Hyvät ystävät antakaa neuvoja miten olette selvinneet yksinäisyydestä. Minulle tuli avioero kuin salma kirkkaalta taivaalta. Mies vaan totesi yhtäkkiä, ettei sittenkään ole onnellinen ja haluaa eron. Olen aivan hajalla. Kävimme juuri läpi lapsettomuustutkimuksia ja vika on todennäköisesti minussa. Mies väittää, ettei tämä ole eron syy, hän ei vaan ole onnellinen - ei kuitenkaan ollut valmis miettimään mistä se johtuu tai mitä voisi tehdä toisin. Ainut ratkaisu hänen mielestään on ero.
Kesälomani alkoi juuri ja enpä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, että aloitan sen itkemällä. Mies on muuttanut pois ja tunnen itseni tosi yksinäiseksi. Toki minulla on ystäviä, ilman heidän tukeaan en olisi selvinnyt, mutta en voi tunkea heidän seuraansa koko aikaa. Heillä on omat perheensä, sukulaisensa ja työnsä. Olen huono lähtemään mihinkään yksin. Kertokaa miten olette säilyneet tervejärkisinä. Ensimmäisen kerran 14:sta vuoteen minulla ei ollut mitään lomasuunnitelmia. Meni kerralla elämä ja talous uusiksi.Onko vinkkejä mitä juuri alle nelikymppinen lapseton nainen voisi tehdä tai minne mennä yksin pienellä budjetilla. Pakko keksiä jotain, etten sekoa.
Kesälomani alkoi juuri ja enpä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, että aloitan sen itkemällä. Mies on muuttanut pois ja tunnen itseni tosi yksinäiseksi. Toki minulla on ystäviä, ilman heidän tukeaan en olisi selvinnyt, mutta en voi tunkea heidän seuraansa koko aikaa. Heillä on omat perheensä, sukulaisensa ja työnsä. Olen huono lähtemään mihinkään yksin. Kertokaa miten olette säilyneet tervejärkisinä. Ensimmäisen kerran 14:sta vuoteen minulla ei ollut mitään lomasuunnitelmia. Meni kerralla elämä ja talous uusiksi.Onko vinkkejä mitä juuri alle nelikymppinen lapseton nainen voisi tehdä tai minne mennä yksin pienellä budjetilla. Pakko keksiä jotain, etten sekoa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Itse erosin toukokuussa. Juhannus oli ahdistava. Olimme aina olleet koko perhe yhdessä mökillä silloin. Nyt olin siellä kahdestaan pojan kanssa ja pahalta tuntui koko ajan. Ja exä oli jossain riekkumassa uuden miehensä kanssa. Kaikki sellainen, missä joskus oli exän kanssa kivaa kannattaa jättää väliin. Silloin tulee vain mieleen ne vanhat hyvät ajat ja paha mieli. Kesäloma on paha, taidat aloittaa ja lopettaa sen samalla tavalla.
Mene vaikka Peräseinäjoelle, mutta ne ajatukset on suunnattava jonnekkin muualle. Itseäni asia ahdisti vaikka matkustin minne tahansa. Jos rahat on vähissä, niin niiden törsäämisellä et saa kuin uusia ongelmia. Ja näillä kaikilla on synergistinen vaikutus, eli ne painavat enemmän kuin yksittäisten ongelmien summa. Jos niitä ongelmia kasaa riittävästi, niin sitä kasaa ei lopulta pysty kantamaan kukaan.
Minulla meni melkein pari kuukautta. Yöllä en unta saanut, ja painokin putosi yli 10 kg (eikä silloinkaan ollut yhtään ylipainoa). Vähän Juhannuksen jälkeen kävi niin, että yhden yön nukuin kuin tukki. Nyt nukun hyvin ja paino on noussut sen verran, että näytän taas ihmiseltä, enkä luurangolta. Aika parantaa, mutta tässä lääkkeessä on se paha puoli, että odottavan aika on pitkä...
Mulla on just samat tuntemukset. Juhannus oli aívan hirveä..
Vanhemmat yrittävät houkutella mökilleen, mutta en voi mennä sinne kun siellä on kaikki muistot.
Aikako se on ainut mikä auttaa?
Meidän tapauksessa ei ole edes 'sitä toista' - on vain se, ettei enää ole kivaa. Mikä ihme nykyihmisiä vaivaa? Heti luovutetaan kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen.
En voi muuta kuin toivottaa sulle tsemppiä!
Avioeron 1. osan allekirjoittamisesta ei ole edes kolmea kuukautta (tai tarkalleen ottaen, mies ei ollut löytänyt uuttaan vielä 3 kk sitten) ja olo on edelleen kamala.
