Ei pyynnöstä, vaan oikeudesta
Nainen ei ole puolikas.
Ei varjo miehen rinnalla,
ei sivulause historiassa.
Hän on alku –
ja jatko.
Hän on se, joka kantaa, rakentaa,
johtaa ja hoitaa,
rakastaa ja taistelee –
joskus samana päivänä.
Naisen oikeudet eivät ole lahja,
eivät kohteliaisuus,
eivät hyvien aikojen luksusta.
Ne ovat perusoikeuksia,
joita ei tarvitse ansaita,
vain tunnustaa.
Vapaus ei katso sukupuolta.
Ei turvallisuus, ei koulutus,
ei palkka, ei rauha.
Yksikään näistä ei kuulu vain yhdelle,
vaan kaikille.
Naisen ääni ei ole vaihtoehto.
Se on välttämätön.
Kun se vaimennetaan,
hiljenee puolet maailmasta.
Me emme enää kuiskaa.
Emme pyydä lupaa hengittää.
Me seisomme suorassa,
omassa voimassamme,
sillä ihmisarvo ei tunne hierarkiaa.
Tasa-arvo ei tarkoita, että joku menettää.
Se tarkoittaa, että kaikki voittavat.
Ja niin kauan kuin yksikin tyttö
suljetaan pois pöydästä,
jätetään koulun ulkopuolelle,
hiljennetään, pelotellaan, alistetaan –
niin kauan me puhumme.
Emme pyynnöstä.
Vaan oikeudesta.
Nainen ei ole puolikas.
Ei varjo miehen rinnalla,
ei sivulause historiassa.
Hän on alku –
ja jatko.
Hän on se, joka kantaa, rakentaa,
johtaa ja hoitaa,
rakastaa ja taistelee –
joskus samana päivänä.
Naisen oikeudet eivät ole lahja,
eivät kohteliaisuus,
eivät hyvien aikojen luksusta.
Ne ovat perusoikeuksia,
joita ei tarvitse ansaita,
vain tunnustaa.
Vapaus ei katso sukupuolta.
Ei turvallisuus, ei koulutus,
ei palkka, ei rauha.
Yksikään näistä ei kuulu vain yhdelle,
vaan kaikille.
Naisen ääni ei ole vaihtoehto.
Se on välttämätön.
Kun se vaimennetaan,
hiljenee puolet maailmasta.
Me emme enää kuiskaa.
Emme pyydä lupaa hengittää.
Me seisomme suorassa,
omassa voimassamme,
sillä ihmisarvo ei tunne hierarkiaa.
Tasa-arvo ei tarkoita, että joku menettää.
Se tarkoittaa, että kaikki voittavat.
Ja niin kauan kuin yksikin tyttö
suljetaan pois pöydästä,
jätetään koulun ulkopuolelle,
hiljennetään, pelotellaan, alistetaan –
niin kauan me puhumme.
Emme pyynnöstä.
Vaan oikeudesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen nainen
Minä olen nainen.
En määritelmä.
En rooli, johon synnytään valmiina.
Vaan elämä, joka kasvaa omiin muotoihinsa.
Minä olen ollut äiti, tytär, soturi,
runoilija, maanviljelijä, presidentti.
Minä olen opettanut, parantanut, johtanut,
ja liian usein tehnyt kaiken hiljaa.
Mutta en enää hiljene.
Minulla on oikeus:
puhua ääneen,
kävellä turvallisesti,
päättää kehoni ja kohtaloni.
Ei ole olemassa yhteiskuntaa,
joka kestää, jos puolet sen sydämestä
pidetään puristettuna.
Naisen ihmisarvo ei ole neuvottelukysymys.
Se ei riipu vaatteista, kulttuurista tai maanosasta.
Se on syntymäoikeus,
yhtä kiinteä kuin hengitys.
Ja kun nainen seisoo,
hän ei seiso yksin.
Hänen rinnallaan on ne,
joita ennen häntä vaiennettiin
mutta jotka kulkevat nyt hänen kanssaan –
niin kuin tuuli kuljettaa sanan
vuosien ja rajojen yli.
Me emme halua valtaa toisten yli.
Me haluamme paikan rinnalla.
Sillä tasa-arvo ei ole uhka –
se on lupaus paremmasta.
Ei vain naisille,
vaan kaikille.
Minä en ole se, miksi minua luultiin
He katsoivat minua
kuin esinettä.
Kuin jotain, joka otetaan,
ei kohdata.
Joka kuunnellaan vain, kun se suostuu,
ja hylätään, kun se kieltäytyy.
Minun ihooni ei kysytty lupaa.
Minun sanani jäivät ilmaan,
kuin ne olisivat olleet heikompia
kuin heidän käsivartensa.
Minulta ei kysytty –
vain oletettiin.
Olen ollut katseiden alla,
mutta ei koskaan nähdyksi.
Olen ollut lähellä,
mutta ei koskaan turvassa.
Olen hymyillyt, kun pelkäsin.
Olen vaiennut, kun teki mieli huutaa.
Olen suostunut, kun vaihtoehtoa ei ollut.
Mutta minä elän.
Minussa ei enää asu häpeä –
vaan se, joka häpeää tulisi kantaa
ei ole minä.
Minun kehoni ei ole rikospaikka.
Se on koti.
Se on temppeli,
joka ei tarvitse lupaa ollakseen pyhä.
