Pulmani on seraavanlainen, tässä rittää purtavaa ja höyrähtäneenäkin saatetaan pitää, kerronpa kuitenkin.. Tarina on pitkä, koita kestää.
Olen 26-vuotias naikkonen Turun suunnalta.
Olemme seurustelleet avopuolisoni kanssa reilut 4 vuotta. Vuosiin on mahtunut kaikenlaista. On ollut hyviä aikoja ja todella raskaita aikoja. joskus tuntuu että suhteestamme voisi kirjoittaa vaikka kirjan..
Pääpiirteissään suhde on kuitenkin tämä perinteinen viha/rakkaussuhde.
Mieheni on raskas tapaus epäilen vahvasti että hän on joko vakavasti sairas tai totaalisesti hullu. Hän on suuttuessaan selvinpäinkin todella agressiivinen. Alkoholi on muutoinkin keskeinen ongelma suhteessamme, tarina on niin tuttu ettei siitä sen enempää.
Olemme jossitelleet suhteemme kanssa varmaan n. pari vuotta. Meillä oli oma talo jonka myimme koska mieheni ei ollut kykenevä kestämään jatkuvaa siitä aiheutuvaa stressiä (hän ei halua omistaa mitään, hän ei halua kantaa vastuuta mistään, hän ei halua asua maalla kuten asuimme, hän ei halua elää minun tai itsensä kanssa maalla, hän ei halua asua oikeastaan koko suomessa vaan jossain missä aurinko paistaa aina ja pilveä saa polttaa yleisesti, hän ei halua käydä töissä hankkiakseen rahaa remonttiin vaikka käykin ja itsekin olen työssä, hän ei halua sitä eikä tätä). Jokatapauksessa hankimme siis (tai siis minä hankin) uuden asunnon joka nyt sitten ei ole oma; melko läheltä keskustaa. Nyt ukko pääsee bussilla yörientoihinsa, minä kun en missään käy. En ainakaan hänen kanssaan, ei voi koska se olisi totaalista nöyryytystä jä häpeää. Mutta eipähän tarvitse kuunnella syyttelyä siitä että olen tuonut hänet keskelle ei mitään tms. Hän ei petä, tiedän sen (enkä petä muuten minäkään). Sitäpaitsi hänen itsetunnollaan ei osu edes kilometrin levyiseen maalitauluun.
Jotta pääsisin asiaan ja irti alustuksista tässä esimerkki.
Viime Juhannus, lähdimme yhdessä tuttavapariskunnan luokse viettämään iltaa. Ilta alkoi hyvin oli ihan mukaavaakin. Ja kas kummaa taas hetkinen nousuhumalan jälkeen mieheni alkoi jurmuttaa. Silmät mustina istuskeli eikä puhunut minulle mitään, muille kyllä sitäkin suulaammin ja oli taas oikea juhlakalu (leijona kun on, rakastaa keskipisteenä olemista ja suosion saamista). Minä kyllä näen hänen lävitse. Mieheni ystävä (mies hänkin) alkoi siinä sitten kysellä kun ukkoni oli kuulomatkan ulkopuolella että mitenkäs meillä menee. Vastailin ihan nää perinteiset että meneehän se jne. Hälytyskelloni alkoi soimaan kun tämä ystävä alkoi siinä sanomaan että onko kaikki kunnossa ja onko ongelmia. Kerroin sitten viimeaikaisista selkkauksista lyhennetysti mm. että mieheni ei voi oikein hyvin. Tämä ystävä sitten totesi vain että minun pitäisi ajatella enemmän itseäni ja lähteä. Hän totesi myös että on jo muutaman vuoden katsellut että mieheni on lääkityksen tarpeessa ja että hän on eksynyt omaan päähänsä (tiedän sen kyllä kerran raahasin hänet itse lääkäriin). Ihmettelin mitä kummaa tämä nyt on, vaikka tietenkin tunnen mieheni, häneltä voi odottaa odottamatontakin. Selvisi tuokin.. Siinä keinussa nuotion vieressä istuskellessamme mieheni vaan totesi kaikkien kuullen (mukana myös muita puolituttuja ja tuntemattomia) että mikäs tässä sinkkumiehen istuskellessa, meni seurue hieman hiljaiseksi. Mutta shokkihoitoahan tämä ukkoni rakastaa.. Tämä ystävä totesi myöhemmin että on ukkoni jauhanut samaa koko illan. Suutuin tietysti, olisihan ollut fiksua puhua ihan suoraan minulle. Lepyin kuitenkin niinkuin aina.. No illalla tulimme yhdessä taksilla uuteen kotiimme ja kaikki oli taas "normaalia". Ja niin se on nytkin. Yritin jälleen puhua hänelle asiasta mutta vastaus on aina se sama, kännin piikkiin. Niin ja sitten toinen perusvastaus on ettei muista koko asiaa.
