Pitääkö olla huolissaan

Taitaa olla aika luonnollinen prosessi, tuo elämän ympyröiden kutistuminen samaa tahtia kuin fyysiset ja henkisetkin voimavarat ehtyvät. Aistit heikkenevät, reaktiot heikkenevät, askel hidastuu.
Toiset hyväksyvät tämän kehityksen hyvällä mielellä ja katsovat ansainneensa nämä elämän viimeiset kultaiset vuodet tarvitsematta tehdä mitään enää muuta kuin ottaa vastaan kaikki se positiivinen, hyvä ja kaunis jota elämä on säästänyt tähän vaiheeseen: lapsenlapsien/lapsenlapsenlapsien kirkkaat silmät, pieni kätönen omassa ryppyisessä kädessä, se rakkaus ja toivo mitä tulevien sukupolvien seurassa saa tuntea.

Materiaalinen hyvinvointi, oma koti, omaisuutta ja turvaa, tyydytys siitä että omatunto on puhdas, pitkä, hyvä elämä takana ja helpotus siitä, että työelämä ja uran rakentaminentakana. Ympyrät kutistuvat: kaupassa käydään vain silloin kun on tarpeellista, vaatteita pursuaa kaikista komeroista ovenrakoon saakka, laarit ovat täynnä ja mitään uutta ei oikeastaan tarvi.

Jos se riittää, niin mikäpäs siinä. Jotkut haluavat kyllä korvata noiden ympyröiden kutistumista lisäämällä uusia ympyröitä voimiensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan: matkustelu, luonto, harrastukset luovat uusia ympyröitä ja laajentavat elämänpiiriä.

Ei minulla ole kutistunut elämänpiiri. Vähän päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammat asiat kiinnostaa. Pitää priorisoida tapahtumia kun kaikkeen vain ei ehdi. On virtaa. Sen olen huomannut, että liikunta ei suinkaan väsytä vaan lisää energiaa, kohtuullinen sellainen. Odotan lunta että pääsee tekemään latua. Lähiaikoina on synttäri- ja nimpparipäiväni lähellä toisiaan, on ollut tapana kutsua perhe, suunnittelen jo mitä tarjoan. Opettelen lauluja. Tutkin raamatun tekstejä, meinasin tehdä yhdestä mielenkiintoisesta kohdasta tänään aloituksen mutta ajattelin että vain häiriköt vastaisivat jotain typerää. Tänään siivosin kodin, nyt on siihen aikaa kun useat tapahtumat ovat joulunaikatauolla.
Sitä miksi joku ei ole kiinnostunut ja joku toinen on, en tiedä syytä, ehkä se innostus on synnynnäistä, vahvaa elämänhalua.
Sen verran olen alkoholia lipittänyt että se latistaa innostusta. Vain hetken nousuhumalan aikana tulee idea-virtapiikki. Sitten alkaa veltostuttamaan eikä oikein pysty edes elokuvaa televisiosta seuraamaan, apaattisena vain loppuillan nyhjöttää.
Ei ole tapana neuvoa ketään, siihen ei ole koneita. Mutta voimia toivon, että saisit elämästä kiinni. En pidä tätä ikäämme korkeana.

Tuo kaikki on luonnekysymys. Itse olen aina ollut iloinen introvertti , vaikka vuosikymmeniä olin mukavassa ,hyvin pakatussa työssä, jossa koko ajan kommunikoin ihmisten kanssa. Olin työelämässä jopa vuoden yli määräajan.

Eläkkeelle siirtyminen kävi vain naps, vaivattomasti ja olen jo 15 v viihtynyt kotona, aivan kuin Edellinen kirjoittaja kirjoitti. Toki luen paljon, Lenkkeilen päivittäin, koti on siisti, kotiruokaa syömme ect, ,käyn salilla, mutta kaikki mummukerhot evvk!
Ihanaa elämää ,en tarvitse ” isoja ympyröitä”.

