" Piilossa jossain,
minusta pois,
hauraana kulkee,
eksyä vois
Mun täytyy se löytää,
palauttaa takaisin,
sydämen viereen,
alusta alkaisin
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se kerää jossain voimiaan
Se lähti mua pakoon,
sain mitä ansaitsin,
käyttäydyin väärin,
nyt anteeksi pyytäisin
On oveni avoin,
tulisit takaisin,
tahoisin näyttää,
muuttumaan pystyisin
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se kerää jossain voimiaan
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se parantelee haavojaan
"
Jore Marjaranta. Soi radiosta, en ollutkaan
kuullut vähään aikaan ja sanat olikin aika kauniit.
JA mä mietin, että en mä tiedä elääkö rakkaus? Sehän se onkin, kun mulle se on kuollut.
Ja taas olen niin sitä kaikkea samaa miettinyt. JA en mä vaan käsitä.
MÄ en vaan käsitä kuinka se rakastui toiseen, mä en enää kelvannut.
Minä, meidän yhteinen elämä, haaveet ja koti.
Kuinka halusi elämänsä ilman nuo viettää. Miten? Miten ne unelmat, me? Minne me mentiin....
Sitä mä en tajua. Mä en tajua kuinka se näin meni.
Ja siinä se onkin, rakkaus elää. Ihmiset rakastuu, eroaa ja rakastuu..
Mutta mä en sitä tiedä. Mä olen joskus kai rakastanut, sen tiedän.
No joo... kyllä mä tiedän, et se oli kai sit enemmän hänestä itsestään kiinni. Kaikesta siitä epävarmuudesta, nuoruudesta ja jos niin on, niin
suokoon hänelle se. Ilo ja vapaus.
Mutta sekin niin surettaa...Mä sille kirjoitin ja piirsinkin... "...Lennä
vapaasti rakkaani, lennä korkealle ja kauniisti...voi hyvin..."
PAska.paska. paska. Ei noin pitäis kenenkään joutua sanomaan rakkaalleen.
Ei.
Ja kun mä tiedän, että ero oli sit kai oikein ja jne.. Mutta ei se auta, miksi auttasi? Että oli oikein dumpata mut, olin oikeasti väärä tyyppi
väärään aikaan.....
Ja kuka mä olen? joskus mä olin mä. Nyt mä olen vaan yks tyyppi, X. Yks
niistä, ihan lämmöllä muisteltava. Mutta en mä halua että se on mulle koskaan vaan yks! Mä haluan että se on se kaikkein ihanin....
Mutta niin ei voi enää olla. RAkkaus elää, pitää antaa sille tilaa. Mutta en mä halua. EN mä halua menetäää.... Pakko. Pakko se on menettää. Myöntää
se viimein.
Mä vaan niin tarraan kiinni kaikesta. Liiaksi. KAikki muistuttaa, tai kaikesta mä vedän linkit "meihin, häneen.." Kaikesta. Vittu.
Kun jotenkin mä vaalin meidän muistoa, museoin sen
mieleeni ja pyynin näyttelytilan pölyt päivittäin... Eihän siinä
periaatteessa ole mitään väärin, mutta se estää kyllä sen unohduksen.
Mutta jos mä unohdan, unohtuu kaikki. Kun mun muistoissa se rakastaa vieläkin. Silloin oli kaikki vielä auki, yhdessä. Niin....
Muistoissa rakastaa.. mutta ei enää. Vittu. Siksikö mä siellä rämmin? Paska.
Liian helposti mä vaivun sinne mun ajatusmaailmaan. Kun olen yksin. JA siellä on aina suru ja paha mieli, siellä on mun muistot ja haaveet.
Aina pitää herätä. Aamulla, nyt ja heti. Nousta ja palata arkeen, palata mun omaan elämään.
Sillä se on nyt ja siihen mä voin vaikutta ja itseni parantaa. olla onnellinen, nauttia elämästa: pienistä hetkistä, teoista.
Ja miten pitkä onkaan aika joka parantaa, unohtaa.
