Häpeä on pienestä kiinni!

Mä muistan kun joskus takavuosina aivan siinä 80-luvun lopulla noin viisi vuotiaana (tai ehkä nuorempanakin) kolperina istuin vessassa kakalla.

Siihen maailman aikaan minulla oli joku ihmeellinen inhotus pyyhkiä takapuolta itse, koska ajattelin, että sormet tuhriintuu ulosteeseen ja niinpä sitä ennen aina isä tai äiti kävi hoitamassa tuon ikävän tehtävän.

Sillä kerralla meillä oli Tapio ja Helena kylässä. Tuttuun tyyliini taas huusin suorituksen jälkeen, että "pyyyyyhkimäään"...mutta ketään ei paikalle ilmaantunut, vaikka huusin monta kertaa ja kovempaa. Kyllä kaikki kuulivat, koska kuulin itsekin heidän keskustelunsa kahvipöydässä.

Silloin minut tiputettiin ensi kerran korkealta ja kovaa ja jouduin itse ottamaan vastuun itsestäni. Pieni lapsi oli hylätty kylmään maailmaan vaikeiden asioiden edessä! Niinpä kaiken sen avuttomuuden keskellä keksin, että hetkinen, tuossahan on alapesuletku ja bidee! Sillä sitten pesin weeberini ja se osoittautuikin niin hyväksi keksinnöksi, että sen koomin en enää pyytänyt ketään pyyhkimään anneliani vaan hoidin homman ihan itse omatoimisesti ilman että olisi tarvinnut paperia hypistellä sormien välissä. Kuivauksen hoidin käsipyyhkeeseen, jolloin mahdollinen sormien kontiminaatio takapuoleen jäi mahdollisimman pieneksi.

90-luvun puolivälissä meille tuli tietokonekorjaaja, itse asiassa kaksin kappalein. Olin onnistunut sotkemaan Windows 3.11 sillä tavalla, että ei sitä kukaan meidän perheestä enää auki saanut. Sinänsä sillä tuskin edes olisi ollut merkitystä, koska netittömänä laatikkona laite oli lähinnä vain näytöllinen kirjoituskone, jonka arvo oli lähinnä symbolinen rehvastelunaihe, kun voitiin sanoa naapureille ja tutuille, että "meillä on oikein tietokone!". Se kun oli jotenkin hienoa siihen aikaan.

No, minäpä tarjoilin pojille Saarioisten valmispizzaa ja kokista, koska sellainen käsitys oli, että ksikki nörtit syövät pizzaa ja juovat kokista päälle!

Kyllähän pizza maistuikin siinä määrin, että jossakin vaiheessa sitten toinen korjaajista päättii hakeutua vessaan tarpeilleen. Kului hetki ja ensin vessasta alkoi kuulua juoksevan veden ääni kun korjaaja pesi käsiään. Sen jälkeen oli hetki hiljaista kunnes vessasta alkoi kuulua "Mitä helv....onks toi, onks toi....?" Lause jäi kesken ja siinä samassa ymmärsin, mistä on kyse! Weeberipyyhe oli unohtunut käsipyyhkeen viereen roikkumaan ja tietenkin korjaaja oli ottanut juuri sen pyyhkiäkseen käsiään. Niin ja se mitä hän päivitteli, oli sitä itseään, koska annelia bideellä pestessä aina kaikki sattumat eivät suinkaan huuhtoutuneet pois vaan osa jäi pyyhkeeseen.

Voi luoja sitä nuoren pojan häpeän määrää. En enää oikein muista pistinkö syyn nuorempien sisarusten syyksi (joita ei siis ollut) ja suklaa selitys ei mennyt läpi!

Näin vanhemmalla iällä, kun edelleen sama elämää, matkustamista ja suhteita rajoittava bidee-pelleily on voimissaan (mihin koira kavoistaan pääsisi) paitsi että pyyhkeen olen sittemmin vaihtanut paperiin, olen ymmärtänyt, että silloin historiassa, kun huusin pyyhkijää, minun olisikin pitänyt huutaa psykiatria.

Niin se yhdenlainen hulluuden ja häpeän oravanpyörä käynnistyi pienestä viattomasta hetkestä lapsuudessa, joka perustui aiheettomaan pelkoon bakteereista ja liasta sormissa. Tätä taakkaa kun on koko elämänsä läpi kantanut, on ymmärtänyt sen merkityksen itsetuntoon ja jopa siihen, että minusta tuli ikisinkku ja jonkinlainen kummajainen, jolla ei ole kuin oudot ajatuksensa ja mietteensä. Elämä on täynnä käännekohtia ja tuo oli yksi sellainen ja kun kierre käynnistyy niin se vain syvenee ja syvenee, ja kaikkia ongelmia ei enää voi edes korjata vakkka bideestä pääsisinkin eroon. Häpeä on pienestä kiinni!