Avomieheni joutui pyörätuoliin vuosi sitten. Ja pysyy siinä lopun ikänsä. Silloin olimme seurustelleet viitisen vuotta ja asuneet yhdessä vain muutaman kuukauden. Isku oli kova, voitte sen arvata.
Minä odotin kotona miestä pitkältä kuntoutusjaksolta heti onnettomuuden jälkeen. Ehdin miettiä tilannetta ja keskustella samassa tilanteessa olleiden henkilöiden kanssa. Mm. erään hyvän ystäväni äiti on joutunut kohtaamaan saman. Heillä tilanne kääntyi hyväksi.
Mietinnöissäni päädyin siihen, että minun rakkauteni avomiestäni kohtaan ei ole kiinni jaloista. Seksi kun ei muutenkaan ollut se suhteemme kantava voima, uskoin, että senkin saa jotenkin järjestetty (ja olin oikeassa).
Mies palasi kotiin, ja oli ihanaa olla taas yhdessä. Muutama muutostyö asuntoon ja paljon sopeutumista, joustamista, miehen puolelta nöyrtymistä (esim. vessa-apu) ja minun puolelta kärsivällisyyttä. Näin olemme selvinneet nyt vajaan vuoden. Mies kuitenkin tietoisesti ottaa minuun koko ajan etäisyyttä.
Ukkokultani on muuten ihan sama ihminen kuin ennen, mutta välillä hän (luonnollisestikin) vaipuu synkkiin ajatuksiin. Hän on vissiin saanut päähänsä heivata minut, koska eihän minun tarvitse katsella "säälittävää raajarikkoa" lopun elämääni... olen vielä kovin nuorikin. Mutta ei hän ole säälittävä raajarikko, hän on minun kultani, eikä pyörätuoli sitä miksikään muuta. Lapsista ollaan tietysti puhuttu, se ei tulisi olemaan ihan yksinkertaista, mutta mahdollista.
Joka tapauksessa, mies on näköjään päättänyt minun puolestani, että en saa rakastaa häntä enää. Ei siinä mitään, jos mies ei itse enää halua olla kanssani, kestän sen. Mutta en kestä sitä että hän hylkää minut ja yhteisen loppuelämämme siksi, että hän kuvittelee minun kärsivän tilanteesta. Niin ei nimittäin ole. Hän kuitenkin ilmeisesti on päättänyt päättää tämän asian puolestani, ja ottaa etäisyyttä lisää koko ajan.
Mitä teen? Suoraan puhuminen ei auta. Mies ei halua puhua ääneen siitä, miten tilanne on vaikuttanut elämäämme ja mitä se merkitsee tulevaisuudessa. Toki tuollaiseen sopeutuminen voi viedä pitempäänkin kuin vuoden, mutta... sinnittelenkö rinnalla vasten toisen tahtoa vai pakkaanko kassit vasten omaa tahtoani?
Minä odotin kotona miestä pitkältä kuntoutusjaksolta heti onnettomuuden jälkeen. Ehdin miettiä tilannetta ja keskustella samassa tilanteessa olleiden henkilöiden kanssa. Mm. erään hyvän ystäväni äiti on joutunut kohtaamaan saman. Heillä tilanne kääntyi hyväksi.
Mietinnöissäni päädyin siihen, että minun rakkauteni avomiestäni kohtaan ei ole kiinni jaloista. Seksi kun ei muutenkaan ollut se suhteemme kantava voima, uskoin, että senkin saa jotenkin järjestetty (ja olin oikeassa).
Mies palasi kotiin, ja oli ihanaa olla taas yhdessä. Muutama muutostyö asuntoon ja paljon sopeutumista, joustamista, miehen puolelta nöyrtymistä (esim. vessa-apu) ja minun puolelta kärsivällisyyttä. Näin olemme selvinneet nyt vajaan vuoden. Mies kuitenkin tietoisesti ottaa minuun koko ajan etäisyyttä.
Ukkokultani on muuten ihan sama ihminen kuin ennen, mutta välillä hän (luonnollisestikin) vaipuu synkkiin ajatuksiin. Hän on vissiin saanut päähänsä heivata minut, koska eihän minun tarvitse katsella "säälittävää raajarikkoa" lopun elämääni... olen vielä kovin nuorikin. Mutta ei hän ole säälittävä raajarikko, hän on minun kultani, eikä pyörätuoli sitä miksikään muuta. Lapsista ollaan tietysti puhuttu, se ei tulisi olemaan ihan yksinkertaista, mutta mahdollista.
Joka tapauksessa, mies on näköjään päättänyt minun puolestani, että en saa rakastaa häntä enää. Ei siinä mitään, jos mies ei itse enää halua olla kanssani, kestän sen. Mutta en kestä sitä että hän hylkää minut ja yhteisen loppuelämämme siksi, että hän kuvittelee minun kärsivän tilanteesta. Niin ei nimittäin ole. Hän kuitenkin ilmeisesti on päättänyt päättää tämän asian puolestani, ja ottaa etäisyyttä lisää koko ajan.
Mitä teen? Suoraan puhuminen ei auta. Mies ei halua puhua ääneen siitä, miten tilanne on vaikuttanut elämäämme ja mitä se merkitsee tulevaisuudessa. Toki tuollaiseen sopeutuminen voi viedä pitempäänkin kuin vuoden, mutta... sinnittelenkö rinnalla vasten toisen tahtoa vai pakkaanko kassit vasten omaa tahtoani?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voit kokeilla sinnitellä niin kauan kunnes hän itse sanoo haluavansa lopettaa.
Tai sitten annat hänen muuttua katkeraksi kiusaajaksi joka vain odottaa, että sinä sanot lähteväsi.
Suhteen kestävyys lähtee nyt hänestä. Sinulla on selvästikin odottajan osa.
olette joutuneet käymään läpi rankkaa koulua, joka edelleen jatkuu. Ehkä miehesi on nyt vasta todella tajunnut, että omille jaloille ei konkreettisesti enää nousta. Aluksi kun aika on mennyt kuntoutumiseen ja arjen aloittamiseen. Hänen on ehkä vaikea hyväksyä itseään ja siksi olettaa, että sinäkään et aiihen pysty. Yritä nyt kuitenkin toistaiseksi tukea miestäsi hänen ajatuksistaan huolimatta ja kertoa kerta toisensa jälkeen rakastavasi häntä kaikesta huolimatta. Ehkä hän lopultaa uskoo.
Olisiko teille paikallaan osallistua jollekkin sopeutumisleirille, missä olisi vastaavan kokeneita pareja, jos se valaisi uskoa mieheesi. Parhaiten sinua luultavasti auttaisi henkilö, joka on kokenut saman kuin sinä. Nämä olivat vain minun mielipiteitäni.