Faktat; tunnettu 10v, seurusteltu 5,5v; etäsuhteessa 2v, avoparina 3v. Mies 23, minä 20.
Olemme "käytännöllisiä ihmisiä", etenkin minä olen tottunut budjetoimaan eläni ja karsimaan turhuuksia. Vuosia olemme puhuneet kihlautumisesta, muttei koskaan ole moiseen rahojamme lopulta laitettu. Sormus rahoilla on yhteisymmärryksellä ostettu imuria, pesukonetta, kirjahylly...
Mieheni vanhemmat ovat eronneet. Ehkä siksi hän oli aikoinaan sitä mieltä *ettei ikinä mene naimisiin*. Aloitimme seurustelun nuorina joten ei se minua silloin pahemmin hetkauttanut. Niin hän sanoi myös ettei tahtoisi lapsiakaan ainakaan 10 vuoteen jos sillonkaan ja moneen muuhunkin asiaan että katsotaan sitten joskus..
Nyt on opiskelut saatu ainakin tältä erää loppuun ja olen miettynyt haluanko lapsia ja oman kodin lähitulevaisuudessa vai hakeudunko takasin koulun penkille? Miehenikin jo viimeisen vuoden ollut kanssani samaa mieltä että haluamme lapsia, mahdollisesti piankin. Ainoa rajoite on että tahtoisimme taloudellisen tilanteemme olevan parempi jotta voisimme tarjota lapselle varmemman kodin.
Mieheni ilmoitti keväällä että hänestä meidän olisi aika kihlautua. Hän on siihen valmis. Olin haltioissani, mutta sillä tässä 5 vuoden aikana on aikuistuttu hieman halusin vielä varmistaa kantani. Kerroin että nykysin sormus ei merkitse minulle pelkkää sitoutumista vaan myös lupausta joskus tulevasta avioliitosta. Selitin etten tahdo naimisiin ensi kesänä, ehkä vasta 10v päästä tai eläkkeellä, mutta tahdon sen olevan päämäärä. Ainakaan en tahdo kuulla "ei koskaan." Mieheni epäröi, sanoin että kosikoon uudelleen mikäli tulee samaan päätökseen kuin minä. Joku aika sitten tuli puhetta kihlautumisesta ja kysymys oli onko meillä rahaa. Päätimme että ostamme sormukset lomarahoista heinäkuussa. Oletin että jos kerran kysymys oli vain rahasta mieheni oli ymmärtänyt kihlautumisen merkityksen ja hyväksynyt mahdollisuuden että joutuu joskus kanssani naimisiin.
Kunnes eilen... Olen ajatellut viime aikoina aika paljon elämääni ja mitä siltä haluan. Jostain tuli puheeksi häät. Keskustelu eteni siellä täällä kunnes tajusin hänen kantansa. Hän ei halua naimisiin. Hän selitti ettei vaan näe sitä tarpeellisena. Ja on ilmeisesti kauniista ja rohkeista todennut että asiat vaan alkavat aina mennä huonompaan suuntaan kun avioituu.
Enää hän ei suoranaisesti kieltänyt ettei koskaan ikinä avioidu, mutta kuitenkin epätodennäköisesti. Minä todella putosin. Olin jo elänyt kuvitelmissani lomaamme jolloin kihlautuisimme ja saisin alkaa mielessäni suunnittelemaan häitämme jonnekin tulevaisuuteen. Jäin hetkeksi sanattomaksi, yritin olla itkemättä hämmennystäni, tunsin pudotuksen mahassani. Lopulta aikani asiaa vatvottuani ja kyseltyäni perusteluja. Kerroin että haluaisin *miehen joka tahtoo avioitua kanssani*, joka tahtoo lapsia kanssani ja joka tahtoo perustaa kodin kanssani. Mutta juuri nyt tuntuu siltä että olen valmis tyytymään mieheen, joka *menisi naimisiin kanssani vain tehdäkseen minut onnelliseksi*, tahtoisi lapsia ja kodin kanssani. Hän vain huokaili, jahkasi ja torkkui... Lopulta hän tivasi miksemme voisi mennä vain kihloihin ja hankkia lapsia yms.. Sanoi ettei vain voi tietää haluaako ikinä naimisiin. Mietin ikääni ja mahdollisuuksiani ja totesin että; Haluan kihloihin ennen kuin hankimme lapsia, enkä ottaisi kihjoja vastaan mikäli se ei ole lupaus mahdollisesta avioliitosta. Haluan kihlautuessani päämäärän, johon pyrkiä kunnes kaikki on valmista sinetöitäväksi. Kenties tahdon vasta eläkkeellä naimisiin jos sillonkaan, mutta sen unelman, mahdollisuuden tahdon säilyttää.
