Tästä tulee varmaan aika pitkä vuodatus joten etukäteen kiitos Sinulle joka luet, ja ehkä jotain kommentoitkin.
Menin mieheni kanssa naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen, vaaleanpunaiset lasit silmillä. Olin juuri toipunut jonkinasteisesta masennuksesta, takana oli isäni äkillinen kuolema ja ero avoliitosta, ja mieheni tuntui kaikelta siltä mistä olin aina haaveillut; puhelias, hauska, rehellinen ja työteliäs, raitis jne...siis monta hyvää puolta jota arvostan hänessä tietenkin edelleen.
Pikkuhiljaa alkoi eteeni tulla asioita joita en tietenkään rakkauden huumassa osannut ymmärtää. Mieheni omasta avioerosta ei ollut ehtinyt kuluta kuin vuosi kun me tapasimme, ja näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt ymmärtää että hän ei ollut asiaa käsitellyt oikeastaan ollenkaan. Jo toisella treffeillämme hän kertoi millainen hirviö hänen ex-vaimonsa on, ja kertoi samaa myös äidistään ja kuinka he olivat yhdessä "liittoutuneet" häntä vastaan. Voi kuinka kuurot ovat rakastuneet korvat!!
Miehelläni on tästä liitosta 13-vuotias tytär. Tämä tyttö on lapsesta asti ollut hyvin määrätietoinen ja manipuloiva, eron jälkeen molemmat vanhemmat hyvittelivät ostamalla lapselle kaiken mitä hän halusin ja enemmänkin. Hän on myös erittäin passattu ja hemmoteltu, meillä käydessään hän istuu sohvalla kuin pieni ruhtinatar ja komentaa...ja isä tekee kaiken. Olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, antaa omalla käytökselläni muutakin mallia kuin shoppaaminen, mutta olemme niin erilaisista lähtökohdista että maailmamme eivät oikein kohtaa. Mutta jotenkin surullisinta on se, ettei mieheni ole osannut olla jämäkkä kasvattaja lapselleen, meillä hän on arvojärjestyksessä minua edellä, olen ollut niin kiltti ja taipuvainen ekä mieheni ole uskaltanut/osannut puuttua asiaan. Tästä kärsii koko perhe. En saa komentaa tai käskeä lasta ollenkaan, vaan hän tekee mitä itse tahtoo ja taivuttaa isältään luvan siihen mitä itse olen mielestäni aivan järkevästi ja perustellen kieltänyt.
Olemme liittomme alusta asti puhuneet, että myös oma yhteinen lapsi olisi tervetullut. Nyt tajuan, että se on varmaan jotain luojan johdatusta, että näin ei ole käynyt. Takana on hedelmöityshoitoja ja yksi keskenmeno. Kun kerroimme mieheni lapselle että yritämme vauvaa hän vain totesi että "ai...kai sä teet sitten abortin kun sä olet raskaana". Mieheni ei puuttunut tähän mitenkään. Muutenkin hän on niin sokea kaikelle mitä tyttö sanoo tai tekee, selitys löytyy aina jokaiselle huonolle käytökselle tai ilkeydelle. Olen niin väsynyt tilanteeseen, ja toki, onhan asiat nyt erityisesti pinnassa ja hermo kireänä, tyttö on ollut meillä kesälomansa alusta asti ja koko aika on menty hänen säännöillään, syömme sitä mitä hän haluaa, telkusta katsomme mitä hän haluaa...ja kun sanon jotain niin olen "ilonpilaaja" koska hän on "niin vähän aikaa täällä". Tämä oli muutenkin alusta asti viikonloppujen ohjelma; lapsi kiukutteli ja komensi koko ajan ja isä ei "hennonnut kieltää" koska näkee lastaan vain kaksi kertaa kuukaudessa. Tokihan minä ymmärsin mitä hän halusi tarkoittaa, ettei ole mukavaa jos se vähäinen yhteinen aika menee käskemiseen, mutta lapsi oppi hyvin äkkiä että meillä saa tehdä mitä vaan eikä mistään kielletä. Kaupasta haettiin leluja ja karkkia ja telkusta ja videolta tuli pelkkää lastenohjelmaa, ja tämä pieni tyttö istu sohvalla ja huutaa tuokaa sitä tuokaa tätä....On niin raskasta yrittää aloittaa yhteistä liittoa kun rasitteena on toisen lapsi, tämä on ihan fakta, sanokoon muut mitä tahansa. Kyllä veri on vettä sakeampaa. Meillä on ollut paljon hyviäkin hetkiä tytön kanssa, tietenkin, mutta nyt esimurrosiässä ja avioliiton ongelmien kanssa tunnen että en enää jaksa.