Pahin kipu - ml. unihäiriöt ja ruokahaluttomuus - ehkä on haihtunut, mutta tämä tyhjyyden tunne on valtava. Loma alkaa viikon päästä ja odotan sitä ensimmäistä kertaa eläessäni kauhulla. Haluaisin perheeni omistamalle mökille - mutta kestänkö olla siellä yksin.
Kolmea, neljää ystävätärtä olen kutakin pyytänyt käymään sinne edes pariksi päiväksi, mutta kenellekään ei sovi. Sekin saa tuntemaan huonommuutta ja melkein vainoharhaisuutta: olenko minä niin epämiellyttävä, etteivät voi tulla edes hetkeksi. (Ihan todellisia syitä on: pitkä matka, ei lomaa, lastenhoitovaikeudet yms. - järki tietää sen, mutta tunnepuolta se ei estä.)
Ei kai auta muuta kuin elää tämä yksinäisyys läpi tavalla tai toisella ja antaa ajan parantaa haavat. Jos ne koskaan tästä paranevat, epäilen. Mulla ainakin on kyseessä paljon muutakin kuin puolison menetys: menetin myös omanarvontuntoni, kiinnostuksen elämään ja tulevaisuudentoivon. En osaa selittää, miksi tämä kaikki käy niin hirveästi voimien ja mielen päälle. En tajua itsekään.
Hassua miten samaa rataa menee myös minun ajatukset. Itsetunto ja omantunnonarvo on tällä hetkellä nollassa.Uni on tullut vain unilääkkeiden avulla ja vaatteet roikkuvat päällä, kun paino vaan putoaa. Minä en 'hävinnyt' edes toiselle naiselle vaan itselleni - enhän pysytynyt tekemään toista onnelliseksi. Tosin järki kyllä sanoo, ettei minulle siihen hirveesti tilaisuutta annettukaan, kun puoliso ei kerro mikä meni vikaan tai mitä olisi voinut tehdä toisin. Saati, että olisi itse yrittänyt tehdä asialle jotain. Järki kieltää syyttämästä itseään mutta, kun mieli tekee mitä tahtoo. Minuun sattuu myös suunnattomasti tämä hänen ratkaisunsa ajoitus. Heti lapsettomuustutkimusten jälkeen. Olisi edes ollut sen verran mies, että olisi häipynyt pari vuotta sitten. Minullekin olisi silloin suotu pari vuotta lisää armonaikaa.Nyt alkaa olla liian myöhä.
Muutamat hekilöt ovat kehoittaneet lähtemään baanalle. Mutta kun ei onnistu. En ole sellainen ihminen, joka pystyisi aloittamaan mitään ennen kuin vanha on käsitelty ja sitä paitsi yksin en saa lähdettyä.
Onneksi on sentään vielä tämän kesän piha käytössä. Myöhemmin tämäkin on pakko myydä, kun ei kummallakaan ole varaa lunastaa tätä. Ja piha onkin kohta seutukunnan komein :) Olen käännellyt jokisen kiven ja kitkenyt joka ikisen rikkaruohon pois..riehakastä tämä sinkkuelämä..
Hienoa muuten, että on olemassa tällainen palsta. Lohduttaa suunnattomasti huomata, etten ole Suomen ainut ihminen, jonka on pakko käydä tällainen asia läpi.
Melkein aloin itkeä kun luin tekstiäsi ja ajattelin tilannettasi. Olen saman ikäinen kuin sinä ja ymmärrän millainen asia tuo lapsettomuustutkimus on sinulle ollut. Miten joku voi olla noin raukkamainen että tuollaisen asian päätteeksi jättää toisen! Eikö ex-miehelläsi ole minkäänlaisia empaattisia tunteita sinua kohtaan...
Hyvä että saat lohtua edes tällaisesta palstasta jossa voi keskustella asiasta. Ymmärrän sen ettet jaksa lähteä baanalle vaan tongit mieluummin yksin pihaa. Lähdet liikkeelle vasta sitten kun siltä tuntuu. Koita jaksaa, katso itseäsi peiliin ja huomaa että olet arvokas ihminen.
Muistan kun joskus ihmettelin melkein huvittuneena, miten Parviaisen Jussii ahisti aviokriisi. Siitähän oli iltalehdissä revitty hyvät lööpit. Se oli sittenkin yhtä totta kuin ne kauhujutut viisaudenhampaan poistamisesta (nythän olen molemmat ehtinyt kokea).
Lapsen saanti oli meilläkin hankalaa. Useampia keskenmenoja ja sitten pitkä kausi ilman tapahtumia. Sitten tutkimuksiin, mutta yllättäen vaimo tulikin raskaaksi ihan luonnollisella tavalla ja synnytti lopulta komean pojan. Sen jälkeen ei sitten enää tullut uusia raskauksia. Lisää lapsia olisi olisimme kyllä halunneet. Tämä ei ainakaan meidän suhdettamme millään tavalla rassannut. Vastoinkäymisiä meillä riitti muutenkin, mutta kaikki ne kestettiin. Jo pari vuotta ennen eroa meillä oli kuitenkin kaikki asiat erinomaisessa kunnossa. Sitten vaimolle tuli kai se nelikymppisten naisten juoksuaika ja homma oli sitten ohi. Ehkä eroaminen on nykyään niin trendikästä.