Yö oli jo pitkällä ja töihinkin pitäisi aamulla jaksaa nousta jotain yritin saada keskustelua jonkinlaiseen päätökseen. Totesin kantani ja pyysin vastauksen kysymykseen;
Oliko tämä nyt tässä? Ei kihloja ilman avioliittoa, ei lapsia ilman kihloja. -0.
Vai oliko hän valmis avioitumaan vaikka vain minun vuokseni, jotta olisin onnellinen?
Halusiko hän vielä miettiä ja joko viedä minut keväällä sovittuna päivänä valitsemaan sormuksen mikäli hän myöntyy tai jättää viemättä mikäli ei?
Hän vielä ilmoitti tahtovansa minut, kihlat, lapset, kodin.. Muttei pystynyt avioliitosta sanomaan kuin ehkä sitten joskus en ole enää sitä mieltä ettei koskaan. Se ei minulle riittänyt vaan halusin jonkun kolmesta vaihtoehdosta. Unen sekaisten huokausten seassa kysyin lopulta; Oliko tämä nyt tässä vai? Uninen vastaus oli niin kai sitten.
Aamulla hän antoi suukon töihin lähtiessään, sanoi rakastavansa. Kysyin mikä oli vastaus? Hän ei muistanut selvästi edes kysymystä. Kiireessä hän vain sanoi että rakastaa, eikä tiedä mitä sanoa.
Olenko kohtuuton? Tiedän ettei toista saa pakottaa. Mutten mielestäni pyydä mahdottomia. Tiedän että jos hyväksyn sormuksen, lapset ja kodin.. on hyvin todennäköistä että hän avaa silmänsä muuttaa mielensä avioliitonkin suhteen aikuistuessaan jos siitä välillä muistutan ja kun ystävät ympärillä avioituvat. Mutten tiedä tahdonko jäädä odottelemaan ja riskeerata unelmaani. En tahdo jäädä katkerana kotiin jäkättämään kuinka olisin tahtonut ja voinut, mutten saanutkaan...
Olemme "käytännöllisiä ihmisiä", etenkin minä olen tottunut budjetoimaan eläni ja karsimaan turhuuksia. Vuosia olemme puhuneet kihlautumisesta, muttei koskaan ole moiseen rahojamme lopulta laitettu. Sormus rahoilla on yhteisymmärryksellä ostettu imuria, pesukonetta, kirjahylly...
Mieheni vanhemmat ovat eronneet. Ehkä siksi hän oli aikoinaan sitä mieltä *ettei ikinä mene naimisiin*. Aloitimme seurustelun nuorina joten ei se minua silloin pahemmin hetkauttanut. Niin hän sanoi myös ettei tahtoisi lapsiakaan ainakaan 10 vuoteen jos sillonkaan ja moneen muuhunkin asiaan että katsotaan sitten joskus..
Nyt on opiskelut saatu ainakin tältä erää loppuun ja olen miettynyt haluanko lapsia ja oman kodin lähitulevaisuudessa vai hakeudunko takasin koulun penkille? Miehenikin jo viimeisen vuoden ollut kanssani samaa mieltä että haluamme lapsia, mahdollisesti piankin. Ainoa rajoite on että tahtoisimme taloudellisen tilanteemme olevan parempi jotta voisimme tarjota lapselle varmemman kodin.