Niin, lapsettomuus vaikutti suoraan seksielämään, joka oli ensimmäisen vuoden hyvää, mutta sitten kun siirryttiin kalenteriin, ovulaatiotesteihin ja lämmönmittauksiin niin muuttuihan se. Hoidoissa epäonnistuttiin; viime syksynä oli yksi aivan alkuraskauden keskenmeno.
Puoli vuotta sitten eräissä juhlissa suutelin toista miestä, tanssiessa ja humalassa. Siinä olisi kaiketi voinut olla kuka tahansa, en tuntenut häntä enkä ole koskaan enää häntä nähnytkään. Vaikka se tuntuikin hyvältä niin asia painoi minua muutaman kuukauden, ja nyt jälkeenpäin ajatellen minun ehkä olisi kannattanut vain hiljaa asia kantaa sisälläni, sillä kun eräänä yönä kerroin hänelle siitä, on sen jälkeen kaikki mennyt vain alaspäin. Tajuan, että se oli väärin ja olen pyytänyt sitä tuhannesti anteeksi, mutta hän ei pysty unohtamaan eikä antamaan anteeksi. Hän on myös lukenut päiväkirjaani entisestä elämästäni ja huutanut minulle, ollut mustasukkainen entisestä elämästäni. Olen yrittänyt selittää että ne ovat aikaa ennen häntä, mutta ne silti kuulemma loukkaavat häntä. Hän on toki rehellisesti kertonut menneisyydestään kaiken; omasta mielestäni taas jokaisella on myös oikeus pitää asioita itsellään jotka liittyvät aikaa ennen toista, ei hänen tarvitse saada tietää kenen kanssa olen ollut, pääasia että se on ohi, en kaipaa ketään muuta.
Puheyhteytemme on lähes poikki, hän sanoo asiansa huutamalla ja hermostuu pienestäkin. Teen ja sanon kokoajan kaiken väärin, hän on kertonut että olen nyt "ehdonalaisessa" ja mun täytyy muuttua, voittaa hänen luottamuksensa takaisin, ja vaikka tekisin MITÄ, niin se on väärin, väärään aikaan ts hän nauttii saadakseen nöyryyttää mua virheestäni. Hän haluaisi että viettelisin häntä, mutta kun yritän niin hän suuttuu ja sanoo etten tee sitä tarpeeksi intohimoisesti, samalla tavalla kuin entisten kanssa (jotain mitä olen kirjoittanut päiväkirjaan vuosia sitten)
Olen niin väsynyt, töisskäkin on stressiä enkä enää tiedä miten jaksan. Erotako vai ei??!!
Menin mieheni kanssa naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen, vaaleanpunaiset lasit silmillä. Olin juuri toipunut jonkinasteisesta masennuksesta, takana oli isäni äkillinen kuolema ja ero avoliitosta, ja mieheni tuntui kaikelta siltä mistä olin aina haaveillut; puhelias, hauska, rehellinen ja työteliäs, raitis jne...siis monta hyvää puolta jota arvostan hänessä tietenkin edelleen.
Pikkuhiljaa alkoi eteeni tulla asioita joita en tietenkään rakkauden huumassa osannut ymmärtää. Mieheni omasta avioerosta ei ollut ehtinyt kuluta kuin vuosi kun me tapasimme, ja näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt ymmärtää että hän ei ollut asiaa käsitellyt oikeastaan ollenkaan. Jo toisella treffeillämme hän kertoi millainen hirviö hänen ex-vaimonsa on, ja kertoi samaa myös äidistään ja kuinka he olivat yhdessä "liittoutuneet" häntä vastaan. Voi kuinka kuurot ovat rakastuneet korvat!!
