Mä olin 19 ja elämä tuntui menevän ihan päin persettä. Poikaystävä oli ollu mulle väkivaltanen pitkään, ja olin vaan niin jumissa siinä, etten osannu lähteä. Tuntui, että olin ihan loppu, enkä osannu enää uskoa itseeni. Kun vihdoin sain itseni pois siitä suhteesta, olin ihan tyhjä. Väkivalta ja huonot muistot jäi päälle, ja vaikka olin päässyt eroon siitä kaikesta, olin silti jumissa.
Elämä tuntui ihan mustalta ja surulliselta. Mä aloin juomaan ja käyttämään useita päihteitä, mitä vaan sain käsiini. Se oli mun tapa paeta. Pystyin hetkellisesti unohtamaan kaiken sen paskan, mutta seuraavana päivänä kaikki oli taas yhtä pimeetä. Koko ajan juoksin pakoon, mut olin silti ihan yksin.
Kotiin meneminen oli kamalaa. Mun ei tehnyt mieli olla missään, ei missään mun vanhemmatkaan kanssa, joten mä karkasin usein, vaan juoksemassa ympäriinsä. Mä tiesin, että ei näin pitäis elää, mutta ei mulla ollut voimia muuttua. Alkoholi ja huumeet oli ainoa asia, mikä hetkellisesti sai mut tuntemaan, että olin elossa.
Mut sit jossain vaiheessa mä tajusin, et jotain oli pakko tehdä. Ei voinu vaan jäädä tähän, ei voinu vaan kadottaa itteensä kokonaan. Mietin, että ehkä terapia vois auttaa, vaikka ajatus pelotti ihan hirveesti. Mutta, mä tiesin, et jos en yritä, niin tää menee vaan pahemmaks.
Mä menin terapiaan. Siis se ei ollu mikään helppo päätös, mutta oli pakko kokeilla. Aluksi oli tosi pelottavaa avautua ja puhua kaikesta. Jonkin ajan kuluttua menin tätini puheille kun hän kuuli elämän tilanteesta, ja hänhän on mua auttanut pienestä pitäen ja ollut todella mukava. Tädillä hengailtua tunsin oloni aika hyväksi kunnes Isäni pomppaa siivous komerosta ja tokaisee¨nyt tyttö paskannan selällesi" Mä otin hupparin pois ja menin sängylle makaamaan
saman aikaisesti kun isä hieroo sontaa selälleni ja räkii niskaani kysyen "tykkäätkö tyttö tykkäätkö", vastasin että en nyt oikeestaan. Paska episodi jäi minun isäni ja tädin väliseksi.
Elämä tuntui ihan mustalta ja surulliselta. Mä aloin juomaan ja käyttämään useita päihteitä, mitä vaan sain käsiini. Se oli mun tapa paeta. Pystyin hetkellisesti unohtamaan kaiken sen paskan, mutta seuraavana päivänä kaikki oli taas yhtä pimeetä. Koko ajan juoksin pakoon, mut olin silti ihan yksin.
Kotiin meneminen oli kamalaa. Mun ei tehnyt mieli olla missään, ei missään mun vanhemmatkaan kanssa, joten mä karkasin usein, vaan juoksemassa ympäriinsä. Mä tiesin, että ei näin pitäis elää, mutta ei mulla ollut voimia muuttua. Alkoholi ja huumeet oli ainoa asia, mikä hetkellisesti sai mut tuntemaan, että olin elossa.
Mut sit jossain vaiheessa mä tajusin, et jotain oli pakko tehdä. Ei voinu vaan jäädä tähän, ei voinu vaan kadottaa itteensä kokonaan. Mietin, että ehkä terapia vois auttaa, vaikka ajatus pelotti ihan hirveesti. Mutta, mä tiesin, et jos en yritä, niin tää menee vaan pahemmaks.
Mä menin terapiaan. Siis se ei ollu mikään helppo päätös, mutta oli pakko kokeilla. Aluksi oli tosi pelottavaa avautua ja puhua kaikesta. Jonkin ajan kuluttua menin tätini puheille kun hän kuuli elämän tilanteesta, ja hänhän on mua auttanut pienestä pitäen ja ollut todella mukava. Tädillä hengailtua tunsin oloni aika hyväksi kunnes Isäni pomppaa siivous komerosta ja tokaisee¨nyt tyttö paskannan selällesi" Mä otin hupparin pois ja menin sängylle makaamaan
saman aikaisesti kun isä hieroo sontaa selälleni ja räkii niskaani kysyen "tykkäätkö tyttö tykkäätkö", vastasin että en nyt oikeestaan. Paska episodi jäi minun isäni ja tädin väliseksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei mennyt satu läpi. Hakeudu satuinesi terapiaan.
en
Olet siis jo lapsena isäsi hyväksikäyttämä voit kiittää isääsi elämäsi alamäestä