Mieheni ilmoitti keväällä että hänestä meidän olisi aika kihlautua. Hän on siihen valmis. Olin haltioissani, mutta sillä tässä 5 vuoden aikana on aikuistuttu hieman halusin vielä varmistaa kantani. Kerroin että nykysin sormus ei merkitse minulle pelkkää sitoutumista vaan myös lupausta joskus tulevasta avioliitosta. Selitin etten tahdo naimisiin ensi kesänä, ehkä vasta 10v päästä tai eläkkeellä, mutta tahdon sen olevan päämäärä. Ainakaan en tahdo kuulla "ei koskaan." Mieheni epäröi, sanoin että kosikoon uudelleen mikäli tulee samaan päätökseen kuin minä. Joku aika sitten tuli puhetta kihlautumisesta ja kysymys oli onko meillä rahaa. Päätimme että ostamme sormukset lomarahoista heinäkuussa. Oletin että jos kerran kysymys oli vain rahasta mieheni oli ymmärtänyt kihlautumisen merkityksen ja hyväksynyt mahdollisuuden että joutuu joskus kanssani naimisiin.
Kunnes eilen... Olen ajatellut viime aikoina aika paljon elämääni ja mitä siltä haluan. Jostain tuli puheeksi häät. Keskustelu eteni siellä täällä kunnes tajusin hänen kantansa. Hän ei halua naimisiin. Hän selitti ettei vaan näe sitä tarpeellisena. Ja on ilmeisesti kauniista ja rohkeista todennut että asiat vaan alkavat aina mennä huonompaan suuntaan kun avioituu.
Enää hän ei suoranaisesti kieltänyt ettei koskaan ikinä avioidu, mutta kuitenkin epätodennäköisesti. Minä todella putosin. Olin jo elänyt kuvitelmissani lomaamme jolloin kihlautuisimme ja saisin alkaa mielessäni suunnittelemaan häitämme jonnekin tulevaisuuteen. Jäin hetkeksi sanattomaksi, yritin olla itkemättä hämmennystäni, tunsin pudotuksen mahassani. Lopulta aikani asiaa vatvottuani ja kyseltyäni perusteluja. Kerroin että haluaisin *miehen joka tahtoo avioitua kanssani*, joka tahtoo lapsia kanssani ja joka tahtoo perustaa kodin kanssani. Mutta juuri nyt tuntuu siltä että olen valmis tyytymään mieheen, joka *menisi naimisiin kanssani vain tehdäkseen minut onnelliseksi*, tahtoisi lapsia ja kodin kanssani. Hän vain huokaili, jahkasi ja torkkui... Lopulta hän tivasi miksemme voisi mennä vain kihloihin ja hankkia lapsia yms.. Sanoi ettei vain voi tietää haluaako ikinä naimisiin. Mietin ikääni ja mahdollisuuksiani ja totesin että; Haluan kihloihin ennen kuin hankimme lapsia, enkä ottaisi kihjoja vastaan mikäli se ei ole lupaus mahdollisesta avioliitosta. Haluan kihlautuessani päämäärän, johon pyrkiä kunnes kaikki on valmista sinetöitäväksi. Kenties tahdon vasta eläkkeellä naimisiin jos sillonkaan, mutta sen unelman, mahdollisuuden tahdon säilyttää.
Yö oli jo pitkällä ja töihinkin pitäisi aamulla jaksaa nousta jotain yritin saada keskustelua jonkinlaiseen päätökseen. Totesin kantani ja pyysin vastauksen kysymykseen;
Oliko tämä nyt tässä? Ei kihloja ilman avioliittoa, ei lapsia ilman kihloja. -0.
Vai oliko hän valmis avioitumaan vaikka vain minun vuokseni, jotta olisin onnellinen?
Halusiko hän vielä miettiä ja joko viedä minut keväällä sovittuna päivänä valitsemaan sormuksen mikäli hän myöntyy tai jättää viemättä mikäli ei?
Hän vielä ilmoitti tahtovansa minut, kihlat, lapset, kodin.. Muttei pystynyt avioliitosta sanomaan kuin ehkä sitten joskus en ole enää sitä mieltä ettei koskaan. Se ei minulle riittänyt vaan halusin jonkun kolmesta vaihtoehdosta. Unen sekaisten huokausten seassa kysyin lopulta; Oliko tämä nyt tässä vai? Uninen vastaus oli niin kai sitten.