Miehelläni on tästä liitosta 13-vuotias tytär. Tämä tyttö on lapsesta asti ollut hyvin määrätietoinen ja manipuloiva, eron jälkeen molemmat vanhemmat hyvittelivät ostamalla lapselle kaiken mitä hän halusin ja enemmänkin. Hän on myös erittäin passattu ja hemmoteltu, meillä käydessään hän istuu sohvalla kuin pieni ruhtinatar ja komentaa...ja isä tekee kaiken. Olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, antaa omalla käytökselläni muutakin mallia kuin shoppaaminen, mutta olemme niin erilaisista lähtökohdista että maailmamme eivät oikein kohtaa. Mutta jotenkin surullisinta on se, ettei mieheni ole osannut olla jämäkkä kasvattaja lapselleen, meillä hän on arvojärjestyksessä minua edellä, olen ollut niin kiltti ja taipuvainen ekä mieheni ole uskaltanut/osannut puuttua asiaan. Tästä kärsii koko perhe. En saa komentaa tai käskeä lasta ollenkaan, vaan hän tekee mitä itse tahtoo ja taivuttaa isältään luvan siihen mitä itse olen mielestäni aivan järkevästi ja perustellen kieltänyt.
Olemme liittomme alusta asti puhuneet, että myös oma yhteinen lapsi olisi tervetullut. Nyt tajuan, että se on varmaan jotain luojan johdatusta, että näin ei ole käynyt. Takana on hedelmöityshoitoja ja yksi keskenmeno. Kun kerroimme mieheni lapselle että yritämme vauvaa hän vain totesi että "ai...kai sä teet sitten abortin kun sä olet raskaana". Mieheni ei puuttunut tähän mitenkään. Muutenkin hän on niin sokea kaikelle mitä tyttö sanoo tai tekee, selitys löytyy aina jokaiselle huonolle käytökselle tai ilkeydelle. Olen niin väsynyt tilanteeseen, ja toki, onhan asiat nyt erityisesti pinnassa ja hermo kireänä, tyttö on ollut meillä kesälomansa alusta asti ja koko aika on menty hänen säännöillään, syömme sitä mitä hän haluaa, telkusta katsomme mitä hän haluaa...ja kun sanon jotain niin olen "ilonpilaaja" koska hän on "niin vähän aikaa täällä". Tämä oli muutenkin alusta asti viikonloppujen ohjelma; lapsi kiukutteli ja komensi koko ajan ja isä ei "hennonnut kieltää" koska näkee lastaan vain kaksi kertaa kuukaudessa. Tokihan minä ymmärsin mitä hän halusi tarkoittaa, ettei ole mukavaa jos se vähäinen yhteinen aika menee käskemiseen, mutta lapsi oppi hyvin äkkiä että meillä saa tehdä mitä vaan eikä mistään kielletä. Kaupasta haettiin leluja ja karkkia ja telkusta ja videolta tuli pelkkää lastenohjelmaa, ja tämä pieni tyttö istu sohvalla ja huutaa tuokaa sitä tuokaa tätä....On niin raskasta yrittää aloittaa yhteistä liittoa kun rasitteena on toisen lapsi, tämä on ihan fakta, sanokoon muut mitä tahansa. Kyllä veri on vettä sakeampaa. Meillä on ollut paljon hyviäkin hetkiä tytön kanssa, tietenkin, mutta nyt esimurrosiässä ja avioliiton ongelmien kanssa tunnen että en enää jaksa.
Niin, lapsettomuus vaikutti suoraan seksielämään, joka oli ensimmäisen vuoden hyvää, mutta sitten kun siirryttiin kalenteriin, ovulaatiotesteihin ja lämmönmittauksiin niin muuttuihan se. Hoidoissa epäonnistuttiin; viime syksynä oli yksi aivan alkuraskauden keskenmeno.
Puoli vuotta sitten eräissä juhlissa suutelin toista miestä, tanssiessa ja humalassa. Siinä olisi kaiketi voinut olla kuka tahansa, en tuntenut häntä enkä ole koskaan enää häntä nähnytkään. Vaikka se tuntuikin hyvältä niin asia painoi minua muutaman kuukauden, ja nyt jälkeenpäin ajatellen minun ehkä olisi kannattanut vain hiljaa asia kantaa sisälläni, sillä kun eräänä yönä kerroin hänelle siitä, on sen jälkeen kaikki mennyt vain alaspäin. Tajuan, että se oli väärin ja olen pyytänyt sitä tuhannesti anteeksi, mutta hän ei pysty unohtamaan eikä antamaan anteeksi. Hän on myös lukenut päiväkirjaani entisestä elämästäni ja huutanut minulle, ollut mustasukkainen entisestä elämästäni. Olen yrittänyt selittää että ne ovat aikaa ennen häntä, mutta ne silti kuulemma loukkaavat häntä. Hän on toki rehellisesti kertonut menneisyydestään kaiken; omasta mielestäni taas jokaisella on myös oikeus pitää asioita itsellään jotka liittyvät aikaa ennen toista, ei hänen tarvitse saada tietää kenen kanssa olen ollut, pääasia että se on ohi, en kaipaa ketään muuta.