Miten vaikeaa se onkaan, pelottavan vaikeaa.
minusta pois,
hauraana kulkee,
eksyä vois
Mun täytyy se löytää,
palauttaa takaisin,
sydämen viereen,
alusta alkaisin
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se kerää jossain voimiaan
Se lähti mua pakoon,
sain mitä ansaitsin,
käyttäydyin väärin,
nyt anteeksi pyytäisin
On oveni avoin,
tulisit takaisin,
tahoisin näyttää,
muuttumaan pystyisin
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se kerää jossain voimiaan
Tiedän, rakkaus elää
tiedän, se parantelee haavojaan
"
Jore Marjaranta. Soi radiosta, en ollutkaan
kuullut vähään aikaan ja sanat olikin aika kauniit.
JA mä mietin, että en mä tiedä elääkö rakkaus? Sehän se onkin, kun mulle se on kuollut.
Ja taas olen niin sitä kaikkea samaa miettinyt. JA en mä vaan käsitä.
MÄ en vaan käsitä kuinka se rakastui toiseen, mä en enää kelvannut.
Minä, meidän yhteinen elämä, haaveet ja koti.
Kuinka halusi elämänsä ilman nuo viettää. Miten? Miten ne unelmat, me? Minne me mentiin....
Sitä mä en tajua. Mä en tajua kuinka se näin meni.
Ja siinä se onkin, rakkaus elää. Ihmiset rakastuu, eroaa ja rakastuu..
Mutta mä en sitä tiedä. Mä olen joskus kai rakastanut, sen tiedän.
No joo... kyllä mä tiedän, et se oli kai sit enemmän hänestä itsestään kiinni. Kaikesta siitä epävarmuudesta, nuoruudesta ja jos niin on, niin
suokoon hänelle se. Ilo ja vapaus.
Mutta sekin niin surettaa...Mä sille kirjoitin ja piirsinkin... "...Lennä
vapaasti rakkaani, lennä korkealle ja kauniisti...voi hyvin..."
PAska.paska. paska. Ei noin pitäis kenenkään joutua sanomaan rakkaalleen.
Ei.
Ja kun mä tiedän, että ero oli sit kai oikein ja jne.. Mutta ei se auta, miksi auttasi? Että oli oikein dumpata mut, olin oikeasti väärä tyyppi
väärään aikaan.....
Ja kuka mä olen? joskus mä olin mä. Nyt mä olen vaan yks tyyppi, X. Yks
niistä, ihan lämmöllä muisteltava. Mutta en mä halua että se on mulle koskaan vaan yks! Mä haluan että se on se kaikkein ihanin....
Mutta niin ei voi enää olla. RAkkaus elää, pitää antaa sille tilaa. Mutta en mä halua. EN mä halua menetäää.... Pakko. Pakko se on menettää. Myöntää
se viimein.
Mä vaan niin tarraan kiinni kaikesta. Liiaksi. KAikki muistuttaa, tai kaikesta mä vedän linkit "meihin, häneen.." Kaikesta. Vittu.
Kun jotenkin mä vaalin meidän muistoa, museoin sen
mieleeni ja pyynin näyttelytilan pölyt päivittäin... Eihän siinä
periaatteessa ole mitään väärin, mutta se estää kyllä sen unohduksen.
Mutta jos mä unohdan, unohtuu kaikki. Kun mun muistoissa se rakastaa vieläkin. Silloin oli kaikki vielä auki, yhdessä. Niin....
Muistoissa rakastaa.. mutta ei enää. Vittu. Siksikö mä siellä rämmin? Paska.
Liian helposti mä vaivun sinne mun ajatusmaailmaan. Kun olen yksin. JA siellä on aina suru ja paha mieli, siellä on mun muistot ja haaveet.
Aina pitää herätä. Aamulla, nyt ja heti. Nousta ja palata arkeen, palata mun omaan elämään.
Sillä se on nyt ja siihen mä voin vaikutta ja itseni parantaa. olla onnellinen, nauttia elämästa: pienistä hetkistä, teoista.
Ja miten pitkä onkaan aika joka parantaa, unohtaa.
Miten vaikeaa se onkaan, pelottavan vaikeaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moten osasitkaan koota ajatukseni sanoiksi? Et ole yksin, samat ajatukset täällä. Ikävä..mut elämä on !