Mielenkiintoinen aloitus, nostan takaisin etusivulle.
Pal

Voin todeta samaa kuin aloittaja, samaa todennu tuntemilla kavereilla hiivutaan kotioloihin.
Omalta kohdalta muutos tapahtui noin viisi- kuusivuotta sitten kun eri sairaudet kasaantuivat ja puhti hävisi, onneksi ei ole ollut mitään kipuja. terveydenhuoltomme on tehokasta johon voi luottaa.
Sitä ennen viihdyin mökillä, veneily luonnossa oleminen, talvella tuli hiihdeltyä, kesällä sentään pyöräilen sähköpyörällä. Joskus tympäisee yksin olo kotona menen lähikuppilaan ihmisten ilmoille, oikeesti viihdyn aika hyvin hyvin yksinkin, keksin aina pientä tekemistä.

Elämää tämä vain on, välillä näin välillä noin, tavat muuttuvat ei rutiinitkaan ihan samoja ole pilkulleen.

Jäin miettimää illalla tätä aloitusta ja miten eri tavalla siitä elämänmuutoksesta mitä vanhentuminen ja eläköityminen aiheuttaa voikaan ajatella.
Jossain toisessa ketjussa joku kertoi, että nyt on aika nauttia kultaisista vuosista ja omistautua kodille ja läheisilleen. Jäin ajattelemaan kaikkia niitä vanhenevia naisia jotka tunnen ja miten he ovat suhtautuneet ympyröidensä kutistumiseen.

Äitini, joka jäi leskeksi ja eläkkeelle kohta isän kuoleman jälkeen, myi karjan, jätti tilan kesäkäyttöön ja muutti kaupunkiin omistusyksiöön, josta oli lyhyt matka kauppoihin ja palveluihin. Hän matkusti, vietti aikoja USA:ssa lastensa luona, kävi jopa Kolumbiassa esikoiseni risitäisissä, palasi sitten Suomeen siskojen tueksi kun pienokaisia oli syntymässä ja alkoi harrastamaan kaikenlaista, mihin häneltä ei aikaisemmin ollut jäänyt aikaa eikä energiaa. Nyt hänelle avautui uusia mahdollisuuksia, uusia ympyröitä ja hän sai uusia ystäviä kielikursseilta, porsliininmaalauksesta, jne harrastuksista ja kutoi raanuja; kävi laulukuorossa ja ulkoili paljon.

Minulla itselläni taas elämän ulkoiset puitteet ovat kaventuneet huomattavasti; en matkustele juuri enää, paitsi joskus siskon tai ystävien kanssa, Suomeen saan miehen mukaan, mutta hän on kovin kotona viihtyvää sorttia.. Lapissa käymme noin joka toinen vuosi. Kirjaesittelyihin ja messuille hän lähtee mukaan, mutta emme käy kuin täällä Keski-Ruotsissa tai Tukholman lähistöllä. Ympyräni ovat pienetyneet ja samalla muuttuneet: uusia ympyröitä on tullut korvaamaan aikaisempia, mutta ne ovat ny minun itse valitsemiani, omilla ehdoillani.

Joten ei, ei kannata olla huolissaan. Mahdollisuudet täyttää elämän loppusuora mielekkäällä tekemisellä. liikkumisella luovilla harrastuksilla, luonnolla, kulttuuriharrastuksilla, korvata ne edelliset pakolliset ympyrät omilla, uusilla ympyröillä on rajaton. Nion kauan kuin terveyttä riittää. Kaikki riippuu omista prioriteeteista, elämänhalusta, halusta oppia uutta, kokea uutta.
Tai sitten voi jäädä laakereille lepäilemään, nauttia elämästä, olla onnellinen kun ei tarvi tehdä mitään.
Kuten joku tuossa ylempänä sanoi, luonnekysymys.

Miksi ei saisi olla kotona näin eläkkeellä kun vuosikymmeniä töissä kävin. Tätähän oikein odotin työssä ollessa. Koko ajan hoetaan, ei saa jäädä kotiin. En minä kaipaa pinnallista juttelua muiden kanssa, et menisin pakonomaisesti eläkekerhoihin. Kokeilin ja siellä vasta itsensä vanhaksi tuntee, enkä jaksa kaikenlaisia kilpailuja yhdessä. Mutta tämä on minun omaa eläkeläisen elämää, valinta on aina oma.

