Sain äskettäin kuulla että miehelläni on ollut pitkäaikainen suhde selkäni takana. Olin jo pitempään aavistellut jotain koska hän käyttäytyi minua kohtaan täysin välinpitämättömästi.
Seksiä harrastimme harvakseltaan kerran kuussa jos silloinkaan, eikä koskaan hänen aloitteestaan. Yleensä kun yritin tehdä aloitteen hän vain tuumasi että nukutaan nyt.
Olin jo todella tuskastunut "yksinäisyyteen" ja siihen että koko huushollin ja lasten hoito oli minun vastuullani. Tänä keväänä aloin jo suunnitella jättäväni hänet. Toisaalta olen taloudellisesti riippuvainen hänestä ja meillä on alaikäisiä lapsia, ainoastaan tämä jarrutteli päätöstäni.
Suhteen tultua ilmi (ja loputtua) hän vakuutteli että haluaisi jatkaa kanssani eikä pettäisi enää koskaan. Olimme kesälomareissulla eikä minulla ollut pakomahdollisuutta, olin viikon jumissa hänen kanssaan.
Ensi shokista toivuttuani kävimme seikkaperäisen keskustelun siitä mitä MINÄ haluan suhteeltamme ja minkä haluan muuttuvan. Harrastimme upeaa seksiä moneen otteeseen korvaukseksi kaikesta siitä mistä olin jäänyt niin pitkään paitsi. Loman loputtua päätin että yrittäisimme vielä yhdessä...
Nyt kuitenkin olen huomannut että asia vaivaa minua jatkuvasti, voinkohan enää koskaan luottaa häneen....Se joka pettää kerran pettää toistekkin on mielipiteeni.
Mieheni on työssä jossa tapaa paljon ihmisiä ja mahdollisuuksia ja tarjokkaita tulee taatusti riittämään.
Seksiä harrastimme harvakseltaan kerran kuussa jos silloinkaan, eikä koskaan hänen aloitteestaan. Yleensä kun yritin tehdä aloitteen hän vain tuumasi että nukutaan nyt.
Olin jo todella tuskastunut "yksinäisyyteen" ja siihen että koko huushollin ja lasten hoito oli minun vastuullani. Tänä keväänä aloin jo suunnitella jättäväni hänet. Toisaalta olen taloudellisesti riippuvainen hänestä ja meillä on alaikäisiä lapsia, ainoastaan tämä jarrutteli päätöstäni.
Suhteen tultua ilmi (ja loputtua) hän vakuutteli että haluaisi jatkaa kanssani eikä pettäisi enää koskaan. Olimme kesälomareissulla eikä minulla ollut pakomahdollisuutta, olin viikon jumissa hänen kanssaan.
Ensi shokista toivuttuani kävimme seikkaperäisen keskustelun siitä mitä MINÄ haluan suhteeltamme ja minkä haluan muuttuvan. Harrastimme upeaa seksiä moneen otteeseen korvaukseksi kaikesta siitä mistä olin jäänyt niin pitkään paitsi. Loman loputtua päätin että yrittäisimme vielä yhdessä...
Nyt kuitenkin olen huomannut että asia vaivaa minua jatkuvasti, voinkohan enää koskaan luottaa häneen....Se joka pettää kerran pettää toistekkin on mielipiteeni.
Mieheni on työssä jossa tapaa paljon ihmisiä ja mahdollisuuksia ja tarjokkaita tulee taatusti riittämään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
sulle munaa ettet eroaisi ja sinä annoit sille pimpsaa ku olet siitä taloudellisesti riippuvainen. Ja vielä sanotaan ettei parisuhteessa ole prostituutiota....
Kerroit kuin minun tarinani, sain jokin aika sitten
tietää että aviomiehelläni oli suhde toiseen naiseen, se oli "shokki" minulle kun asia tuli ilmi.
Me jotka olimme onnellisesti naimisissa ja kahden ihanan
lapsen vanhempia ja sitten yhtäkkiä KAIKKI murtuu
hetkessä...
Suhteen tullessa ilmi, mieheni katui ja vannoi myös
ettei koskaa enään petä minua ja kuinka se vain
ajautui siihen tilanteeseen,oli joku joka oli hänestä ja
hänen tekemisistään kiinnostunut, mutta, MUTTA, vaikka kuinka yritän luottaa ja uskoa että näin ei uudelleen kävisi, on
valitettavaa että sitä luottamusta mikä aikaisemmin
oli ei IKINÄ, ikinä saa enään takaisin.
