä muita kohtaan asiallisesti vaikka sisälläsi kiehuukin, he kyllä arvostavat sitä. Tärkeää onkin että miehen sukulaiset pitävät sinua järkevänä ihmisenä, vaikka ex tekisi mitä typeryyksiä. Et ole paljon kertonut miten miehesi suhtautuu, onko tukenasi vai sooloileeko kahden tulen välissä? Ei ole varmaan helppoa hänelläkään, mutta olettaisi silti että hän näkisi exänsä älyttömyyden ja olisi sinun tukenasi kun sinua pommitetaan.
Ja kuule, ei tässä "coolina" reagoida... Etenkään silloin kun tuntuu että on yksin taistelemassa. Tunnen mieheni sen verran että ymmärrän miksi yhteiselo hänen ja exän välillä miehen puolelta oli hieman takkuista. Ymmärrän myös miksi mies ei kestänyt exäänsä lopulta. He eivät yksinkertaisesti sopineet yhteen, tai olivat menneet naimisiin nuoruuden huumassa, ken tietää. Sen ymmärsivät lopulta myös heidän lapset, mikä on jo ihmeteltävää! (vaikka halusivat ettei äiti ja isi eroa). Vain ex ei ole ymmärtänyt, vaikka se on tullut ilmi vasta nyt. Ehkä joskus vain aikaa kuluu enemmän. Hyvähän tässä nyt on "ymmärtää" kaikkia kun mies taas tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla ;-) mutta tiedän että tyynen jälkeen taas myrskyää, ehkäpä silloin voisi yrittää muistaa pitää pään kylmänä ja pysyä rauhallisena. (ehkä...)
Kiitos, yritetään.
Miehelläni oli sama juttu: olivat menneet naimisiin siinä samaisessa "nuoruuden huumassa" (heh meinas tulla melkoinen kirjoitusvirhe:huoruuden huumassa AUTS!)
Alkuun sain reagoida ja kipuilla yksin. Mieheni ei tiennyt kenen leirissä seisoi.
Mutta kun temppuilut kärjistyivät hän tuki minua ja on puolustanut.
Ehkä itse vastaavanlaisessa tapauksessa olisin ottanut järeämmät aseet (=toimenpiteen) käyttöön. Mutta hyvä näin. Harmittaa vaan, että ihmiset ovat toisilleen näin pahoja. Miksi pitää suunnittelemalla suunnitella ilkeitä sanoja, ilkeitä kirjeitä, ilkeyksiä. Ihmisen pahuuden edessä on aika ymmällä.
Mutta nyt samettiruusuja istuttelemaan. Olkoot ne meidän uusien puolisoiden vertauskuva:KAIKEN NE KESTÄÄ ja aina kukoistaa ;)
Tänä keväänä, ensimmäistä kertaa elämässäni istutin samettiruusuja siemenistä. Ne itivät hitaasti ja kasvoivat vielä hitaammin, enkä osannut enkä jaksanut harventaa vaan jätin ne samaan ruukkuun "tuli-mitä-tuli" -periaatteella, vettäkin saivat harvakseltaan... Kaiken ne kestivät. Nyt niihin on ilmestynyt nupun alkuja. Toivotaan että kestävät loppuun asti.
Mukavaa kesän jatkoa ja voimia!
Kiitos sanoista!
Hyvää kesää myös sinulle.