En tiedä mitä tehdä, alle vuoden kestänyt avioliitto tuntuu olevan jo loppusuoralla. Takana vuosien yhdessäolo, mistä ajasta 70% on ollut enemmän tai vähemmän takkuamista. Kerran olen jo kamani pakannut ja häipynyt, mutta takaisin tulin. Kuvioissa on ollut pettämistä ja nyt sen seurauksena jatkuvaa epäluuloisuutta ja mustasukkaisuutta.
Nyt alkaa olla mitta täynnä. Tuntuu että olemme mieheni kanssa kuin yö ja päivä. Mies viihtyy kotona, haluaisi elää normaalia perhe-elämää, hankkia lapsia jne. Itse olen ikuinen lapsi, levoton sielu, en pysy paikallani tuntia kauempaa. Ja jos haluan mennä, menen yksin, ja sen seuraksena mies on vihainen ja epäluuloinen, mihin tahansa menen, niin hän luulee että petän. Oikeutettuahan nuo epäluulot toisaalta ovatkin kaiken kokemamme jälkeen mutta jotenkin on alkanut tuntua, etten enää jaksa välittää. En enää jaksa yrittää selittää enkä jaksa todistella. En jaksa yrittää pitää suhdetta koossa. Sen lisäksi meidän maailmankatsomuksemme on ihan erilaiset ja meitä kiinnostavat eri asiat. Minä olen vuosikaudet ollut se, jonka kiinnostuksen aiheet ovat "typeriä", vain miehelle sopivaa musiikkia voi kuunnella, vain miehelle sopivia tv-ohjelmia voi katsoa, vain tietynlaisten ihmisten kanssa voi olla...
Pieniä asioita joista ehkä puhumalla selviäisi? Mutta tuntuu etten jaksa enää puhua. En halua enää edes yrittää..
Muilla vastaavia kokemuksia?
Nyt alkaa olla mitta täynnä. Tuntuu että olemme mieheni kanssa kuin yö ja päivä. Mies viihtyy kotona, haluaisi elää normaalia perhe-elämää, hankkia lapsia jne. Itse olen ikuinen lapsi, levoton sielu, en pysy paikallani tuntia kauempaa. Ja jos haluan mennä, menen yksin, ja sen seuraksena mies on vihainen ja epäluuloinen, mihin tahansa menen, niin hän luulee että petän. Oikeutettuahan nuo epäluulot toisaalta ovatkin kaiken kokemamme jälkeen mutta jotenkin on alkanut tuntua, etten enää jaksa välittää. En enää jaksa yrittää selittää enkä jaksa todistella. En jaksa yrittää pitää suhdetta koossa. Sen lisäksi meidän maailmankatsomuksemme on ihan erilaiset ja meitä kiinnostavat eri asiat. Minä olen vuosikaudet ollut se, jonka kiinnostuksen aiheet ovat "typeriä", vain miehelle sopivaa musiikkia voi kuunnella, vain miehelle sopivia tv-ohjelmia voi katsoa, vain tietynlaisten ihmisten kanssa voi olla...
Pieniä asioita joista ehkä puhumalla selviäisi? Mutta tuntuu etten jaksa enää puhua. En halua enää edes yrittää..
Muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin, miten sitä voikaan asiat muuttua niin nopeasti, miten sitä herää huomaamaan joitakin asioita liian myöhään. Minunkin vasta jonkin aikaa kestänyt avioliitto on huonossa jamassa, vaikka meninkin naimisiin ollakseni siinä elämäni loppuun asti.
Meillä myöskin minä olen jotenkin herännyt siihen tosiasiaan, että haluamme mieheni kanssa aivan erilaista elämää. Mieheni on omalla tavallaan kypsempi, rauhallisempi, erittäin paljon kotona viihtyvä jne. Minä taas sosiaalinen viipottaja, joka on alkanut ahdistua tässä liitossa kovasti. Hän on myös kovin dominoiva yleisessä arkielämässä ja välillä paha suustaan. Tuntuu, että oma minäni unohtuu hänen seurassaan, en uskalla olla enää oma itseni (olenko koskaan hänen kanssaan sitä ihan täysin ollutkaan?) Olen puhunut miehelleni näistä asioista ja olen ääneen kysellyt, miten saamme liiton sujumaan, yhdistämään kahden erilaisen ihmisen elämät toimivaksi yhteiselämäksi. Vastauksia emme ole saaneet aikaan ja kun olen lakannut asiasta puhumasta (vaikka mielessäni ajattelen jatkuvasti) mieheni ilmeisesti luulee, että kaikki on taas hyvin.
