Olemme seurustelleet mieheni kanssa reilun puoli vuotta. Suhde on ollut yhtä vuoristorataa, suunnatonta onnea ja toisaalta rajuja riitoja ihan mitättömistä asioista.. Mies on tyypillinen suomalainen; ei halua keskustella. Itselläni menee hermot mököttämisestä ja pari kertaa olen sortunut lyömään ja raapimaan miestäni kun hermot pettivät totaalisessa pattitilanteessa. Myös miehen hermot ovat olleet todella koetuksella, mielialani on heitellyt rajusti ja hän on yrittänyt kestää. Juhannuksena riidan seurauksena koitti sitten se tilanne, että hän löi minua. Olen antanut tapahtuneen anteeksi enkä ole siitä katkera, koska tiedän kuinka lujilla hän on henkisesti ollut monestakin syystä. (Tämä ei tietenkään ole mikään puolustus, mutta ymmärrän hänen mielentilansa.) Olen ihan varma siitä, että väkivalta ei suhteessamme toistu niin minun kuin miehenkään taholta, ja myös mies ajattelee niin. Ongelma onkin nyt se, että mies pyörii itsesyytöksissään, on vihainen itselleen eikä pysty antaa itselleen anteeksi tekoaan .
Rakkautta meillä on vielä jäljellä roppakaupalla ja halua yrittää yhdessä, mutta kun mies ei halua keskustella ja on niin ankara itselleen, niin eteenpäin meneminen tuntuu välillä mahdottomalta. Toki tapahtuneesta on vasta viikko aikaa ja mies tarvitsee aikaa, mutta pelkään että hän on ikuisesti katkera itselleen... Ja minun mielestäni pitäisi pystyä antaa anteeksi, niin itselle kuin toisillekin. Tiedän, että pystymme olla onnellisia yhdessä ilman pelkoa väkivallasta, kunhan vain annamme suhteellemme mahdollisuuden ja panostamme tosissamme, unohdamme menneet. Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta tilanteesta tai vinkkejä siitä, miten voisin auttaa miestäni?
Rakkautta meillä on vielä jäljellä roppakaupalla ja halua yrittää yhdessä, mutta kun mies ei halua keskustella ja on niin ankara itselleen, niin eteenpäin meneminen tuntuu välillä mahdottomalta. Toki tapahtuneesta on vasta viikko aikaa ja mies tarvitsee aikaa, mutta pelkään että hän on ikuisesti katkera itselleen... Ja minun mielestäni pitäisi pystyä antaa anteeksi, niin itselle kuin toisillekin. Tiedän, että pystymme olla onnellisia yhdessä ilman pelkoa väkivallasta, kunhan vain annamme suhteellemme mahdollisuuden ja panostamme tosissamme, unohdamme menneet. Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta tilanteesta tai vinkkejä siitä, miten voisin auttaa miestäni?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Niin huono kuin hyväkin tuuli tarttuvat. Kun kohtelee toista hyvin ja on iloinen, vaikka hampaat irvessä, omakin mieliala muuttuu iloiseksi lopulta. Toisen masennus vetää alaspäin, siksi on suurta ystävyyttä olla näyttämättä pahaa mieltään. Panettelu, syytökset ja kaikki negatiivinen vetävät meitä maahan. Puhu hyvää toisita ja itsestäsi ja miehestäsi, sanatkin ovat tekoja. Toisaalta tunnut ymmärtävän että vähäpuheisuus on luonteenpiirre jolle mies ei helposti voi mitään. Ole sinä silloin se keventävä ja puhelias osapuoli, näinhän sitä täydennetään toisiaan. Mikä on takana, saa olla takana. Kuten iso kirja sanoo: "rakkaus peittää syntien paljouden". Kaikissa meissä on vikaa, ei voi vaatia täydellisyyttä muilta eikä itseltäänkään.
Ymmärrän kyllä sen, että nyt mies ei todellakaan kaipaa painostusta eikä tinttailua. Olen todellakin yrittänyt kaikkeni näiden muutaman päivän aikana, olen ollut ystävällinen, hellä ja huomaavainen. Se ei olekaan nyt ongelmamme, vaan se, kun mies on niin ankara itselleen. Vaikka kuinka yritän häntä lohduttaa ja vakuutella, että kaikki tekevät virheitä, hän ei sitä suostu näkemään. Haluaisin keventää hänen taakkaansa, mutta se taitaa olla mahdotonta kun tuntuu, että hän haluaa sen rangaistuksenaan kantaa... Vaikea selittää. Haluaisin hänen lopettavan itsesyytökset ja suuntaavan katseensa tulevaisuuteen, koska katkeruus ei vie eteenpäin.
Kuulehan, olen ollut liki 17v. liitossa miehen kanssa, joka ei osaa keskustella. Alussa sujui jotenkuten, mutta nyt ei enään... mittani on täynnä :(
Mieheni mielestä riitoja ei ole, jos ei riitele. Siispä kaikki ongelmat maton alle, ja nyt alkaa todellakin pursuamaan yli, eikä isompia mattoja ole kaupan.
Jos saisin takaisin tuon alkuajan, en hetkeäkään miettisi, mitä tekisin: mies vaihtoon! Ikävä vaan, että se tapahtuu näin monen vuoden jälkeen...
Sinun kannattaisi miettiä, kuinka kauan jaksat?