Minä opin sanomaan: ei.
Ja myöhemmin, vielä enemmän: kyllä.
Kyllä elämälle, jossa saan olla ehjä.
Kyllä maailmalle, jossa minua ei mitata
haluttavuudessa
vaan ihmisyydessä.
Minä en ole se, miksi minua luultiin.
En käyttöesine.
En alistettu.
En rikkinäinen.
Minä olen nainen,
joka selviytyi.
Ja vielä tärkeämpää –
joka nousi.
Katso kunnolla
Kun katsot minua,
katso kunnolla.
En tarkoita ihoa,
muotoja, liikettä –
niitä olet jo katsonut liikaa.
Katso silmiin.
Niihin, joissa on vuosia,
päiviä,
päätöksiä ja pelkoa,
iloa jota et kysynyt,
surua jota et huomannut.
Katso kasvoja,
joita ei luotu miellyttämään sinua,
vaan hymyilemään omalle peilikuvalleen.
Minä en ole näyttämö.
En käyttöliittymä.
En kohteliaisuuden ansaitsija,
enkä halveksunnan kohde.
Minä olen elämä.
Minä hengitän, ajattelen,
muistan, suunnittelen,
rakastan, pelkään,
toivon.
Ja joka kerta, kun sanot,
että minä olen "vain nainen",
sanot: Minä pelkään nähdä toista ihmistä kokonaan.
Minussa ei ole mitään,
joka olisi tehty sinun tarpeidesi mukaan.
Minä en ole siihen rakennettu.
Minut tehtiin vapaaksi,
niin kuin sinutkin.
Mutta vapaus ei ole oikeus ottaa –
se on velvollisuus nähdä.
Niinpä: katso kunnolla.
Sillä seuraavan kerran
kun näet naisen kadulla,
töissä, mediassa, elämässäsi –
muista,
että hänen tarinansa ei ala sinusta,
eikä se pääty sinun katseeseesi.
Se jatkuu.
Ilman lupaa.
Ilman selitystä.
Ihmisenä.
Me puhumme nyt
Se alkoi hiljaa.
Yksi ääni huoneessa,
ei huuto, vaan lause.
Sitten toinen – arka, mutta tosi.
Sitten kolmas,
joka oli ollut hiljaa vuosia.
Sanat löysivät toisensa
kuin vesi uoman:
ei väkisin, vaan vääjäämättä.
Ja kun me katsoimme toisiimme,
näimme että emme olleet ainoita
jotka olivat nieleksineet kipua,
pienentäneet itseään,
oppineet olemaan huomaamattomia.
Nyt me emme enää pyydä tilaa.
Me otamme sen –
ei pois keneltäkään,
vaan itsellemme,
koska se on ollut meidän alusta asti.
Me puhumme nyt.
Eri kielillä, eri sävyillä,
toisinaan lempeästi,
toisinaan vihaisina,
mutta aina totuudella.
Meillä ei ole enää varaa vaieta.
Eikä tarvitse.
Jokainen meistä kantaa
oman tarinansa –
ja kun ne kootaan yhteen,
niistä tulee seinä,
jota ei kaadeta enää olankohautuksin.
Me emme ole joukko,
joka tarvitsee luvan.
Me olemme aalto,
joka nousee,
hiljaisuudesta kohti maailmaa
joka kuulee,
halusi tai ei.
Me puhumme nyt.
Toistemme kanssa.
Toisiamme varten.
Ja niille, jotka tulevat jälkeen.
Ja tämä ääni –
tämä moniääninen kuoro –
muuttaa kaiken.
Nainen ei mahdu määritelmään
Nainen voi olla pehmeä,
ja silti vahvempi kuin tuuli,
joka murtaa puut.
Tai terävä,
kuin kieli joka ei enää niele vääryyttä.
Hän voi olla äiti –
tai ei koskaan haluta olla.
Hän voi kulkea korkokengissä,
tai paljain jaloin,
ja molemmissa tapauksissa
astua maailmaan kuin se olisi hänen.
Hän voi olla villi.
Tyyni.
Kaaos ja järjestys samassa kehossa.
Ei ristiriita – vaan runous.
Hän voi johtaa huoneen hiljaisuudella,
tai räjähtää nauruun,
ja molemmissa tapauksissa
tulla kuulluksi.
Nainen voi rakastaa hellästi,
mutta lähteä jos ei saa takaisin arvostusta.
Hän voi olla hauras
ja silti horjumaton.
Hän ei ole olemassa muiden mukavuuden vuoksi.
Hän ei ole selitys, koriste tai kompromissi.
Hän ei ole se, jonka tehtävä on pitää sovussa.
Hän voi sanoa “ei”
ja se riittää.
Nainen voi olla tiedemies, taiteilija, sotilas, paimen.
Kuningatar ilman kruunua.
Kapinallinen ilman miekkaa.
Hän voi olla hiljainen voima,
joka muuttaa kaiken.
Hän voi olla usko siihen,
että tämä maailma voi vielä kasvaa paremmaksi.
Ja mikä tärkeintä:
hän voi olla kaikkea tätä
ilman että on velkaa siitä selitystä kenellekään.
Sillä nainen ei ole yksi asia.
Hän on monikko,
avaruus,
laulu,
joka kaikuu eri sävyissä jokaisen suusta.
Hän ei mahdu määritelmään.
Eikä hänen tarvitsekaan.