Kerroin tälle mieheni ystävällekin että en oikein tiedä mitä tekisin ja mihin menisin. Minulla kun ei ole laajaa ystäväpiiriä ei ainakaan enää kun kaikki on vaan ollut ME tai oikeastaan hän. Kerroin hänelle myös että olen aikeissa lähteä mutta en tiedä uskallanko kun en yhtään osaa edes arvata mitä mieheni mahtaa sen jälkeen puuhata. Sillä välitän hänestä valtavasti. Vaikka hän kyllä kieltämättä on itsekäs paskiainen.. Ihmisenä ja elämässäni muutenkin olen tää tyypillinen sisar-hento-valkoinen, sen huomaa jo baareissakin (tai vaikka puiston penkillä istuskellessa) jos nyt sellaiseen satun eksymään. Kaikenmaailman idiootit tulevat aina luokseni kertomaan kaikenlaisia asioitaan.. Joskus olen kysynytkin mistä se johtuu. Vastaus on ollut iso kysymysmerkki tai sitten joku totesi joskus että minulla on kuulemma sellainen katse.. Ja tätä pelkään. Jos nyt eroan tästä ukostani niin samanlainen tulee tilalle kuitenkin, mä en pääse tästä oravanpyörästä mihinkään. Näin on ollut aina. Aikaisempi mieheni sekosi huumeisiin totaalisesti ja sitä aikaisempi alkoi huoraamaan.. Olen tutkinut asiaa monelta kantilta mutta en osaa tehdä mitään.
Ei marttyyrin roolia mulle kiitos. Mutta mikä minussa oikein on vikana? Ja mitä minun tulisi tehdä? Kukaan ei ainakaan voi väittää ettenkö (tällä kertaa) olisi yrittänyt. Mutta miksi sitten en tee kuten pitää?
Ja koska kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse, tiedän että menekkiä olisi. Tiedän myös että kaikki mieheni ystävät pitävät minusta ja useat muutkin.. Onpa suoraankin puhuteltu aarteena. MIKÄ TÄSSÄ NYT MÄTTÄÄ? Miksi tämä on niin vaikeaa ja miksi aina rakastun renttuihin. Miksi ja miksi ja miksi? Kuitenkaan mikään tästä ei ole tärkeaa vain se mitä tämän jälkeen..
Kumpi kaatuu ensin?

Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä pistin se tyypin ulkoruokintaan, ja lopetin kaikenlaisen seurustelun kenekään kanssa. Mulla on kans toi renttu-imuri.
Opiskelin hoitajaksi ja aloin jatko-opinnot. Heräsin-kauhistuin, miksi MUN pitää kuunnella kaikenmaailman ongelmia, en halua tätä! (Nyt niistelen neniä lapsilta.)
Kokeile seuraavaa: piirrä ympyrä, kirjoita sinne nimesi. Vedä ympyrästä viiva ja toiseen päähän toinen ympyrä, sinne kirjoitat, mikä sana ekana tulee mieleen, teet niitä ympyröitä niinmonta kuin tuntuu ja jokaiseen kirjoitat jotain.
Sitten kun se on valmis, alat tutkimaan sitä.
Näät vähän, mitä aiot, voit tehdä siitä vaikka sisäisen tutkimisen kartan, laita kaikki haaveesi jne sinne, ihmiset, kaikki.
Huomaat mitä tapahtuu.
kerro kun olet tehnyt sen, miten kävi!
