Hei kaikille
ongelmani on tällainen...
olin lukiossa 17-vuotiaana todella ihastunut yhteen vuotta nuorempaan tyttöön josta haaveilin kuukausikaupalla. Lopulta sain itsestäni irti pyytää tätä tyttöä ulos kanssani. En ollut koskaan ennen yrittänyt lähestyä toista sukupuolta, koska olin hyvin ujo, koulukiusattu ja vielä kokematon.
no homma meni päin helvettiä...tyttö vain nauroi minulle päin naamaa ja kertoi tieysti kavereilleenkin tapahtunneesta. oli kiva mennä kouluun seuraavana päivänä, kun muut vain hihittelivät päin naamaa... Olin kieltämättä aika hassun näköinen suurine silmlaseineni, finninaamaisena ja pitkällä kihartavalla tukalla varustettuna, mutta olikohan tuo silti reilua?
Järkytys oli niin suuri, että minulta meni ainakin 3-4 vuotta siitä toipumiseen (mietin itsemurhaakin useasti) enkä ole täysin vieläkään siitä toipunut vaikka olen jo kolmekymppinen. Elämäni ainoan pitkän seurustelusuhteen olen kokenut kun nainen oli "varma tapaus" ja sain suuni lopulta auki.
Huomaan edelleen kärsiväni asiasta kun pitäisi olla valmis ehdottamaan vastakkaiselle sukupuolelle jotain. Tulen yleensä hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa, nykyään jopa naisten kanssa. Vitsi on siinä, että tuon kokomuksen jälkeen minun on hyvin vaikeaa, melkein mahdotonta edetä tavallista jutustelua pidemmälle, koska pelkään hylätyksi tulemista. Enkä usko, että kukaan pystyy aavistamaankaan kokemaani ja voi sitten ajatella että tuo ei olekaan kiinnostunut (vaikka olisinkin).
Mitä pitäisi tehdä? hakeutua psykiatrille vai mitä...mutta mitä ne osaisivat tälle asialle tehdä, käskeä ajattelemaan positiivisesti ja unohtamaan menneet, jos se olisi niin helppoa olisin sen tehnytkin jo...
ongelmani on tällainen...
olin lukiossa 17-vuotiaana todella ihastunut yhteen vuotta nuorempaan tyttöön josta haaveilin kuukausikaupalla. Lopulta sain itsestäni irti pyytää tätä tyttöä ulos kanssani. En ollut koskaan ennen yrittänyt lähestyä toista sukupuolta, koska olin hyvin ujo, koulukiusattu ja vielä kokematon.
no homma meni päin helvettiä...tyttö vain nauroi minulle päin naamaa ja kertoi tieysti kavereilleenkin tapahtunneesta. oli kiva mennä kouluun seuraavana päivänä, kun muut vain hihittelivät päin naamaa... Olin kieltämättä aika hassun näköinen suurine silmlaseineni, finninaamaisena ja pitkällä kihartavalla tukalla varustettuna, mutta olikohan tuo silti reilua?
Järkytys oli niin suuri, että minulta meni ainakin 3-4 vuotta siitä toipumiseen (mietin itsemurhaakin useasti) enkä ole täysin vieläkään siitä toipunut vaikka olen jo kolmekymppinen. Elämäni ainoan pitkän seurustelusuhteen olen kokenut kun nainen oli "varma tapaus" ja sain suuni lopulta auki.
Huomaan edelleen kärsiväni asiasta kun pitäisi olla valmis ehdottamaan vastakkaiselle sukupuolelle jotain. Tulen yleensä hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa, nykyään jopa naisten kanssa. Vitsi on siinä, että tuon kokomuksen jälkeen minun on hyvin vaikeaa, melkein mahdotonta edetä tavallista jutustelua pidemmälle, koska pelkään hylätyksi tulemista. Enkä usko, että kukaan pystyy aavistamaankaan kokemaani ja voi sitten ajatella että tuo ei olekaan kiinnostunut (vaikka olisinkin).
Mitä pitäisi tehdä? hakeutua psykiatrille vai mitä...mutta mitä ne osaisivat tälle asialle tehdä, käskeä ajattelemaan positiivisesti ja unohtamaan menneet, jos se olisi niin helppoa olisin sen tehnytkin jo...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin ei tarvis siittä enää valittaa. Väkivalta helpottaa moneen asiaa usko pois kokemuksella kerron.
Väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään! Jos haluaa helpottaa paineitaan voi mennä vaikka nyrkkeilysäkkiä lyömään, mutta toista ihmistä ei saa vahingoittaa!
Kuulostaa tutulta. Elämä on perseestä - deal with it.
mulle kävi noin useita kertoja yläasteella. Ei siitä mitään traumoja tullut, mutta niitä jätkiä varmaan harmitti hitosti jälkikäteen.
Mennään asiaan. Sinä olit 17v, et niin suosittu ja hassun näköinen. Tyttö oli 16v, lapsellinen ja todennäköisesti vielä ihan kavereiden mielipiteiden aivopesemä. Hän ei kohdellut sinua reilusti, mutta ikänsä huomioiden aika tavallisesti. Teinit ovat sukupuolesta riippumatta välillä aika julmia. Mieti nyt, tyttö saattoi nolostua siitä että "sinunkaltaisesi" kehtasi lähestyä häntä. Sama juttu pätee toisinpäin. Jos koulun rumin ja epäsuosituin tyttö lähestyy jotain suosittua tai puolisuosittua poikaa niin reaktio on aivan varmasti sama. Teini ottaa ei-halutun ihastuksen ilmaisemisen pelottavana. Ja sitähän se onkin. Jos jollain on friikin maine, niin mistä tietää vaikka se tekisi mitä? Sitäpaitsi mitä ne kuuluisat muut mahtavat ajatella, jos tunnustuksen jälkeen olisi vielä ystävällinen?
Sekä tytöt että pojat tapaavat useimmiten aikuistua jossain vaiheessa. Vaikka tapahtuma oli varmasti ikävä ja traumaattinen, se tuskin toistuu. Jos joku on ihastunut johonkin ja saa pakit, niin aikuiset eivät enää jaksa asialle naureskella. Kemiat ei pelaa, mutta mitä sitten?
Useimmat meistä kasvavat ja muuttuvat vielä vuosia lukion tai ammattikoulun jälkeen. Se, että olit lukiossa vähän nörtti ei tarkoita, että se jotenkin "paistaisi" sinusta esiin vielä tänä päivänä. Olin minäkin joskus koulukiusattu, mitä ei ollenkaan arvaisi tämän päivän kohteliaasta, ystävällisestä ja menestyvästä aikuisesta. Koita miettiä mitä sinä oikein olet nykyään, älä suinkaan sitä mitä olit ennen. Se auttoi minua. Tärkeintä on se, mitä olen nyt. Menneisyys on osa minua, mutta vain osa.
Vielä kolmekymppisenäkin jos uskaltautuu naisen kanssa treffeille, niin kyllä siinä pari kuukautta pakkien jälkeen menee sulatellessa. Sitä tuntee itsensä jotenkin vialliseksi kun ei koskaan ole vielä seurustellut.