Aamulla hän antoi suukon töihin lähtiessään, sanoi rakastavansa. Kysyin mikä oli vastaus? Hän ei muistanut selvästi edes kysymystä. Kiireessä hän vain sanoi että rakastaa, eikä tiedä mitä sanoa.
Olenko kohtuuton? Tiedän ettei toista saa pakottaa. Mutten mielestäni pyydä mahdottomia. Tiedän että jos hyväksyn sormuksen, lapset ja kodin.. on hyvin todennäköistä että hän avaa silmänsä muuttaa mielensä avioliitonkin suhteen aikuistuessaan jos siitä välillä muistutan ja kun ystävät ympärillä avioituvat. Mutten tiedä tahdonko jäädä odottelemaan ja riskeerata unelmaani. En tahdo jäädä katkerana kotiin jäkättämään kuinka olisin tahtonut ja voinut, mutten saanutkaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Noin äkkiseltään sanoisin, että teillä on molemmilla pointtinne. Olen samaa mieltä, että kihlaus on lupaus naimisiin menemisestä. Kun itse menin kihloihin 31-vuotiaana, oli selvä sopimus, että kihlaus ei kestä 10v vaan naimisiin mennään vuoden kuluessa kihlauksesta.
Noo, 20-vuotiaana seurustelin nuoruuden rakkauteni kanssa. Hänen kanssaan asuimme yhdessä 4 vuotta, kihlauksesta ei koskaan edes puhuttu. Molemmille oli selvää, että pitkä kihlausaika ei käy, jos menee kihloihin menee myös naimisiin, eli ei ole järkeä kihlautua saadakseen sormuksen ja jättää muut tulevaisuudensuunnitelmat ilmaan. Kihloihin voi mennä myös ilman sormuksia, sorkus ei ole se juttu. Me opiskelimme ja valmistuttuamme olimme etääntyneet toisistamme niin, että ero oli luonteva juttu. Vaikka rankkaa se oli, 9 vuoden seurustelun päätteeksi! Ero oli minun aloitteeni, poikaystäväni oli ehkä pitänyt minua varmana tapauksena, hän oli ajatellut, että menemme naimisiin, ostamme asunnon ja saamme lapsia - mutta mutta mutta - hän ei koskaan puhunut minulle mitään sellaista. Ei meillä ollut tulevaisuuden suunnitelmia, lomamatkajuttuja vian. Hän ei sanonut edes rakastavansa minua, ei kertaakaan. Kun olin sanonut, ettei yhdessäasumisessamme ole mitään mieltä, olen hakenut vuokra-asuntoa ja muutan kolmen viikon kuluttua pois, poikaystäväni järkyttyi hieman. Sitten hän alkoi pyydellä minua jäämään, mutta rakkauteni oli muuttunut ystävyydeksi, seksi oli kiva tapa, halusin olla vapaa ja katsella rauhassa muita. Harkitsin kyllä, josko jäisin ja mentäis naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta tajusin, että se olisi pitänyt tehdä silloin kun oltiin kovasti rakastuneita ja kun kummankin tahtotila sitoutua oli korkealla. Ajoitus oli väärä. Se oli raskasta, mutta pidin pääni ja lähdin. Olin 26v ja aloin elää sinkkuelämää. En kadu. Silloin arvelin, että jos jäisin, ero tulisi ja meillä olisi lapsia, jotka jäisivät minun menohalujeni jalkoihin ennen kuin täytän 40.
Luulen, että kaikille tulee menovaihe, monella se on nuorena ennen vakisuhteen löytymistä. Teillä on sikäli vaikea päätöksenteon paikka, että teidän pitäisi tietää, oletteko tarpeeksi kypsiä sitoutumaan toisiinne vai pitäisikö teidän molempien ottaa aikalisä - mennä muutama vuosi ja vasta sitten miettiä avioliittoa. Joko keskenänne tai jonkun toisen kanssa, eihän sitä toista voi pitää itseään odottamassa. Ihminen on kehittyy vielä paljon 20-30 iässä. En kadu, että erosin nuoruudenrakastetustani. Minulla oli melkoinen menovaihe ennen kuin täytin 30, sitten rauhoituin ja aloin katsella kumppania. Nuoruudenystäväni oli jo tahollaan avioitunut. Löysin aviomieheni ja ollaan nyt oltu naimisissa yli 10v.