Niinhän nuo kutistuu kun kavereitakaan ei juuri ole. Itsekseni käyn lenkillä, reissuissa ym . Joulunkin vietin laivalla. En osaa itseäni tyrkyttää kenenkään seuraan niin siksi en viihtynyt eläkeläisten yhdistyksessäkään , kun en tuntenut itseäni tervetulleeksi. Viikkotapaamiseen menin niin kukaan ei vastannut tervehdykseeni eikä seuraani tullut ketään istumaan kun ainoastaan kaksi kertaa satunnaiset kävijät. Reilun vuoden sitä touhua katsoin ja jäin pois. Kynnys nousi niin että en enää uutta järjestöä ole katsellut kun tuosta eroon pääsin. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Niimpä, minulla tosin on toisinpäin. Kun jäin eläkkeelle, sosiaalinen elämäkin muuttui eli tapailin tuttuja, kavereita ja ystäviä kahvittelun merkeissä tai yhdistystoiminnassa tai illanistujaisissa. Ennen olin enemmän työporukan kanssa ja arkena en missään.

Ulkoilen paljon ja kun asun keskustassa, tapaan todella paljon tuttuja päivittäin lenkkeillessäni.

Matkustelen kotimaassa sukulaisten luona ja aikuisten lasten luona, eläkeläisenä se on suht edullista varsinkin junamatkat.

Loppupeleissä se on terveyskysymys. Kaikkeen ei enää pysty,
vaikka haluaisi.

Introverttina nautin suuresti, kun saan olla kotona itsekseni. Työelämässä ollessani oli ainainen kiire ja ihmisiä tuli ja meni, viikonloppu ei tahtonut riittää rauhoittumiseen. Aloitin osa-aikaeläkkeen 3 vuotta ennen varsinaista eläkeikääni, se oli pehmeä lasku eläkkeelle ja todellinen oivallus, ai että nautin kun joka toinen viikko oli vapaata. Matkustelu, teatteri, ooppera, baletti, erilaiset konsertit ja elokuvat ovat aina kuuluneet menolistalleni, mutta koronan jälkeen on ollut todella vaikeaa saada itseäni liikkeelle. Vaikka olen yli 20 vuotta ollut ja asunut yksin ja mennyt ja tullut mieleni mukaan, ei enää huvita yksin lähteä juuri minnekään, varsinkaan matkalle en halua yksin mennä. En tiedä olisinko "ahkerampi" poistumaan kotoa kauppareissuja ja ulkoilua pidemmälle jos olisi joku kaveri jonka kanssa menisi, mutta kavereilla on puolisot, eivätkä he kahvilaa pidemmälle kanssani jouda. Minua ei tilanne kuitenkaan huoleta mitenkään, aika aikaansa kutakin, kuten sanotaan ja nyt on näin.

Ei mitään syytä olla huolissaan. Ota vain rennosti ilman turhia suorituspaineita. Ulkoilet sitten, kun/jos siltä tuntuu ja harrastelet sitä mikä miellyttää. Jos ei mikään harrastus miellytä, niin älä ota siitäkään paineita, että pitäisi.
Joka päivä pitää huolen itsestään ja anna vain ajan kulua ja katsele mitä uusi päivä tuo tullessaan. Jos ei mitään erikoista tuo, niin ei maailma siihenkään kaadu.

Elämänympyrät päätyvät arkunkokoiseksi loppupeleissä.

Turhien murehtiminen on huono tapa.

Viimeisen kerran ihminen luopuu kuollessaan elämästään.

Kaikesta vähitellen. Aste asteelta.

Ikäisten kanssa tavatessa, sairaudet nousevat usein pääosaan ja digiajan muutokset elämässä.

Huolissamme ollaan, kun jollain raasulla ei ole kai muuta tekemistä kuin haukkua hallitusta joka päivä.

Tuolissaan voi kaikesta olla huolissaan.

Nauti elämästä joka hetki, yritä edes!

Aina pitää olla vähän varuillaan, mutta ei liikaa.

Älä huolestu turhia, nauti elämästä joka päivä, pienetkin asiat on huipputärkeitä, oikeesti.