Luulen, että aika on se ainoa, mikä auttaa. Kemiallisia konsteja en ole kokeillut, paitsi kerran. Ryyppäsin nimittäin kerran kotona viskipullon siinä toivossa, että kunnon känni päästäisi unettomuudesta. Tulos oli se, että nousuhumalan aikana olo oli surkea. Aamuyön sain sitten valvoa laskuhumalassa. Aamulla oli kauhea krapula, avioero ahdisti pahemmin kuin koskaan ja olin kuolemanväsynyt. Seuraavana päivänäkin olo oli todella surkea.
ja olen täällä vieläkin. Lapsuuden lomamaisemiin, jos tarkennetaan. Aiemmin en ole asunut tällä paikkakunnalla. Repäisin itseni irti kokonaan. Kaikki vanha sai jäädä. Itkua ja parkua oli alkuun paljon, mutta meri, luonto ja muut asiat ympärillä ovat hoitaneet haavojani. Ja tämä ihana rauha. Ei ole liikenteen melua ja pakokaasujen käryä, vaikka kyllä täällä autoilla saa. Liikenne vain on vähäistä.
Aikaa se vie. Ja välillä tulee takapakkia, mutta sieltä nousee taas ylös.
Hyvää kesälomaa! Kannattaa lähteä jonnekin katselemaan uusia maisemia.
Vähän saman suuntainen kuin yllä. Koita keksiä joku sellainen ympäristö, missä ei ole ainakaan kovin paljoa yhteisiä muistoja. Kokonaan niitä muistoja ei kannata kartella, sillä edestään ne kuitenkin löytää. Mutta aluksi kannattaa vähän vältellä.
Itse vietin eron jälkeisen ekan lomani ihan yksin ja jopa nautin siitä. En vain päästänyt itsesääliä niskanpäälle. Hemmottelin hieman itseäni. Ajattelin paljon asioita ja opettelin olemaan positiivinen. Siis käytin lomani oman repaleisen minäni rakenteluun. Se oli itseasiassa oikein hyvä loma.
Itke toki itkusi. Itsekin opin itkemään eron yhteydessä. Se helpotti. Mutta kuten edellä mainitsin, itsesääliä vältellen.
Olisko jollain tutulla lainata mökkiä sinulle edes muutamaksi päiväksi? Ostaisin mukaan hyvää ruokaa ja juomaa ja lukemista. Hemmottelisit itseäsi ja samalla tekisit sitä lapiohommaa (nk. surutyö).
Sitten vaan kärsä koholle ja kesää viettämään. Paistetta ja myötätuulta Sinulle, Lonely!
Ja minä olen samaa mieltä!
Toukokuussa sitä minäkin jäin yksin ja ainoa keino selvitä, on välttää tutut paikat ja muistorikkaat tilanteet. Siinä Arska oli ihan saakelin oikeassa.
Ota sinäkin itseäsi niskasta kiinni ja tee kuten Jussi neuvoo - ylös, ulos ja baanalle.
Ja vielä:
yks hyvä apuri on mulle ollut myös nää keskusteluforumit. On hivelly sydäntä kun on lukenut lohdutusta muilta, kohtalotovereiden kertomuksia, purkanut kiukkuaan tulikivenkatkuisilla viesteillä (nimettömänä, tottakai) ja roikkunut kaikilla mahdollisilla treffisivuilla katselemassa miten sitä seuraa nykyään haetaan!
Lähdin ulos, lenkille, pitkille rivakoille kävelyille. Syystalvella rymistelin ulos kuuden jälkeen aamulla ja kävelin kymmenkunta kilometriä lähes joka päivä. Punttisalilla kävin 4-6 x viikossa. Joskus konkreettisesti oksensin pahaa oloani puolen kilometrin välein, mutta olo parani aina hetkeksi ja selvisin! Nyt nukun jo lähes normaalisti, ja näin puolen vuoden jälkeen huomaan nauttivani monista asioista. Elämä ei ole enää pelkästään hajalla. Siinä on myös hienoja palapelin osasia.
Puhuin myös paljon. Tässä tilanteessa ystävät ovat tärkeitä. Heidän tehtävänsä on kuunnella. Puhu muillekin, tuttaville, palvelevaan puhelimeen, seurakuntien työntekijöille, "puhu" vaikka täällä nimettömänä.
En oikein usko satunnaisen seksin lohduttavaan vaikutukseen.