Mitä tahansa teettekin, niin tietäkää tämä: avioliitto vaatii sitoutumista ja tahtoa sitoutua toiseen ja toisen rakastamiseen ja yhdessä elämiseen. Se vaatii aina työtä, paljon riitelemistä ja keskustelemista, sopimista ja rakastamista, toisen kunnioittamista. Sitten kun sellaista tahtoa löytyy molemmilta ja samaan aikaan, on oikea aika avioliitolle.
hei, olette vielä niin nuoria, niin MIKÄ ihmeen kiire on oikeesti? ja päättää asioista ku ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Älä ahista miestäsi tai et pääse edes kihloihinkaan sen kanssa. maltti on valttia ja hitaasti hyvä tulee. :)
Et ole mielestäni kohtuuton. Sinä tiedät, mitä tulevaisuudeltasi haluat. Ei ole kohtuutonta vaatia, että mieskin sitä jo miettisi. Minun ensimmäinen avioliittoni päättyi siihen, että tulevaisuuden toiveemme eivät sopineet yhteen. Kymmenen vuotta kesti yhdessä olomme. Isot kysymykset lakaisimme sujuvasti maton alle. Minä halusin lapsia, hän ei. Minä halusin maalle, hän kaupunkiin. Lopulta homma meni siihen, ettemme enää voineet valehdella itsellemme. Tulevaisuuden suunnitelmamme eivät sopineet yhteen. Mitä järkeä on roikkua jossain väliaikaisessa suhteessa koko elämänsä? Minäkin haikailin koko ajan jotain muuta kuin kahdestaan elämistä kerrostaloasunnossa.
Jälkeenpäin harmitti vietävästi, koska tuo eromme syy oli molemmilla tiedossa jo parin vuoden seurustelun jälkeen. Kumpikaan vain ei sitä halunnut myöntää, koska kumpikin pelkäsimme eroa liikaa.
Minä suosittelen, että selvitätte suhteenne juurimultia myöten. Mitä kauemmin odotatte, sitä pahemmin mahdollinen ero sattuu. Varmasti sinua pelottaa se, että tuleeko teille ero tuon kertomasi asian vuoksi. Mutta jos se ero on tullakseen, niin se tulee kuitenkin. Parempi aikaisemmin kuin myöhemmin.
Älä anna miehen pitää sinua epävarmana ja roikottaa sinua tyhjän päällä. Sinulla on oikeus haluamaasi elämään. Älä heitä sitä hukkaan vain siksi, että olet törmännyt väärään mieheen.
Olet oikeassa, kun et suostu ns. kihlaukseen, jos se ei ole avioliitto. Tarkkaan ottaenhan kihloihin ei mennä, vaan kihlaus on seurausta kosinnasta ja sen jälkeen tapahtuneesta kyllä-vastauksesta. (No okei, voidaan kihloihin mennä sopimallakin, mutta siitä huolimatta kyseessä on lupaus avioliitosta.)
Ja piste perään! Harvoinpa olen ollut valmis täysin allekirjoittamaan Tanen tekstejä, mutta nyt voisin siihen ryhtyä. Veit jalat suustani.
Kiitos kovasti asiallisista kommenteistanne niitä kaipasinkin mahdollisimman monelta kannalta. Ei tästä mihinkään kiirehditä, mutta en taida periksikään antaa.. jos jään tyhjin käsin niin ehkä niin sitten tuloillaan on varmaan jotain parempaa.
Alkaa olla ajatukset tässä aika sekaisin. Sen verran mieheni päivän aikana viestitti että tahtoisi keskustella. Sovimme että siihen tarvitaan ehkä hiukkasen parempi hetki kuin väsyneenä vaakatasossa.
Olen pitkin päivää tätä palstaa lueskellut ja huomasin törmänneeni sinuun "tyttönen vain" todella usein taitaa olla yhtä sateinen päivä sielläkin.. olisi kiva joskus viestitellä, [email protected]?
Te olette vielä niin nuoriakin, ettei ehkä siksi avosi ole kovin innostunut avioliiton satamaan purjehtimisesta.