Puheyhteytemme on lähes poikki, hän sanoo asiansa huutamalla ja hermostuu pienestäkin. Teen ja sanon kokoajan kaiken väärin, hän on kertonut että olen nyt "ehdonalaisessa" ja mun täytyy muuttua, voittaa hänen luottamuksensa takaisin, ja vaikka tekisin MITÄ, niin se on väärin, väärään aikaan ts hän nauttii saadakseen nöyryyttää mua virheestäni. Hän haluaisi että viettelisin häntä, mutta kun yritän niin hän suuttuu ja sanoo etten tee sitä tarpeeksi intohimoisesti, samalla tavalla kuin entisten kanssa (jotain mitä olen kirjoittanut päiväkirjaan vuosia sitten)
Olen niin väsynyt, töisskäkin on stressiä enkä enää tiedä miten jaksan. Erotako vai ei??!!
Vastaukset 28
Vanhimmat
Te tarvitsette nyt selvästi ulkopuolisen ammattilaisen apua. Ette mitenkään voi selvitä tosta solmusta muuten. Kokeilkaa perheterapeuttia. Koita jaksaa!
...Olen ottanut asian useasti esille mutta mieheni on sitä mieltä ettei hän ole tehnyt mitään väärin. Unohdin tuossa pitkässä litaniassani tuoda esille erään erittäin oleellisen asian joka on voimakkaasti varjostanut tätä liittoa.
Miehenin on AINA oikeassa. Hänessä ei ole MITÄÄN vikaa. Vika on aina muissa ihmisissä, ei hänessä. Hän on aina se uhri, jota kohdellaan huonosti. Omien sanojensa mukaan hänen ex-vaimossaan oli kaikki viat ja sitten kun hän lähti niin välit ovat järkyttävät. Olen tavannut tämän hirviön muutaman kerran ja mielestäni hän on ollut aina ihan mukava ja mua kohtaan tosi ystävällinen. Se on mieheni mukaan pelkkää teeskentelyä, hän ja mieheni äiti vaan yrittävät saada mut mukaan liittoutumaan häntä vastaan. Mielestäni tässä on vähän vainoharhaisia ajatuksia mutta niihin ei järkipuhe auta.
Mieheni äitisuhde on täysin lukossa. Syyt ovat kaiketi syvällä ja alussa tein sen virheen että yritin jotenkin korjata niitä ja tietenkin epäonnistuin. Kun käymme siellä hän istuu hiljaa ja katsoo maahan, mieheni siis. Anoppini on antanut pojalleen kaiken minkä voi, ja kärsii tästä valtavasti. Mieheni ei koskaan anna anteeksi eikä unohda kärsimäänsä pahaa, hän on leppymätön. Ja virheetön.
En nyt todellakaan tiedä, haluanko edes terapiaan. Mieheni on vaikuttanut myös tyttärensä suhtautumiseen isoäitiinsä ja kohtelee häntä samalla tavalla kuin isänsä koska se on ainoa malli mitä hän on koskaan nähnyt. Perhe on monella tapaa niin sairas ja kaunainen ja olen niin onnellinen että suhteeni omaan äitiini on kunnossa.
Kuule ota ero, sinun miehesi ei tule koskaan muuttumaan, ja eiks se ole niin että kuuntelemalla toista kuulee paljon tulevasta parisuhteesta. Aivan varmaan pärjäät hienosti itseksesi ja tulet olemaan helpottunut kun aikaa erosta kuluu.Voimia ja oikeita päätöksiä sinulle, sinun itsesi kannalta!!! Haleja!
Ei ihme, että entinen vaimo jätti. Tee samoin, olet onnellisempi yksin tai jonkun muun kanssa. Älä tuhlaa elämääsi, siis hanki itsellesi elämä.
