Olen lähes 38 v-,naimisissa, kolmen lapsen isä. Vuosia on siinä sivussa ollut morsiamia. Joka kerta ajattelen, että nyt on tämä tyyli loppu. Tyyli on muuttunut. Nyt on "vain" yksi vakituinen morsian. Vaimon kanssa menee viileästi -no syyllinenhän on tiedossa kyllä. Nyt oli pakko kertoa "vain" yhdesä morsiamesta kun meni jo yöunet kun ilmeisesti omatunto tuli tiensä päähän. Haluasin yrittää vielä vaimon ja lasten kanssa -varsinkin lasten takia. Eikä minulla ole moitteen sanaa vaimostanikaan. Pystynkö muuttumaan? Mitä avuksi? onko olemassa jotain helevetin terapiaa tai hoitoa tähän vaivaan. Mies on elukka, se on tunnustettava. ja ikäänkuin todistaakseni sen sanon, että toinen vaihtoehto on muuttaa tämän "vain" yhden morsiamen kanssa yksiin. Hänen kanssa kaikki tuntuu uskomattomalta -olemme kuin sukulaissielut. Kaikki ajatukset ja harrastukset ja ajatusmaailma on samanlainen -toisin kuin vaimoni kanssa. Tämä toinen ottaisi minut milloin vain--hän on vapaa ihminen. Tiedän, ett
vaikuttaa melko tyhmältä. Pelkäänpä etten painiskele tällaisen asian kanssa yksin. Mutta se ei lohduta yhtään. Miten lapset suhtautuvat tällaiseen tilanteeseen? -olisihan mahtava saada asiallisia vastauksia sellaisilta joilla samoja kokemuksia...Ja lopuksi sanon, että kun tilanne ratkeaa - koti tai tämä uusi -vannon, että pysyn ratkaisussani - 15 vuotta riitti minulle -pääkoppa ja roppa ei kestä enää kaksoiselämää -ja se on totta!
vaikuttaa melko tyhmältä. Pelkäänpä etten painiskele tällaisen asian kanssa yksin. Mutta se ei lohduta yhtään. Miten lapset suhtautuvat tällaiseen tilanteeseen? -olisihan mahtava saada asiallisia vastauksia sellaisilta joilla samoja kokemuksia...Ja lopuksi sanon, että kun tilanne ratkeaa - koti tai tämä uusi -vannon, että pysyn ratkaisussani - 15 vuotta riitti minulle -pääkoppa ja roppa ei kestä enää kaksoiselämää -ja se on totta!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Muistan itse, kun ensimmäisen kerran tapasin puolisoni. Hän oli kaikkea sitä, mitä olin haaveillut, ja enemmänkin.. Olimme aika erilaiset, mutta sopivassa suhteessa todellakin täydensimme toisiamme.
Elämä vain ei ole ennalta arvattavaa. Tuli tietysti se arki ja yhteisen kodin rakentaminen. Lapsia ei. Toinen ei arkisena, töistä väsyneenä ollutkaan enää "kaikki mitä olin haaveillut". Muut alkoivat viehättää molempia ja samoja tunteita kuin sinulla: sielunkumppaneita oli yllättäen koko Prisma täysi..
Ja lähtöäkin tein yhden sielunkumppanin mukaan. Jonkin aikaa oli eletty salasuhteessa ja aikaa ja mahdollisuuksia oli vain pieniin lemmen lomiin, joissa ei ollut mitään "tavallista arkea" kuten kotona.
Ikää kun on kolmenkympin puolenvälin, niin järkeä aloin hieman ennen eron vireille laittoa käyttämään. Olinko itse pysynyt täydellisenä ja vain se kumppani arkistunut? Oliko todellakin mahdollista, että aiemmin olin tehnyt virhearvioinnin kumppanin valinnassa, mutta nyt välttyisin siltä? Jos kyllästyn arkeen ja samaan ihmiseen nyt, niin miksi en sitten tulevaisuudessakin?
