Homman nimihän on nyt se, että otin 5v. sitten melko pienen tribaalin alaselkään. Tatuointi oli vinossa ja kuuli paljon palautetta että on jopa liian ylhäälläkin... asia hämäsi itseäninkin niin paljon, että menin ottamaan peitekuvan. Olin harkinnut asiaa jo pari vuotta ja sitten sen toteutin. Nyt peitekuvan ottamisesta on kuukausi. Jokainen päivä olen rakastanut tätä uutta tatskaani, mutta yhtäkkiä mua alko ahdistaan tää ajatus että vittu sentään tää helvetin iso kuva mun selässä on siellä aina ja se on niiiiin iso... mikä mua vaivaa? ei herrajumala mua ei voi NYT alkaa kaduttaan?!?! Onko tää ihan normaalia ja meneekö oikeesti ohi??? Uus kuva on kuiteski hyvin tehty ja symmetrinen ym..auttakaa rakkaat ihmiset ja helpottakaa mun oloani!!
tatskan katuminen....
Wiirumiiru
112490
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nuija.
näin, että kuva on osa sinua kuten esim kädet tai jalat. Ja eikös se ole aika turha katua asiaa jolle ei oikeastaan enää mitään voi. Ja miten vanha tatuointisi voi olla liian ylhäällä? ei tatuoinneissa ole mitään standardeja, että missä kohtaa niiden kuuluu olla. Ja menee tuo ohi kunhan totut taas siihen kuvaan.
Sehän on selässä, ettet sä sitä kuitenkaan kaiken aikaa näe.. mä en ainakaan edes muista tatuointeja kaiken aikaa, on ihan ihmeissään, kun joku tulee jotain niistä kysymään. Turha sun on katua, hyvä vaan, että nyt on hyvin tehty ja siisti kuva pienen vinon tilalla. Aattele, että joillakin on jotain tosi rumia kover uppeja, suunnileen puoli kättä mustana, kun on peitetty joku tyhmä kuva. Sitä paitsi kyllä hieno kuva aina paljaan ihon voittaa.
Kiitos ihanasta viestistäsi.. Olo on ollu tosi rauhaton kun oon funtsinu tätä tatskajuttua, mut sähän sen sanoit: kyllä hyvin tehty kuva on aina parempi kuin paljas iho. Enhän mä kyllä osaiskaan kuvitella selkääni enää ilman mitään kuvaa... Susta oli apua, kiitos siitä! Aurinkoista kesänjatkoa :)
se kuva pysyy.......
joo mulla on kuule jo ihan sama tunne ton mun oman tatskan kans nyt jo..tai ainaki joskus et ois ehkä pitäny harkita sitä paikkaa mihin sen ottaa vähän tarkemmin jne..mun kaikista helpoinhan se on ottaa se tatska semmoseen paikkaan josta sitä on helppo hoitaa ja ettei sitä vaatteet mitenkää hankais ja ehän sitä kuvaa saa KOSKAAN kokonaan peitettyä!sehän niinku sun ikunen elämäskumppanis siinä!:) älä siis suotta sure sitä!varmaan moni muuki aattelee tuota asiaa ja monesti!niinku varmaan minäki... :)
Ihana kuulla että joku muukin ajattelee samalla tavalla... En tajua miten voi tulla sellanen fiilis jostakin että "ei helvetti mitä mä oon tehny..." Tiedän, että jos nyt saisin tän pois mun selästä, ottaisin siihen varmaan kuitenkin taas jonkun muun tatskan. Järjetöntä...kai mä oon jotenkin kieroonkasvanu.. :b Ihailen paljon muiden tatskoja ja aattelen usein että Voi oispa mullaki tollanen, että ehkä se on tää valinnan vaikeus mikä teettää tätä oloa. Kun vihdosta viimein alan taas tottuun tähän kuvaan mun selässä ja sisäistään sen ikuista olemista siinä, olokin helpottuu taas ja alan jälleen rakastamaan omaa tribaaliani. ;)
Hei mulla iski myös katumus ottamastani(kaks tatskaa mulla) kuvasta ja vielä samana päivänä kuvan otosta...Ilta menikin siinä itkua väännellessä, kun oli olkapäästä melkein kyynärpäähän ulottuva kuva...tuntui, sillon tosiaan virheeltä...
Mutta kun kuva rupes parantumaan, niin värit ja kuvan kauneus tuli esille.. Nyt katson kuvaani uusin silmin. Ja voin olla tyytyväinen, että mulla on custom tatuointi mitä ei muilta löydy...
Ja mitä pidempään aikaa menee ei edes muista tatuointia miettiä, kun se on jo niin osa itseä ettei sitä kyllä vaihtais pois. Ja jos vieläkin masennus iskee, niin lohduttaudun ja ajattelen, et se on "ikuinen ja kaunis koru".
Ja osittain minulla vaikutti omaan mielialaan myös pelko siitä, miten ihmiset suhtautuu äiti-ihmiseen jolla on tatskoja.ym...eli en suoraan ollut pahoillani kuvan ottamisesta aluks, vaan mielessä pyöri ajatukset muitten suhtautumisesta..
Moi!
Kirjottelenpa näin yli puol vuotta sun viestin perästä... mites sun elämä tällä hetkellä kuvan kanssa?? Mulla nimittäin on ollut samanlaisia oireita uuden tatskani suhteen ja mietin vaan että onko mahollista oppia tykkäämään tatskasta jota niin suuresti on katunu? oon ollut viikon ihan paniikkikohtauksen partaalla, kun en pysty muuta ajattelemaan kun tota kuvaa. En ymmärrä miksi!!!?! Tää EI ollut muka eka kuva; aikasempaa (5 v sitten otettua en ole katunut kertaakaan), nyt päässä pyörii vaan että jos mä sitten joskus kadun ja se saa katuman jo nyt. Vaikken edes usko että katuisin, en usko muuttuvani niin paljoa ihmisenä, että rupeaisin vihaamaan tatuointeja ja kaikki kuvat on ihan hienoja ja iilotettavissa. Eli irtoaisko sulta jotain lohdutuksen sanaa??? jos vielä tähän keskusteluun eksyt...
oon ihan äidinkielentaitoinen ja fiksu yksilö, vaikkei tosta aiemmasta viestistä ehkä uskois ;) muutama kirjoitusvirhe... vielä lisäisin, että mun ahdistusta on lienee lisännyt näiden varmaan satojen keskustelupalstojen lukeminen, joilla on aina joku viisaampi mollaamassa... pitäs varmaan lopettaa, kun se vaan kuitenkin lisää asian ajattelua...
Aloin vain lukemaan noita viestejä ja ihmettelen toisaalta tota katumus juttua kun jokainen tietää ja sitä on tolkutettu että pitää miettiä tarkkaan.Ei kannata seurata muotia sokeena (vinkkejä toki voi ottaa) ja muutenki en tiedä mitä ajan takaan mutta mua ei oo päivääkään häirinny mun tatskat.Mietin tarkkaan misä tilanteissa näkyy ja mietin tilannetta perheen äitinä 15 vuoden päästä ja minkälaisia vaatteita ym...laitoin niskaan (tyypillisen) auringon mutta tykkään siitä ja se ei häiritse.myös nilkassa pieni tribali mutta sekin ok.
Ehkä martina aitolehden tatuointi on mua eniten järkyttäny mutta makunsa kullakin.....