Kyllä tämä asia näin on pikkuhiljaa kypsymässä. Olen 32-vuotias, elämää on todellakin edessäpäin ja ehkä joskus se lapsikin voi siunaantua. Olen jo elämää itsekin monelta kantilta nähnyt ja tiedän, ettei toista voi muuttaa. Mieheni on hyvin, hyvin hankala ja mustavalkoinen, hän on tyyppiä kaikki tai ei mitään, täysin ehdoton periaatteissaan (joskus tietysti ihan hyvä asia..hän osaa seistä sanojensa takana) mutta me emme yksinkertaisesti ajatelleet asiaa tarpeeksi pitkälle mennessämme naimisiin niin pian, toiseen tutustuminen tapahtui vasta liiton aikana jolloin tajusin miten erilaisia olemme. Ei erilaisuus johda eroon, eikä ongelmatkaan välttämättä, vaan se, miten ne ongelmat käsitellään. Siihen meillä ei ole yhteistä kieltä. En ole luovuttajatyyppiä, keskustelen ja kyselen varmaan liikaakin, hyvitän ja hellin enkä aina muistaa pitää itsestäni huolta. Ehkä nyt kuitenkin todella on aika pistää tämä kirja kiinni ja rohkeasti katsoa eteenpäin mitä tulevaisuus tuo, ainakin tiedän että olen yrittänyt enkä heti heittänyt rättiä tiskiin. Surullista mutta totta.
Tulee mieleen, että et taida kovin paljon tilanteelle voida tehdä. Älä kuitenkaan uhraa omaa elämääsi ja henkistä hyvinvointiasi. Jos tosiaan et saa häntä ammattiauttajalle, et kai voi muuta kuin lähteä pois. Onneksi teillä ei sitten ole sitä yhteistä lasta.
mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että kovin ruusuista tulevaisuutta ei olisi luvassa. Miehesi asenne kertoo hyvin paljon.
Parisuhdeterapiasta on usein paljonkin apua mutta se edellyttää, että molemmat sitä haluavat ja tunnustavat ne omatkin vikansa ja ovat valmiita tekemään työtä paremman yhteiselämän eteen.
Jo pelkästään nuo näkemyserot lapsen kasvatuksessa, jos lapsen saisitte, saattaisivat aiheuttaa liian suuria ristiriitoja.
Omassa liitossanikin on ollut riitaa tuosta kasvatusasiasta ja sekin on osaltaan vaikuttanut siihen, että ero on edessä. Vaimo on edustanut tuota samaa linjaa kuin miehesi, lapsen pitää saada mitä haluaa, ei lapsen mieltä saa pahoittaa eikä tuottaa pettymyksiä. Minun tiukkoja rajoja kannattava kasvatustapani on tietysti ollut väärä, nipotan vaan joka asiasta.
Yksinään suhdetta ei voi parantaa. Eikä kannata olla liian optimistinen paremman huomisen suhteen, jos siihen ei itsekkään oikein usko. Jos siihen huonoon suhteeseen jymähtää kiinni, on pian koko loppuelämä pilalla. Tuon virheen olen tehnyt ainakin itse.
Niin, tosiaan olemme aivan eri linjoilla mitä kasvatukseen tulee. Toki vieraan on varmasti helpompi nähdä toisten lasten kasvatuksessa "virheitä" tai puutteita, tai miten sen nyt ottaa..Parhaansa varmaan jokainen luulee tekevänsä enkä usko että lapsen kasvatus olisikaan mitenkään helppoa....enkä itsekään todellakaan ole mikään täydellinen, kaukana siitä. Mutta mä olen aina ollut valmis myöntämään virheeni ja osaan sekä pyytää että antaa anteeksi. Mieheni ei tosiaan uskalla kieltää lapseltaan mitään, eikä tuottaa pettymystä. Mielestäni tämä on erittäin oleellinen asia; lapsen täytyy nimenomaan oppia käsittelemään myös sitä, sillä elämässä ei todellakaan aina kaikki mene kuvitellusti, pettymyksiä tulee ja niitä täytyy oppia sietämään.
Ei teidän suhteenne normalisoidu jos alennut. Minun mieheni on pettänyt minua ja ensinnäkin olisin ollut tyytyväinen jos hän olisi edes pyytänyt anteeksi eikä vain vähätellyt tapahtunuttta.