En tunnut löytävän ulospääsyä tästä tilanteesta. En haluaisi ryhtyä koristamaan avioerotilastoja, en haluaisi epäonnistua tässä liitossa. Pelkään kuitenkin, että huomaan 10 vuoden kuluttua olevani katkeroitunut ja edelleen tyytymätön. Mieheni on hyvä mies, mutta onko sittenkään oikea? Nyt olisi hyvä aika miettiä asiaa, kun lapsia vielä ei ole...
Pelottaa ja ahdistaa.... en halua loukata enkä satuttaa ketään, mutta pelkään, että niin tulen tekemään. Joko itselleni tai miehelleni!
Tsemppiä sinulle! Minä ainakin yritän vielä, mutta ajan näytettäväksi jää, mihin tämä kaikki johtaa!
kauanko olette olleet miehienne kanssa, ennen avioliittoa? asuiteko ennen sitä yhdessä?
oletteko tunteneet toisenne kuinka pitkältä ajalta..
Useita vuosi oltiin yhdessä ennen avioliittoa ja asuakin ehdittiin muutama vuosi. Siksipä tämä niin ihmetyttääkin, että miksi en huomannut näitä asioita ajoissa, miksi vasta nyt. Ja voiko kaikki vielä muuttua parempaan suuntaan? Toisaalta, ehkä tämä oli nähtävissä jo ennen liittoa, ainakin jotkut ystävät/ perheenjäsenet ovat näin minulle sanoneet. Itse en kuitenkaan sitä huomannut/ en halunnut huomata.
Nyt tuntuu toivottomalta, kun mitään sellaisia tunteita, mitä parisuhteessa haluaisin olevan ei tunnu minulta löytyvän. Ystävyyttä kyllä, mutta näin nuorena en jotenkin ole valmis hyväksymään, että eläisin melkein 3/4 elämästäni ystävyyssuhteessa.
..ehdimme olla ennen avioliittoa yli 5 vuotta ja suurimman osan siitä ajasta olemme asuneet yhdessä. Sitäkin olen miettinyt, onko mitään merkitystä sillä, että meidän suhteessa se "deittailuvaihe" jäi melko lyhyeksi, eli alkuinnostuksessamme muutimme melko pian yhteen. Toisaalta, olin ehtinyt siihen mennessä jo "deittailla" ihan riittävästi ja mies tuntui sellaiselta, jonka kanssa saatoin asettua aloilleni. Ja pari vuotta asiat olivatkin hyvin. Minä kuitenkin olen niin "rock ja rämäpää" henkeen ja vereen että miehen ja hänen sukunsa suht vanhoillinen maailmankatsomus ahdistaa välillä pahasti.
Nyt ehkä herää kysymys, että miksi yleensä menin naimisiin. Noh, meillä on tietenkin ollut seesteiset hetkemme ja naimisiinmeno sattui sellaiseen ajankohtaan. Ja toisaalta, vaikka emme olisi naimisiin menneetkään, tuskin olisin pystynyt eroamaan yhtään sen helpommin.
Ystävyyttä kyllä löytyy, mieheni on ollut vuosikaudet paras ystäväni. Mutta nyt olen herännyt miettimään, että ehkä se ei olekaan ihan tervettä. Ehkä pitäisi olla muitakin ystäviä, ja paljon tuttavia minulla onkin, joihin haluaisin tutustua paremmin ja joiden kanssa haluaisin viettää aikaa enemmän, mutta mies ei anna.
Ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta tuntuu että ihmisen yksi ja ainoa elämä pitäisi tuhlata suhteeseen, joka aiheuttaa päivästä toiseen vain ahdistusta ja surua enemmän tai vähemmän, mutta aina kuitenkin jonkun verran.