Olemme kuitenkin päättäneet jatkaa avioliittoa ja olemme
puhuneet asioista ja suhteestamme PALJON, ja
jatkosta kuinka tästä jatketaan eteenpäin ja millä
tavalla, molemmat haluaa yrittää ja muuttua.
Varmasti tämä vie aikaa ja uudelleen opettelua
suhteessa koska mieheni on myös työssä niin että
joutuu edustamaan ja liikkumaan erilaisissa
tapahtumissa ja ne "reissut" tulee olemaan "piinaa" minulle.
Pahinta ehkä tällä hetkellä on ne mielialan vaihtelut joita omissa ajatuksissa käyn, mietiskelen menneitä ja niitä tapahtumia josta tämä asia selvisi ja siitä kuinka mieheni on kokenut suhteen toisen kanssa, ja sitä kuinka se on vaikuttanut häneen ja hänen tulevaisuuteen.
Itku on herkässä jatkuvasti, mutta vahvana yritän
pysyä jo pelkästään lasten takia.
Mtä mieltä olette, onko meillä tulevaisuutta???
En voi kuin todeta, että olisin voinut kirjoittaa täsmälleen saman tarinan. Lasten lukumääräkin täsmää.
Alkuperäisestä kirjoittajasta poiketen en ole taloudellisesti mitenkään riippuvainen miehestäni, joten se ei ole syy jatkaa liittoa.
Olen kyllä paljon miettinyt, kannattaako nyt tsempata montaa vuotta päästäkseni yli asiasta, johon kuitenkin olen syytön. Ymmärrän mieheni selitykset pettämiseen, mutta syyllisyyttä pettämisestä en itselle ota eikä tietysti mieskään sitä vaadi. Parisuhteen ongelmatkaan eivät selitä pettämistä, koska kaikilla on ongelmia silloin tällöin.
Mielialat vaihtelevat ja saatan suuttua ihan pienestä asiasta, kun vain muistan pettämisen ja jonkin yksityiskohdan, minkä mieheni on kertonut. Itkenyt olen tosi vähän, enemmänkin mielialavaihtelut ovat lievää masennusta ja raivotilaan.
Haluaisin vielä uskoa tulevaisuuteen, mutta en kyllä aio lopun elämääni elää tuskissani ja anteeksiantoa ajatellen. Jos tuska ei helpota, olen valmis eroamaan.
Mikäli syy jatkamiseen on lapset, ollan hieman väärillä jäljillä, sillä pelko kasvaa heissäkin. Lapset vaistovat kyllä ettei kaikki ole hyvin. Ja vielä enemmän - näkevät mitä tapahtuu.
kokenut tuon aivan saman siis aivan saman, upeine sekseineen yms. Jatkoimme avioliittoa ja uskoin puheisiin ja muutokseen. Tuolloin elettiin vuotta 2000. Kaikki menikin suht koht hyvin aina -04 asti, kunnes sain mieheni kiinni pettämisestä, odotin tuolloin kuopustamme...Nyt meillä harkinta-aika meneillään, en tiedä mihin johtaa, sillä vieläkin olisin (ehkä) valmis jatkamaan, mutta eroaminenkaan ei ole minulle enään ongelma. Olen tullut todella realistiseksi ja todennut, että ikävä kyllä sananlasku kerran pettää jne. taitaa pitää paikkansa. Mutta, mutta se mikä ei tapa niin vahvistaa! Pidä itsestäsi ja itsetunnostasi! huolta!!
Aurinkoista kesää!
Avomieheni petti minua yli kaksi vuotta. Jäi sattumalta kiinni. Suhde loppui, tiedän sen varmasti.
Myös minun mieheni vannoi ja vakuutti rakkauttaan minuun ja vain minuun. Tahtoi jatkaa.
Mutta minä en voi. Olemme yrittäneet yli puoli vuotta jatkaa. Mutta ajatukset ja pelot eivät jätä minua rauhaan. Ahdistava tunne on tullut viime aikoina aivan kuin jäädäkseen.
Olen nyt päätökseni tehnyt. En jatka tätä ja aion muuttaa pois. Olen sen jo miehelleni kertonut ja hän muuttui kuin taikaiskusta todella ilkeäksi, sekin satuttaa.
Minä kärsin päivä päivältä enemmän siitä miten pahasti hän on minua teollaan satuttanut. Miksi minä tässä enää kärsisin. Yksin oleminen pelottaa, mutta aina se tämän olon voittaa.