Hei. Kokeilin ehdottamaasi testiä. En tiedä oliko siitä oikein apua, sillä kaikki oli vaan vihaa, tuskaa, ahdistusta, yksinäisyyttä, surua jne. Lopputulos oli että olen totaalisen väsynyt. En jaksaisi enää yrittää mitään. Siksipä kai roikun tässä suhteessa edelleen.
Sitten on vielä kaikki nää iki-ihanat setvimiset sukulaisille ja tutuille, enkä millään jaksaisi selittää kenellekkään mitään. Varsinkaan mieheni äidille.. Hän tietää kyllä muutenkin tilanteemme, olen nimittäin pari kertaa kutsunut hänet hakemaan poikansa pois kodistamme kun on tilanne "hieman" kärjistynyt. Mutta apua ei ole siitäkään ollut. Ja äti vaan puolustaa poikaansa ja kerran hän jopa totesi mulle että "olen kuin naarasleijona, puolustan poikuettani vaikka kuolemaani asti." Niin että älä sinä nainen hyöki hänen alueelleen..
Ja sitten pitäisi taas etsiä asunto ja pitäisi pakata ja taas pitäisi miettiä koti uudelleen ja taas pitäisi jaksaa mennä töihin (hymyillen, palveluammatissa kun olen) ja taas pitäisi sitä ja tätä. Ja tää kaikki pitäisi tehdä yksin ja itselleni. Yksinäisyys on mulle kamalinta mitä tiedän. Kestän itseäni kyllä ja jopa pidän itsestäni, ja nyt juuri todella kaipaisin yksinäisyyttä mutta sanotaan että n. viikkossa tai parissa höperöidyn ja alan vihaamaan kaikkea.
Ja kun mulla ei oikein ole niitä kavereitakaan (tai on mutta yhteisessä ystäväpiirissä), enkä oikein käy missään, enkä oikein jaksa tutustua kehenkään (kuka edes haluaisi tutustua tässä mielentilassa olevaan?). Eikä niitä kavereita saatika uusia miehiä kotoota mua tule hakemaan.
Niin että sillä minä en sitten mitään tee.
Mutta joku keino on oltava. En mä voi aina vaan ymmärtää, kuunnella ja auttaa muita. On aika tehdä itselleen palvelus, mutta olenko sen arvoinen? Yritän miettiä vaikka pääni puhki ja setviä asiani. Katsotaan kuinka ämmän käy. Luultavasti ei mitenkään, kun en saa mitään tehtyä taaskaan. Arvaatkaapa kuinka monesti olen yrittänyt eri keinoja ja eri reittejä.
Kiitos tuestanne, se on mulle uskokaa tai äläkää todella tärkeää.
miinusmerkkisiä, sulla on siis epätoivo pinnalla. Tee sama juttu ja mieti mitä esim. viiden vuoden kuluttua teet, miltä ne ympyrät sitten näyttää.
Joskus pitää olla yksin, että huomaa jotakin.
yksityisasioita sun ei tartte kertoo asiakkaille, ja kyllä se hymy sieltä tulee, kun teet ratkaisun.
Älä hyvä ihminen kiusaa itteäs enempää!
kyllä tuo sun tilanne siltä kuulostaa, ettei teillä ole yhteistä tulevaisuutta. vai voitko kuvitella itsesi tämän saman "hurmurin" kanssa vielä 10 vuoden päästä? vaikka ero olisi vaikea ja ikäväkin voisi tulla, pysy tiukkana. myöhemmin huomaat, että oli oikea ja fiksu ratkaisu erota. tapaat vielä varmasti jonkun ihanan miehen. :)
Paljon voimia toivotan sinulle! Suosittelen vakavasti sinua keräämään voimasi ja lähtemään tällaisesta suhteesta, mitä nopeammin, sen parempi. Vielä sinussa sentään on tahtoa, joka tunnistaa, ettei tämä ole oikein. Kymmenen vuoden kuluttua sitä ei todennäköisesti ole, vaan olet elämänhaluton ja täysin nujerrettu, ja sitten lähteminen vasta vaikeaa onkin.