Avonaisen matkalaukun äärellä näinkin omat puutteeni ja muistin, että kaksi ihmistä luo parisuhteen. Ja aloin miettimään, että onkohan sittenkin niin, että ainoa asia missä ihminen ei koskaan voi onnistua tai saavuttaa täydellisyyttä, on nimenomaan parisuhde? Ja että sen illuusion oivaltaminen oikeastaan pelottaa enemmän kuin suhteeseen tullut arki.. Oikeastaan olisin ollut pelkuri ja narsisti, jos olisin lentänyt arkea karkuun uuteen suhteeseen, joka oli vain kahden amatöörinäyttelijän ja arjen karkulaisen mitäänsanomaton esitys..
Sanotaan, että rakkaus kestää tuhat päivää. Voipa olla, mutta hullaantumisen arjen yläpuolella olevaan tunteeseen jäin miettimään, että onko 1000 päivää inhimillinen aika kyetä näyttelemään "ihastuttavaa" ihmistä ja arki alkaakin siitä, kun alkaa vihdoin olla oma itsensä, aito. Vankka suhde kun oivaltaa, että jokaisessa parisuhteessa, kuten autoissa - niin Ladoissa kuin Mersuissa - on ne maanantai kappaleet.. Arki onkin oikeastaan lupa olla ”ei aina niin täydellinen”. Emme suinkaan aina lähde karkuun olemassa olevaa suhdetta tai puolisoa, vaan itseämme.
Kertakaikkisen upeasti kirjoitettu!
Allekirjoitan joka sanan!
On niin surullisen totta se kuinka usein keskitytään nimenomaan tuijottamaan siihen omaan napaan. Kysytään mitä saan tästä suhteesta - kun pitäisi kysyä mitä voin antaa tälle suhteelle!
Arkea on turha juosta karkuun. Vasta vuosien yhteisen arjen, eletyn elämän jälkeen sitä osaakin rakastaa. Jos siis on tarpeeksi iso ihminen ja on päättänyt opetella...
Itelle tuli tosta mieleen, että useinhan rinnakkaissuhteet alkaa selittelyillä siitä, että arki ei enää suju ja puoliso sitä ja tätä. Harva kai tajuaa tosiaankaan, että aika on joka suhteessa armoton, myös itsen suhteen.
Toisaalta tuli sitten surku niitä, jotka varattuihin hullaantuvat. Eipä kai se niin kipeetä ole, jos eroa ei tulekkaan ja salasuhde ei muutukkaan "näkyväksi", vaan se, että jokainen haluaa pitää tosiaankin kiinni siitä illuusiosta, että ite on perfekti ja muut jotain tvanomaisuuden alapuolelta.
Mutta tsemppiä kirjoittajalle. Ei maininnut sitä, jatkuiko olemassa oleva liitto ja kuinka kauan tapahtuneesta on..
....kuin omasta elämästäni...erona vain, että molemmat varattuja ja lapsiakin on toisella. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että helppoa ei todellakaan ole miettiä mitä elämältään haluaa. Onko tyytyväinen nykyiseen elämään vai haluaisiko kenties jotain muuta. Uskaltaako ottaa ehkä riskinkin, jättää nykyinen elämä ja aloittaa uudelta pohjalta täysin erilaisen ihmisen kanssa- todellisen sielujenkumppanin. Sitä ei voi ennustaa mitä lapset sanovat tai kokevat. Toiset kokevat eron raskaammin kuin toiset Sehän riippuu paljon mm.lapsen iästä ym.
Itsellä tällä hetkellä menossa jonkinlainen aikalisä asioiden suhteen....voi olla, että tiemme tämän sielujenkumppanin kanssa vielä kohtaavat...tai sitten ei...
Ulkopuolisena ja eroavan vaimon roolista katsottuna (mies haluaa eron, en minä), olet ollut ja käyttäytynyt vastuuttomasti. Miksi olet kuvitellut, että vaimon tulisikaan olla sellainen, että voisitte kaikesta olla samaa mieltä tai jopa samoista lähtökohdista tai syistä samaa mieltä? Mikä itsetarkoitus se olisi? Se sukulaissieluisuus loppuu alta aika yksikön ja suhde muuttuu arkipäiväisemmäksi sen uuden kumppaninkin kanssa kunhan kuherteluvaihe on ohi. Vasta silloin näetkin, mikä toinen on naisiaan. Ehkä onkin niin, että sinä et ansaitse vaimosi luottamusta ja sen takia saisitkin häippästä. Toivon, ettei minun kohdalleni osu sinun kaltaisiasi itsekeskeisiä ääliöitä.
