Jos perheeseessä on joku traaginen tapahtuma tai jonkun läheisen vakava sairaus, minkä ikäisen katsotte olevan valmis kuulemaan tällaisia asioita?
Tyttäreni on 12v.En ollut valmitellut lastani kuulemaan sairaasta äidistäni asioita ja mieheni meni ja töksäytti hyvin kipeitä ja julmia asioita lapsen kuullen. Olin kuvitellut että sen verran ymmärrystä on että säästäisi lasta sellaisilta ikäviltä yksityiskohdilta, mutta hän vain luuli että lapseni tietää jo mummustaan kaiken.
Nyt vihaan miestäni ja syvästi.
Tyttäreni on 12v.En ollut valmitellut lastani kuulemaan sairaasta äidistäni asioita ja mieheni meni ja töksäytti hyvin kipeitä ja julmia asioita lapsen kuullen. Olin kuvitellut että sen verran ymmärrystä on että säästäisi lasta sellaisilta ikäviltä yksityiskohdilta, mutta hän vain luuli että lapseni tietää jo mummustaan kaiken.
Nyt vihaan miestäni ja syvästi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mukana äitini hoidossa, kun hänet saattohoidettiin kotona. Varsinaisia hoitotoimenpiteitä teimme vain me äitini lapset ja lapsenlapset olivat paikalla paljon lukuunottamatta viimeistä kahta viikkoa ennen kuolemaa. Nuorin lapsista oli silloin kolmen ja serkuksista vanhin 16v. Asioista puhuttiin suoraan ja kiertelemättä, mutta ei kauhistellen.
Sinä kesänä kävimme jo poismenneiden sukulaisten haudoilla viemässä kukkia. Selitin ihan konkreettisesti, minne mummu laitetaan sitten, kun tulee kuolema. Sattui vielä niin, että yhden perheen lemmikkirotta kuoli ennen äitiäni ja pidimme pienimuotoiset harjoitushautajaiset lemmikille, joka haudattiin oikealle lemmikkien hautausmaalle.
Mummon kuoltua, kävimme kaikki vielä hyvästelemässä hänet. Lapset silittivät mummon hiuksia tai hipaisivat otsaa...
Hautajaisista en itse paljoa muista, kun olin niin surun murtama. Lähipiiri kokoontui siinä vaiheessa.
Pitää vain osata kertoa ne lapselle oikein. 12 vuotias on jo niin vanha, että pystyy käsittelemään asioita abstraktisti, joten mielestäni mitään estettä kertomiselle ei ole. Eihän hänelle tarvi kuitenkaan kertoa kaikkea, vaan tärkeimmät asiat ja pääpiirteissään, ja tietenkin olla valmis keskustelemaan hänen mieltä askarruttavista asioista. Pahinta on kaiken kieltäminen tai vähätteleminen, koska varmasti sinusta itsestäsikin näkyy huoli ja murhe. Kyse on kuitenkin lapsen isovanhemmasta.
Mieheni vaari teki itsemurhan mieheni ollessa 9- vuotias ja setä itsemurhan mieheni ollessa 11- vuotias. Hänelle kerrottiin heti ja kursailematta mitä on tapahtunutm jopa miten ja missä. Ei jäänyt traumoja. Nyt 30 -vuotiaana on usein puhuttu yleisesti kuolemasta, ja hän on sanonut että normaali suhtautuminen kuolemaan on saavutettu sillä ettei pienenä kauhisteltu tuollaisia asioita.
Itse muistan kun ystäväni kuoli ollessamme 19, ja en ole suunnilleen vieläkään, 29 -vuotiaana sisäistänyt tai hyväksynyt sitä, silä minua taas paapottiin ja säästeltiin pienenä elämän kauheuksilta..
jos asia vaikuttaa lapsen elämään olisi syytä pitää hänet ajantasalla koko ajan. ihan pienelle kannattaa sanoa että mummo on sairas ja selittää sitten sitämukaa lisää kun lapsi kysyy. jos tiedetään että ihminen tulee kuolemaan on sekin syytä kertoa vaikka; mummo on todella pahasti sairas ja kuolee... loppu sitten perheen mukaan ..menee taivaaseen, ..haudtaan papan viereen...
jo alaluokkalainen osaa päätellä paljon ja on todella yksin jos ei kukaan kerro totuutta vaan hän joutuu asiaa miettimään itsekseen.
ja lapselle ei kannata kertoa juurta jaksain kaikkea. itse asia ja lisää yksityiskohtia ja selostusta todella kyselyn mukaan ja jos käy itselle tukalaksi tai ei todella tiedä voi sanoa ettei tiedä.