On myös todella masentavaa tajuta jälkijunassa, että olisi pitänyt lähteä vuosia sitten. Älä anna elämääsi toisen ihmisen käyttöön, henkisen väkivallan välineeksi, hänen pahan olonsa sijaiskärsijäksi tai jakajaksi, muista että tämä on sinun elämäsi, ja sinulla on oikeus tehdä siitä niin hyvä kuin haluat.
Se, että miehesi on selvästi sairas, ei ole sinun syytäsi eikä sinun vastuullasi. Varmasti hänessä on paljon hyviä puolia, mutta tosiasia on, että hän tarvitsee sellaista apua, jota sinä tai kukaan muukaan ei voi vain pysymällä hänen rinnallaan antaa. Sinun tehtäväsi ei ole olla ovimattona eikä piikana, joka vain puree hammasta kaiken nöyryytyksen edessä. Sinun ei myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä omista tunteistasi, siitä, että tunnet, että tämä ei ole oikein.
Tottakai on tylsää pakata ja selitellä sukulaisille päätöstään (tosin luulen, että sukulaiset ja ystävät tietävät tilanteen täysin, ja tämä äitimuorikin sisimmässään ymmärtää, miksi joudut valitsemaan näin!), etsiä uutta asuntoa ja aloittaa uudelleen - sekin on pelottavaa. Mutta, mietipä sitä, kumpi on pienempi hinta? Sekö, että nyt riuhtaiset itsesi irti kun vielä pystyt, vai se, että pettymys ja syyllisyydentunteet siitä, ettet tullut lähteneeksi ajoissa, kiusaavat sinua kenties koko loppuelämäsi.
Mitä tulee renttumagnetismiin, siihen todennäköisesti löytyy syy jostakin hyvin kaukaa menneisyydestäsi. Alitajunnan voima on valtava. Olen itse käynyt psykoterapian nuoruudessani (vaikean traumaattisen onnettomuuden jälkeen) ja huomasin, että siitä oli apua myös ihmissuhdeasioihini. Olisiko sinulla mahdollisuutta ja kiinnostusta lähteä jonkinlaiseen terapiaan? En halua tuputtaa, mutta luulen, että terapeuttinen keskustelu tukisi lähtöpäätöstäsi, ja auttaisi sinua jaksamaan uuden alun "tyhjyyden" tunteen. (Useinhan on niin, että moni jää suhteeseen vain sen tuttuuden vuoksi, oli se tuttu sitten kuinka väkivaltaista ja vaikeaa tahansa, koska uusi ja tuntematon pelottaa vielä enemmän.) Kela tukee terapioita, tosin viime aikoina olen kuullut rahavajeesta jne. Ilman mitään rahallista tukea kustannukset ovat tavalliselle ihmiselle melko suuret. Mutta tosiaan en tuputa, älä ymmärrä väärin.
Voimia siis sinulle. Suhteen päättäminen on aina vaikea päätös, tavalla tai toisella. Silti se voi olla myös elämäsi tärkein päätös! Olet vielä noin nuori ja siksikin soisin, että etsit itsellesi sellaisen ihanan elämän, joka sinulle kuuluu :) Rutistus sinulle!
Ihanaa että jaksat kannustaa minua. Kyllä mä koitan päästä tästä suhteesta ja peloistani. Tarvitsen vain hiukan aikaa nyt kun vati on täynnä.
Terapia ei ole minullekkaan vieras, kokemuksesta voin sanoa sen verran että hyvälle terapeutille pääseminen onkin sitten toinen asia. Kai siitä oli silloin joskus apuakin vaikka terapeutin ja minun välinen suhde oli hieman yksipuolinen, tosin olin siihen aikaan liian nuori ymmärtämään.
Olen kyllä vakavissani miettinyt sitäkin vaihtoehtoa en vain oikein tiedä mistä aloittaa.. Mihin ottaa yhteyttä jne. Ja miten taas uskallan kertoa kaiken, siis ihan KAIKEN. Ja sitähän riittää..
Kiitos Sinulle ihana ihminen että välität. Otan puristuksenkin avosylin vastaan vaikka läheisyys ventovieraiden kesken ei ole alaani :)KIITOS