Itke itkusi, suru surusi, vihaa aivan vapaasti. Aikanaan, sitten joskus ehkä kuukaisien kuluttua näet jostain auringonpilkahduksen, se tulee kyllä joskus, mutta elät nyt ehkä elämäsi raskainta aikaa. Toivon sinun selviävän. Päätä että selviät. Päätä surra, itkeä ja vihata, mutta päätä myös selvitä! Päätä:"Hemmetti, minuahan ei tällä nujerreta!" Toivotan sinulle voimia elämääsi!
Lonely ja Hajalla, sattuisiko teistä kumpikaan asumaan pääkaupunkiseudulla? Mulla harkinta-aika menossa, tosin asumme vielä yhdessä ja välit ihmeen hyvät. Toki hirvittää, missä vaiheessa alkaa hurja myllerrys mielessä..
Ois vaan kiva vaihtaa ajatuksia ja viettää kesäpäiviä yhdessä!
Hajalla asuu noin 200 km:n päässä pk-seudusta. JOten kesäpäivien vietto vähän niin ja näin.
Jos kiinnostaa kirjallisesti (eemelillä) vaihtaa ajatuksia, niin kirjoittele (korvaa &-merkki @-merkillä):
nixnax&luukku.com
Minullekin tuli mieleen sama ajatus. Olen tässä eron partaalla ollut jo "ikuisuuden" eikä asioista meinaa tulla mitään. Asun myös pk-seudulla ja olisi ihan hyvä joskus nähdä uusia ihmisiä joilla olisi nimenomaan vielä samanlaiset ongelmat kuin itsellä. Ystäviä ei viitsi koko ajan rasittaa omilla pohdinnoilla - onhan se rasittavaa kuunneltavaa sellaiselle, jolla näitä ongelmia ei ole.
asuu Lonely. Ei ihan pk-seudulla mutta ei mahdottoman matkan päässä - alle 100 km.
Olisi hauska vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia kanssasi ja vaikka tosiaan tavatakin. Mulle voi meilata osoitteeseen [email protected]. Aurinkoista viikonloppua!
ei ole elämä kovin hääviä. Vois sanoa että kaikki meni kun joutu kodista lähteen ja lapset jäi äidille. Ja entiset ystävät(olikin vain vaimon ystäviä) muuttuivat entisiksi tutuiksi. Asuntoakaan ei jaksa paljoa laitella, kun ei koskaan kukaan käy. Illat menee oottaessa yötä, ja alkuvaiheessa unta ei saanut kuin parin kaljan jälkeen. Lomasta on menty pari viikkoa, eikä oo tuntunu alkuunkaan lomalta. Sitä vaan on. Mistään ei osaa nauttia, eikä mistään tuu onnelliseksi. Vaikka itse syypää olinkin eroon, niin syyllisyys ja katkeruus ovat päällimmäisinä tunteina mielessä, eikä niistä pääse eroon. Yksinäisyys on aika syvältä.
pelottaako se teitä?
itselläni myös ero takana ja asiat alkaneet sujua viime aikoina paremmin mutta tuo yksi mörkö kummittelee mielessä aika-ajoin.
mielessä pyörii kaikenlaisia kysymyksiä, kuinkahan minun jatkossa käy, elänkö yksin loppuelämän ja niin edelleen...
kuinka olette asiaa työstäneet?
Liityn jonon jatkoksi! Olen 28-vuotias nainen, erosin toukokuussa (emme olleet naimisissa) ja koskee ihan kamalasti. Toisinaan turta olo, toisinaan iskee optimismipiikki ja olen iloinen uudesta vapaudesta ja siitä, että pääsin epäluotettavasta miehestä eroon, mutta sitten taas sattuu.
Ystävien kanssa en halua asiaa enää jauhaa ja jahkata, sain paljon tukea keväällä, kun mielessä tulvi. Kesälomasuunnitelmat meni uusiksi, ja vaikka olenkin nauttinut kauniista päivistä ystävien kanssa, kaivertaa silti mieltäni se, että mieluummin olisin ex-mieheni kanssa purjehtimassa. Hän on jo löytänyt uuden naisen, virallisen version mukaan eromme jälkeen, mutta enpä tiedä mikä on totuus.
Eron akuttiin tuskaan auttoi pitkät illat töissä, mutta ahkeruuskin kääntyi itseään vastaan, kun viikonloput olin totaalisen väsynyt.
Kaikkein pahimpia on mielestäni sunnuntait, yksinäisyyden tunne on musertava!
Tsemppiä meille kaikille :)
Marie
Myös viikonloput ovat yhtä kidutusta. Töissä ihmiset kyselevät mitä viikonloppusuunnitelmia on eikä minulla ole niitä nykyään lainkaan. Yritän selvitä vain päivä kerrallaan ja olen iloinen, kun pääsen takaisin töihin. On edes joku paikka missä ei kerkeä ajatella omaa ikäväänsä.