kysyjän lapselle olisin todella heti kertonut sairaudesta ja kun lapsi on hommassa mukana eikä asioita salailla kuten on tehty niin jatko sujuu luonnostaan ja sairauden edistyessä lapsi pystyy sulattamaan uutta tietoa koko ajan sen tullessa eikä koko juttua kerralla kertoipa sen kuinka tahansa. ja jos mummo paranee on lapsi yhtä kokemusta rikkaampi!
mutta rehellisyyden on oltava lapsen ikätasoista. Todella pieni lapsi alkaa jo huomaamaan salailun ja kiertelyn, ja valitettavasti itse "järkeilee" sitten asioita- yleensä lopputulos on todella hassu. Olen varttunut kodissa, jossa hoidettiin ensin hautaan dementikko pappa, ja sitten mummo joka sairastui syöpään. Sairaalajaksot olivat välissä lyhyitä, ja me muksut auttelimme niissä asioissa missä kykenimme. Samalla saimme arvokkaan kokemuksen, ja opimme suhtautumaan myös kuolemaan mielestäni luonnollisella tavalla. Traumoja ei ole jäänyt. Sairaus on osa elämää, ja kyllähän vanhempani tietysti hiukan sensuroivatkin tapahtumia.
Omalle pojalleni oli kuitenkin erittäin vaikea asia ymmärtää erään läheisen ihmisen äkillinen kuolema. Uskon,että rehellisyys antaa myös lapselle mahdollisuuden valmistautua tulevaan. Ja vielä kerran- tietysti pitää puhua niistä asioista lapsen kielellä. 12-vuotias jo ymmärtää aika paljon. Ehkä kuitenkin kannattaa jättää epäolennaiset asiat kertomatta, jos ei lapsi niitä erikseen kysy!
Olin juuri saman ikäinen kun mummoni sairastui. Hän sai aivoinfarktin ja olin vielä kylässä mummolassa. Tottakai järkytyin ja pelkäsin kun hän ambulanssia odotteli ja sillä lähti sairaalaan.
Nyt kun jälkeenpäin ajattelee... Olihan kokemus pelottava. Mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt. Mielestäni ymmärsin kyllä hyvin kun minulle selitettiin mitä tapahtui. Kauhistuttavaa jos en olisi ollut perillä tapahtumista. Muutamassa vuodessa mummoni tila huononi, muitakin sairauksia ilmeni ja eräänä aamuna hän sitten kuoli.
Sairaalassa tuli monesti käytyä. Ja tavallaan sitä jonkinlaisia hyvästejä itsekin jätti. Mummo itsekin sanoi ettei hän enää pitkään eläisi. Tajusihan sen pienikin ettei sairas ihminen loputtomasti jaksa. Tuo aika auttoi sopeutumaan kyllä ajatukseen kuolemasta. Tiesin myös ettei hänen tarvitse enää sairautta kärsiä.
Kertokaan ihmeessä lapsillenne tällaisistakin asioista! Elämässä tapahtuu kaikenlaista, sitä ei koskaan tiedä milloin voi rakkaansa menettää...
Samantapainen tilanne oli veljelläni edessä kun hänellä todettiin syöpä viime joulukuussa. Hänellä on 7- ja 4-vuotiaat lapset, joille kerrottiin rehellisesti ja suoraan, että isi on vakavasti sairas ja saattaa jopa kuolla. Samalla kertaa kerrottiin myös että lääkärit hoitavat isiä ja isi tulee todennäköisesti paranemaan. Myös hoitojen rankkuus ja isin tuleva väsymys käsiteltiin ja lapsilta pyydettiin apua isin paranemiseen.
Nykyisellään tilanne on hyvä, sillä hoidot ovat pureneet ja ne lopetettiin vajaa kuukausi sitten... nyt vaan odotellaan ensimmäistä seurantaa. Lapset ovat ottaneet asian hyvin enkä usko siitä tulleen mitään traumoja. Lääkäri antoi veljelleni opaskirjasen diagnoosipäivänä, jossa käsitellään syövän kanssa elämistä; mukaanlukien lapsille kertomisen jne Tuossa kirjasessa neuvottiin olemaan rehellinen, jotta lapsi ei tuntisi häneltä salattavan mitään, eikä tuntisi itseään petetyksi jos pahin toteutuisi.
miehesi on kamala ja ajattelematon. ei ihme, että vihaat häntä, jos hän järkyttää 12-vuotiasta tyttöä jollain lailla. lyö sitä paskiaista.