Kysyin neuvoja siihen, miten helpottaa miehen oloa. Jokainen parisuhde on erilainen, ja olen varma että vielä 17 vuoden jälkeenkin olemme umpirakastuneita. Täällä päässä mies on herännyt puhumaan, toivottavasti sinullekin tapahtuu myönteisiä asioita että et enempää katkeroidu. Ja muista, ei ole vieläkään myöhäistä lähteä jos siltä tuntuu. Itse olen myös eronnut yli kymmenen vuoden suhteen jälkeen eikä se helppoa ollut, mutta tein oikean ratkaisun. Tsemppiä sinulle!
Sinä täällä kysyt miten voit helpottaa miehen oloa, kun hän on lyönyt. Sinä hellit, lellit, kohta kai myönnät, että vika oli täysin sinun. Anna miehen miettiä tekostaan, se voi olla sen alku, että uutta kertaa ei tule. Minäkin kieriskelisin itsesäälissä, jos toinen osoittaisi koko ajan ihanasti rakkauttaan, säälisi ja hemmottelisi.
Kynnys lyödä toisen kerran madaltuu sinun toimestasi.
miesparkaa tässä pitää sääliä oikein huolella. Avaaja voisi pyytää rakastaan soittamaan vaikka Lyömättömään Linjaan, mikä ilman mitään ilkeyttä on tosiaan tarkoitettu miehille, jotka haluavat päästä eroon väkivaltaisista taipumuksista. Mahtaa olla ruuhkaa linjoilla... hups, taas heilahti ilkeyden puolelle. Noh, olen väkivaltaisen suhteen kokenut ja siitä on jo vuosia, joten menköön.
sanotaan että vihan ja rakkauden välissä ei ole iso kuilu...ehkä se tuossa kuvaa hyvin. Mielestäni koskaan ei saa lyödä toista, jos väittää rakastavansa.
Minä olen seurustellut mieheni kanssa nyt n. kaksi vuotta.
Mieheni on erittäin mustasukkainen räikeästä menneisyydestäni ja sitä juuri suurimmat riitamme koskevatkin...
Noin vuosi sitten mieheni muutti keskustaan asumaan ja hän alkoi käydä yhä useammin baareissa. Kerran hän sitten petti minua toisen naisen kanssa ja tästä seurasi jättimäinen riita ja tuolloin tuli ensimmäistä kertaa kuvioihin väkivalta.
Mieheni ei koskaan ollut naista lyönyt ja hän katui uskomattoman paljon. Ensimmäisen kerran kun hän löi minua käsivarteeni tuli suuri mustelma. Hän itki minulle asiasta useita iltoja ja vannoi ettei tuo tule toistumaan.
Mutta kuten yleensä käy, niin se tapahtui uudelleen ja uudelleen... Monta, monta kertaa... Olin lähes puolivuotta mustelmilla jatkuvasti, sillä aina kun yksi lähti tuli toinen tilalle. Tuolloin mustelmia oli lähinnä vain käsivarsissa... Kerran hän sitten potkaisi kylkiluuhuni murtuman ja kävin asiasta sairaalassa useita kertoja. Häpesin tilannettani ja selitin jonkun miehen potkineen minua kadulla...
Väkivalta jatkui, mutta uskoin aina parempaan ja kuvittelin sen loppuvan... Tuon tapauksen jälkeen ei pienten mustelmien lisäksi pahempia haavereita tapahtunut kunnes sitten noin 3kk sitten kun hän löi nyrkillä silmäni mustaksi. Silmä oli todella pahassa kunnossa ja mustana lähes kaksi viikkoa. Tuolloin ajattelin että suhde on pakko lopettaa. Tein niin, mutta liikaa kun rakastin, niin palasin mieheni kanssa yhteen n. 2viikkoa tapauksen jälkeen. Hän vannoi ettei ikinä enää satuttaisi minua. Uskoin senkin. Muutama kuukausi kesti kun hän löi minua taas. Sama kierre alkoi alusta. Hän on tuon jälkeen lyönyt minua useita kertoja, mutta olen liian heikko lopettaakseni suhteen. Tunteeni häntä kohtaan ovat uskomattoman vahvat ja pelkään elämää ilman häntä. Nyt minua kaduttaa kun en lopettanut suhdetta ajoissa kun se olisi ollut vielä edes hiukan helpompaa...
En kuitenkaan anna sinulle neuvoksi, että lopettaisit suhteen. Ihmiset ovat kuitenkin kaikki erilaisia. Miehesi syyllisyyden tunne varmasti katoaa aikaa myöten. Ei tietenkään kokonaan, mutta osittain, eikä se enää paina hänen mieltään niin pahasti.
Toivotan teille hyvää jatkoa ja koittakaa jaksaa!
Kiitosta niille, jotka vastasivat kysymykseeni. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka ovat tuomitsevalla kannalla, se on niin helppoa kun ei tiedä tilannetta kokonaan...
En suinkaan puolustele miestäni enkä hyväksy hänen tekoaan, samoin kuinen omaanikaan. Mutta sen sanon kuitenkin, että ainakaan meidän suhteessa kaikki ei ole niin yksinkertaista, että "jos lyö, ei rakasta". En ryhdy sitä sen kummemmin selittelemään, mutta näin asia on meillä. Uskon ja tiedän, että kaikissa suhteissa rakkautta ei ole, mutta eipä elämä aina ole niin mustavalkoista.
Mikäli mieheni lyö uudemman kerran, en jää paikalleni odottamaan ja "hellimään ja lellimään", vaan sitten pelastan itseni vaikka se vaikeaa varmasti onkin. Haluan kuitenkin uskoa hyvään ihmisessä ja antaa mahdollisuuden, toivon että en tee sitä turhaan. Jos olen väärässä vaistojeni kanssa, niin sitten myönnän epäilijöiden olevan oikeassa, mutta en vielä...
Kaunista kesän jatkoa kaikille! :)