Tiedän, että itken tätä kaikkea tapahtunutta vielä pitkään, ja jos joskus uusi suhde olisi mahdollinen, se voi olla piinallisen vaikea aloittaa epäluottamukseni vuoksi. Mutta uskon, että joskus vielä minunkin kohdalleni osuu se oikea, se joka ei käytä hyväksi luottamustani.
Tästä se lähtee. Nyt olo on niin kamala kuin vain voi olla. Mutta tehtyäni tuon päätöksen, olen alkanut hieman elätellä toiveita paremmasta tulevaisuudesta.
Sinusta en tiedä, mutta minä en pystynyt unohtamaan. Itse en voisi kenellekkään tehdä noin ikävästi, miksi siis antaisin itseäni kohdella näin?
Ja samoin kävi meilläkin, lapsia 2.
KERRAN ANTEEKSI SAANUT TOISTAA AINA TEKONSA!
Se on ihan yhtävarma näköjään kuin sekin, että kertaalleen syöty ruoka tulee aina jommastakummasta päästä ulos ja mukana on haju...
hyvä alku-keskustelu.
Sen jälkeen edessä pitkä ja kivinen tie.
Ei luottamusta rakenneta hetkessä uudestaan eikä asia unohdu viikossa,kahdessa....
Anna itsellesi aikaa.Monta kertaa tunteet tulevat vielä vellomaan laidasta laitaan ja mietit,kannattaako jatkaa mutta taistele jos koet miehesi ja liittosi sen arvoiseksi.
Nosta pääsi pystyyn ja katso peiliin.Siellä on upea nainen!
Itse katselen uskottomuutta jo hieman ajan armeliaalla seulalla.Puolitoista vuotta sitten maailmani romahti kun mieheni jäi kiinni suhteesta toiseen naiseen.Kuviot kuin teillä.Päätimme yhdessä jatkaa,halusimme taistella 20 yhteisen vuoden ja rakkauden tähden.pelissä myös neljä lasta.
Taistelu on ollut kovaa mutta olen onnellinen,että taisteltu on.Eron partaallakin käyty ja muutenkin äärettömän syvällä mutta tänään voin sanoa,että olen elämääni tyytyväinen.
En ole ehkä se sama nainen kuin ennen tätä mutta toivottavasti kaikki muutos niin itsessäni kuin suhteessammekin ei ole ollut pelkästään negatiivistä.
Muista sinäkin kaiken keskellä,että itsekunnioitusta ei saa kukaan eikä mikään viedä.
Pää pystyyn!!!
Sinä selviät ja te selviätte.
Kiitos Päivi kirjoituksestasi, se antoi voimaa jatkaa ja yrittää.
Huomaan että on vielä niitäkin jotka
ovat onnistuneet jatkaa liittoa kaiken kokemansa jälkeen.....
Ei yli kahdenkymmenenvuoden yhteisiä kokemuksia
pyyhitä ihan hetkessä ylitse.
Vaikka tunteet todellakin velloo laidasta laitaan ja varmasti vielä
pitkään, en anna niiden kuitenkaan viedä mukana.
"Sinisilmäinen" en enään ole ja usko kaikkeen
mitä sanotaan, sen verran kova opetus tämä on
ollut, ehkä tämäkin tarvittiin että silmät
aukeni moneen asiaan, mutta omaksi syyksi tätä en aio laittaa enkä syyllisyyttä siitä kantaa.
Täällä hetkellä on tunne että tarvitsen aikaa selvitellä ajatukset hosumatta ja katsomalla
mitä tapahtuu, tiedän että rakastamme edelleen toisiamme, mutta varmasti tästä
kokemuksesta lähtien eritavalla, se mihin se
jatkossa johtaa, sitä ei tiedä kukaan..
Suurin pelko on tämä minun "sairas sydän" ja ajatus siitä että se hallitsee lopun elämää mukana. Siihen haluaisin neuvoja,miten elää sen kanssa?????
sydän on sairas vielä kauan.Ajan kanssa kipu hellittää.Yksi tärkeä osuus on myös miehen käytöksellä,siitä,miten hän nyt jatkossa käyttäytyy.
Meillä mies kaatoi alussa kaiken niskaani ja syytti minua kaikesta ja minä valuin aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi maton alle.
Sitten sain(kiitos ystävien)taas juonesta kiinni ja aloin pitää puoliani.Se vei meidät eron partaalle ja miehen lähtökuoppiin.Tein itselleni ja miehelleni selväksi,että hän lähtee tai jää,kummassakin tapauksessa minä selviän.
Mies ei lähtenyt vaan pyysi saada jäädä.
