Paastoruno

Paasto alkoi kevyin askelin,
mieli kirkas, katse vakavin.
Puhdistus, hiljaisuus, tyyneys vaan,
olin kuin vuori, järkkymätön, vahva ja vaan.

Kevyt olo, ajatus kirkas,
iloitsin – tämähän on silkkaa taikaa!
Ei kaipuuta leipään, ei voihin, ei suolaan,
vain sisäinen rauha kuin virtaava vuorilaakso.

Mutta sitten… tuoksu kantautui kaukaa,
paistuvan leivän, sulavan voin laulu.
Pieni ääni, ensin kuiskaus vain:
**”Mitä jos maistaisit – ihan vähän vain?”**

Ensin pala, sitten toinen,
kädessä lusikka, kohta kauha,
leipä suli suuhun, voi valui yli,
kädet kaivoivat lisää kuin maaninen myyrä.

Pöytä notkui, en pysähtynyt,
taivas, en enää edes pureskellut!
Paasto murskattu, pyhyyden varjo,
jäin ruoan alle kuin sortunut parka.

Ja lopulta, ähkyssä, raskain mielin,
sohvalla makaan kuin laiska kissa.
Paasto päättyi – ei hiljaisuuteen,
vaan murenevaan pullaan ja katumukseen.