...luopioita kuin minä, jotka tunnistavat itsessään tämän: pysyn suhteessani pitkälti siksi, etten halua jäädä yksin. Jos vaikka käy niin, että kukaan muu ei minua enää huolisi. Tiedän, että tämä on tosi törkeää, jopa jonkinasteista hyväksikäyttöä vaikken sellaiseksi sitä tarkoitakaan, ja minua hävettää, että tunnistan tällaisen logiikan itsessäni. Vaikka minulla onkin tunteita kumppaniani kohtaan, minun on myönnettävä, että olisin varmaan lähtenyt jo, jos minulla olisi parempi itsetunto ja uskoisin, että minulle riittää ottajia. Onko muita ihmisiä, jotka kokevat suhteessaan näin, vai olenko ainoa luopio?
Onko muita...
Luopio
91554
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aika moni nykyään tekee niin, että roikkuu suhteessa niin kauan, että löytää toisen eikä sitä ennen millään tavalla kerro toiselle, että on tyytymätön - tai että tunteet vain ovat loppu. Mikä on tietenkin pahin mahdollinen vaihtoehto toiselle, ainakin jos toinen rakastaa vielä uuden löytänyttä.
Parempi on elää yksinään, jos ei osaa elää yksinään! Tämä paradoksi suomeksi käännettynä on seuraavanlainen: jos olet suhteessa vain sen takia, että haluat olla suhteessa, ei suhteessa kannata olla.
aivan totta, mutta olen silti luopio. Ei ole munaa lähteä. (munaa, hmm, olen kyllä nainen.) Periaatteellisella tasolla olen kyllä kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Hyvää jatkoa sulle, Gege.
En minäkään ole ihan aina osannut toteuttaa tuota paradoksia. En tiedä, olinko yhdessä suhteessa vain tavan takia, kun tiesin, että siitä ei pitkällä aikavälillä välttämättä olisi tullutkaan mitään. Eli en minäkään mikään suuri profeetta ole =).
Yksi pieni kysymys: oletko koskaan elänyt vuotta ihan yksin?
Hei taas. Pitää aloittaa työt, mutta nopea vastaus siulle. Juu olen, enemmänkin kuin yhden vuoden. Se oli oikeastaan mukavaa aikaa, kun sai keskittyä vain omiin juttuihinsa.
Olen aina ollut huono lähtemään minnekään ravintoloihin tms. seuraa hakemaan, jotenkin koko scene on ahdistanut aina. Olen silti ollut kohtuullisen suosittu miesten keskuudessa, mutta jostain kummasta on tullut tämä outo itsetunto-ongelma, joka - kuten taisin jo sanoa - aina muistuttelee minua siitä, että mitä jos ei kukaan muu kuin tämä jäpikkä huoli. ...että jos en tähän tyydy, niin sitten jään ainiaaksi yksin. Kyllä on kummallinen tämä ihmisen mieli. Ainakin siis tämä :)
Itsekkin olen huonossa suhteessa onnettomana koska pelkään niin pirusti yksin jäämistä!
Kaveritkin kun on kaikki muualla niin tuntuu ettei jää ketään...Tosin näinkin on henkisesti todella raskasta olla kun mies vaan satuttaa jatkuvasti...
Mulla on ihan sama juttu, oon huonossa suhteessa, riidellään ym. Silti en lähde vaikka olen sitä hiljaa mielessä miettiny!!! Toisaalta mietin miten saan ajan kulumaan kun kavereitakaan ei oikein ole, toisaalta miten löydän uuden jätkän ja toisaalta taas pelkään menettäväni unelmieni miehen (?)!!! On tää vaikeeta, no elämä on! Sekin taas että en toisaalta halua olla jättäjä koska se on henkisesti kamalaa!! Mulle ero on muutenkin niin hirvee kokemus kun lähtee ruokahalu, masentuu ym. kamalaa!!!
Siinä oikein raukkisnaiset itkee vakioitkuaan: roikun suhteessa kun pelkään olla sinkku ja etten löytäisi enää ketään uutta johon ripustautua roikkumaan, yhyy,yhyy.
Toivottavasti elämä on niin hyvä että säästää meikäpojan kaltaisiltanne naisilta! Hyi helvetti mitä vellihousuja!Sääliä ja suurta myötätuntoa miehillenne!
juuri onkin! Ja siksipä juuri onkin mukava vaihtaa ajatuksia muiden luopioiden kanssa! Luuletko tosiaan, ettemme itse tiedä, miten väärin tämä on ja miten törkeää hyväksikäyttöä oma heikkous voi (tahattomastikin!) olla. Ja miten paljon haluaisimme päästä moisesta heikkoudesta - sanoisin, että niillä, jotka myöntää asian ja keskustelee siitä tajuten oman mokansa, on sentään jotain toivoa muuttaa asioita ja päästää suhteen toinen osapuoli vapaaksi. Niillä sadoilla tuhansilla, jotka ei edes omaa heikkouttaan myönnä, ei ainakaan asiat korjaannu. Onnea sulle elämääsi, ilmeisesti olet itse täysin virheetön täydellinen ihminen. Not..!
Itselläni on ehkä enemmän näin...
Itse ihastun kyllä helposti ja haluan olla jonkun kanssa, mutta sitten kun tulee ensimmäinen riita (vaikka piankin) niin ajattelen että en vielä luovuta... sitten se saattaa jatkua pitkäänkin että hakkaan päätäni seinään miehen kanssa josta kyllä välitän mutta en ehkä ihan sillä tavalla millä pitäisi...
Eli olen kyllä suhteessa ja välitän toisesta mutta se että päässä pyörii ero, MUTTA kun en osaa ottaa sitä esille...
kuin vasta siinä vaiheessa kun on mitta niin täysi kuin vain voi olla... ja sit onkin jo niin paha olo et tuntuu et pää räjähtää =(
Eli en halua erota kun minusta tuntuu että se olisi liian myöhäistä.. että kumpaankaan ei sattuisi..
Mutta silti kituutan itseäni suhteessa missä ei ole oikeastaan mitään... =(
Eli tavallaan en haluaisi erota olleenkaan säästyäkseni ja säästääkseni toisen sydänsuruilta, MUTTA silti olen "vaikka väkisinkin" suhteessa joka saatta olla täynnä niitä... ! ?
Mutta silti ajattelen että suhteeni on hyvä ja paremmaksi muuttuu... (vaikka tiedän sisimmässäni että mikään ei tule muuttumaan niin radikaalisti että suhteesta tulisi "hyvä")
Tälläinen minun tarinani...
ONKO MUITA?!?