Olen itsekin ollut miehen kanssa jolla on ollut lapsia ja miehen olisi hyvä kunnioittaa myös ns.äitipuolen mielipiteitä.Lapsi jolle annetaan periksi kaikki siitä kasvaa todellakin onneton ilman rajoja ja oikea pikkukeisari.Minusta on vanhemman heikkoutta antaa kaikki periksi ja sitähän nuori nainen kerjää että rajoja laitetaan tai muuten hän pitää pilkkanaan vanhempiaan ja vanhempiaan pitäisi pystyä kunnioittamaan.Oletko valmis alentumaan miehesi edessä kun hän vaatii sinua seksinkin aikana
olemaan intohimoisempi,suuttuisin älyttömästi moisesta,mikä oikeus jollain on sanella toiselle tuollaista....omaa heikkoutta.Intohimokin kuolee jos mies ei näe metsää puilta ja ei näe omia virheitään.Miehen pitää myös tehdä suhteen eteen jotain.Lähde ennenkuin menetät itsekunnioituksesi.ps.kierrän heti kaukaa miehet jotka puhuvat pahaa entisistään,löytävät aina vikaa naisesta ja entinen suhde ei ole käsitelty.
Loppu mikä loppu. Pitkittämällä liittoanne satutat itseäsi lisää.
Mies kuulostaa hyvin lapselliselta vaatimuksineen ja koska hän on selvästi kokeunut erpäonnistuneensa exänsä kanssa, yrittää nyt lapsellisesti manipuloida sinua jotta saisi sinut sidottua itseensä.
Tiedättekö mikä on surullista ja turhauttavaa?? Kun yrittää puhua toiselle eikä toinen kuuntele. Riitely tuntuu olevan taitolaji, ja meillä se on ihan farssia ollut aina. Mieheni ei kuuntele mitä puhun, hän keskeyttä heti ja huutaa päälle. Olen usein pyytänyt että hän antaisi minun puhua puheenvuoroni loppuun, menen itsekin ihan lukkoon ja hermostun kun hän ei anna mun puhua. Hän ei pysty rauhalliseen keskusteluun ollenkaan vaan kiihtyy aivan heti ja huutaa kaiken asiansa. Itse kuuntelen aina keskeyttämättä, mutta kun vastaan niin hän huutaa että "sulla on selitys kaikkeen" eli en siis saisi puolustautua ollenkaan. Hän haluaisi ilmeisesti jotain totaalista nöyryytystä tai jotain mutta mun ylpeyden rippeet ei anna periksi. Olen kuitenkin, jonkunlaisen tasapainon vuoksi, oppinut välttämään tiettyjä aiheita kokonaan enkä sano kaikesta. Olen kuitenkin mielestäni aivan kohtuullinen kaikessa, en nalkuta, en mäkätä. Sanomista tietenkin tulee, elämäähän tää on. Mutta kun tuntuu kuin puhuisin seinälle.
Olen joskus kirjoittanut hänelle kirjeitäkin kun tilanne on ollut oikein paha, silloinhan hän ei voi huutaa tai keskeyttää kun yksin lukee sitä jossain, mutta niillä ei ole ollut mitään vaikutusta.
Millainen on narsistinen persoonallisuus?? Taitaa olla muotisana mutta onko se sellainen, joka kokee että kaikki on häntä vastaan, hän ei koskaan tee mitään väärää ja on aina oikeassa, on sosiaalisesti lahjakas ja ystävilleen ihana mutta omalle kumppanilleen manipuloiva ja etäinen?
osapuoli tässä liitossa. Miehelläsi on huono itsetunto ja kun edellinen liitto ei onnistunut niin vielä itsetunto putosi. Hän haluaa osata edes kasvattaa lastansa, mutta sekään ei mene oikein, siitäkin moititaan. Ehkä jo hänen äitinsä on ollut ihminen joka on vaan moittinut eikä koskaan kehunut. Kysymys on lähinnä siitä nyt että suostutko miehesi "kasvattajaksi" vai haluatko suhteen missä ollaan tasapuolisia? Tunnut olevan se "viisaampi" osapuoli.
Joku voi pistää tänne linkinkin, mutta löydät itsekin. Hae myös tietoa psykopaatista, meillä on sellainen käsitys, että sellaiset ovat lukkojen takana, mutta tosiasiassa sellaisia on ja paljon. Ovat juuri kuvailemaasi tyyppiä, todella mukavia, jopa karismaattisia ulkomaailmassa, mutta kotona se luonnevika ilmenee.