Siinä vaiheessa hän nöyrtyi tasavertaiseen keskusteluun ja parisuhteen "ruotimiseen"-Puhuimme ajatuksistamme,tunteistamme,toiveistamme ja kaikesta.Kävimme vielä läpi kaikki ne kurjat muistot ja kuviot ja yritimme oikoa väärinkäsityksiä.
Sen jälkeen tuntui,että ihan oikeasti aloitimnme ns.puhtaalta pöydältä.
Tänään koen eläväni tasavertaisemmassa suhteessa kuin aiemmin.Olin hyvin kiinni miehessäni ja ehkä yliarvostinkin jollain lailla,annoin hänen vaikuttaa paljon mielipiteisiini ja ajatteluuni.Tuosta olen parantunut paljon.Ja olen siitä onnellinen.Vaikka kovan hinnan siitä oivalluksesta olenkin maksanut.
Katkeraksi ei kannata alkaa eikä katkeruuteen jäädä.Se vie mukanaan ja on raskas elämänasenne.
Itse kukin täällä töppäilee,tavalla tai toisella.Armollisin mielin toista mutta myös itseä kohtaan kannnattaa pyrkiä olemaan.
AIka sen näyttää miten tulee käymään.Ja jos alkaa ajan kanssa tuntua,ettei kertakaikkiaan hommasta mitään tule,ei väkisinkään voi suhdetta kasassa pitää.
Mutta älä menetä toivoa.Äläkä toimi hätiköiden.
Päivä kerrallaan elämässä mennään eteen päin.
Minulla on tällä hetkellä oikeastaan helpottunut tunne, kun sain lopulta selvyyden siitä mikä suhdettamme hiersi.Vaikka shokki oli kova, tunsin kuitenkin että taakka oli pudonnut harteiltani kun totuus tuli julki.
Vaikka olinkin eroa jo harkinnut, nyt kun meidän välillämme ei ole enää salaisuuksia, tuntuu että kannatta yrittää vielä jatkaa.
Toisaalta tunsin imartelevana senkin että mieheni lopulta valitsi minut ja heivasi sen toisen naisen.
Sille en kyllä mahda mitään että joka kerta kun hän lähtee töihin, herää epäilys tapaileeko hän jotakuta toista selkäni takana.
Toivon kuitenkin että jossain vaiheessa luottamus palautuu...
Minäkään en kyllä aijo enää olla sinisilmäinen, näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tunnistaa merkit pettämisestä jo ajat sitten sen verran selvät ne olivat, olin vain niin naivi että luotin häneen sokeasti.
Pakko kertoa, jospa se vähänkään lohduttaa. Kun minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua parin vuoden ajan saman naisen kanssa koin tietysti shokin, niinkuin kaikki petetyt. Alkujärkytyksen jälkeen mietin viikon, jatkanko avioliittoa vai en. Päätin jatkaa. Mietin myös kostanko, ja kerron naisen aviomiehelle, mutta luovuin siitä ajatuksesta. Eihän sen miehen tarvi kuulla asiasta minulta, en jotenkin halunnut neljännelle osapuolelle yhtä pahaa mieltä kuin minulla oli. Toisaalta vähän pelkäsinkinkin, minkälainen raivopää tämä neljäs osapuoli olisikaan, eli halusin että lapsillani olisi isä tuon ilmitulon jälkeenkin.
Nainen, jonka kanssa mieheni petti minua, oli entuudestaan minulle ns.hyvän päivän tuttu. Muistan hyvin, kuinka sydämmeni voi pahoin, tuntui, että siitä järkytyksestä ei koskaan pääse erilleen...kunnes, tapasin sattumalta tämän naisen ravintolassa noin puolen vuoden kuluttua asian ilmitulon jälkeen. Emme kumpikaan olleet humalassa, ehkä yhden viinin verran. Kerroin tälle naiselle silmästä silmään, että mieheni on kertonut kaiken... jne. Tämän lyhyehkön keskustelun jälkeen, varjokin siitä naisesta ja pettämisestä katosi. En edes osaa selittää mitä minussa tapahtui. En ole sen koomin miettinyt koko naista, saatika sitä asiaa. Tuon tapahtuman jälkeen sydämmeni on voinut todella hyvin ja aivan yllättäin tunsin olevani tämän aurinkokunnan vahvin ja ihanin nainen! Tämä tarina on aivan tosi, toisaalta en kyllä kehoita ketään tarkoituksella hakemaa pettäjän kumppania esiin! Mutta kasvotusten tapaaminen muutti käsitykseni kokonaan, aika hassua.