Elämäsi kuulostaa kuin minun perheeltäni - paitsi että minä olin lapsi. Katselin koko lapsuuteni, miten isä nöyryytti äitiä, aina oli uusi tyttöystävä pyöritettävänä, isä ja äiti pitivät kulissiavioliittoa. Äidille se oli kulissi, koska eronneen naisen status pelotti häntä. Äiti oli tyhmä, antoi meidän kaikkien elää kurjaa elämää. Isälle avioliitto oli suoja, naiset olivat erimittaisia hoitoja vain, isän ei tarvinnut heille kaikkea kustantaa, kun oli jo perhe. No ei isä meillekään mitään kustantanut, äiti maksoi kaiken. Isä oli minun mielestäni pelle. Äiti tyhmä, kun jaksoi sitä elämää 16 vuotta. Kun he lopulta erosivat, huokasin helpotuksesta ja isä häipyi elämästämme. En halunnut kuulla hänestä mitään, eikä hänestä paljon kuulunutkaan. hän ei ollut meistä lapsista kiinnostunut kun olimme pieniä, eikä kasvattanut meitä kun olimme nuoria. Kun nyt ollaan aikuisia, isä kehuskelee maailmalla, kuinka fiksuja me olemme ja kuinka hyvin hän on meidät kouluttanut. Kaikki tutut kyllä tietävät, mikä on asianlaita oikeasti, mutta isä on toope, eikä itse ymmärrä, millainen narri onkaan. Isän seuraava morsian heitti isän pihalle, ja niin ovat tehneet kaikki hänen naisensa järjestään. Eivät ole ottaneet isää luoksen asumaan, mutta kelpaa kyllä työvoimaksi ja tanssiseuraksi. Isäni ei ole muuttunut, hän on itsekäs omaan napaan tuijottaja ja nyt viagra vie miestä. Se tuntuu olevan isän olemassaolon tarkoitus, se elin ja sen tarpeiden tyydyttäminen. Isälläni on lapsenlapsia, mutta isä ei muista heidän nimiään. Eipä ole väliksi, me emme tapaa. Kun isän vauhti hiljenee, kaipa kunta hänet johonkin vanhainkotiin sijoittaa, evvk. Me lapset hoidamme kyllä äidin.
Itsehän tiedät, millaista elämää tuo tuollainen on. Kyselet, miltä lapsista mahtaa ero tuntua, kumma kun mieleesi ei ole tullut kysyä, miltä heistä nyt tuntuu? Älä luule, etteivät lapsesi tietäisi tilannettanne! Minkäikäiset lapset teillä on? Lapset tietävät, kun vanhemmat riitelevät, he tietävät, milloin vanhemmilla menee hyvin ja milloin huonosti. Ei heille tarvitse kertoa, he asuvat teidan kanssanne ja lukevat teitä ja reaktioitanne.
Jos lähdet, se varmaan olisi helpotus vaimollesi ja lapsillesi -puhdistaisi pöydän. Olet elänyt kasoiselämää ja ylläpitänyt kulissia, jonka takana tuskin on mitään onnea. Järkytys se olisi varmasti, ja saisit ehkä katkerasti maksaa, ositus ja omaisuuden jako ei ole mikään helppo pala.
Kiitos mielipiteistä. Totuus on varmaan tuossa jossain välimaastossa. On ollut yksi elämäni kovimmista viikoista. Lähdettiin vaimon kannsa kahden päivän "neuvottelu" -päiville. Käytiin ensimmäisen kerran asioita läpi avoimesti keskustellen -totta -mieti oma tilanteesi - Oli saman aikaisesti helvetin raskasta mutta koko ajan kuitenkin helpotti. Perheen rikkominen on iso asia - mutta iso asia on loppuelämäkin. Nyt pallo on minulla. Jäädä kotiin -ja muuttaa tyyliä ja alkaa elämään kuin oikea perheenisä. Tai lähteä uuteen elämään. Vaihtoehdot ovat molemmat uskomattoman vaikeita...