Jos luettuasi tulet siihen johtopäätökseen, että miehesi on vaikka "pikkupsykopaatti", lähde ja nopeasti, jopa terapeutitkin nostaa kädet pystyyn, ovat 99%sti parantumattomia.
Tässä Sulle linkki, mistä saat tietoa ja tukea eli voit keskustella narsisteista, jos miehesi siltä vaikuttaa. http://www.narsistienuhrientuki.info/
Hyviä neuvoja satelee. :))) Jos ei ollut ongelmia kysyessä, niin varmasti niitä alkaa löytymään vastauksia lukiessa.
....vai että jo "pikkupsykopaatti".. se on vähän liikaa......
Tulkitsin ton "pikkupsykopaatin" lähinnä sellasena kärjistettynä vitsinä, liioitteluna. Itsehän parhaiten mieheni tunnen niin hyvässä kuin pahassa.
Luin joskus Liisa Keltinkankaan kirjan "Hyvä Itsetunto" ja nyt aion etsiä sen uudelleen. Tässä piilee mielestäni yksi ihan oleellisimmista asioista. Miehelläni se on kovin huono, se ilmenee juuri niin että hän on aina syyttämässä muita ihmisiä. Myös sellaiset seikat joita aluksi hänessä ihailin ovat jotenkin kääntyneet ja paljastuneet olevan heijastuksia itsetunnosta, hänellä on esimerkiksi sellainen tapa että jos hän tuntee olonsa yhtäänkään epävarmaksi jossain tilanteessa, esim. silloin kun hän on itselleen vieraassa porukassa, hän on kokoajan äänessä ja kerto vitsejä. Hän kokee että hänet hyväksytään kun hän on hauska, vaikka omasta mielestäni ihmiset nauravat lähinnä kohteliaisuudesta. Eikä sitäpaitsi vitsien kertominen kerro suoraan hyvästä huumorintajusta! Itse olen tietenkin kuullut ne jo sataan kertaan ja olen aivan kyllästynyt. Joskus olen sanonut kun ollaan menty johonkin että ihmiset tykkää susta vaikket sä kokoajan oliskaan äänessä. Tästä hän tietenkin suuttui verisesti, ja jaksaa muistuttaa usein tilaisuuden tullen...Muutenkin just toi että kaivetaan menneitä on kauhean raskasta, hän kantaa kaikkea sisällään, on hirvittävän katkera ex-vaimolleen eikä voi antaa mitään anteeksi. Alussa hän haukkui lapsen äitiä lapsen kuullen mutta sitä olen onnistunut kitkemään pois; toki sopivia sarkastisia letkautuksia tulee aina silloin tällöin.
Ei mieheni ole psykopaatti, narsistisia luonteenpiirteitä löytyy kuten tuo muiden syyttely ja kyvyttömyys kantaa omista teoistaan vastuuta, virheet tekee aina joku muu. Myös empatian puutetta on; hän ei pysty näkemään asioita mun kannalta. Lukossa ollaan.
Nytkin kun ongelmia tuottaa hänen suhteensa toiseen saiseen, on hän kääntänyt koko asian niin että se onkin minun ylemmyyden tunto ja kykenemättömyys pitää tavarat järjestyksessä jotka ovat suurin vika. Itse ei myönnä tehneensä mitään väärää. Väsyttää kun ei meilläkään keskustella vaan aina kun aletaan päästä asian ytimeen hän ilmoittaa että nyt hiljaa tai vain lähtee pois. Joskus tuntuu että olen ainoa aikuinen tässä perheessä (kohta kai olenkin). Hirveän mukava ja auttavainen hän on muille mutta tuntuu ajattelevan että minut on vain luotu häntä palvelemaan
on hyvin oleellinen näissä asioissa. Juuri tuota vikaa on minunkin vaimossani ja ongelmista puhuminenkin on vaikeaa kun hän ei ymmärrä koko ongelmaa ja jos ymmärtääkin niin syyhän on vain minussa.
Toisten ihmisten kersat OVAT todellakin erittäin ärsyttäviä! ! !
Tuli vielä mieleen kirjoittaa siitä, mikä on oma osuuteni. Tossa vähän viittasinkin siihen; varsinainen todellinen alamäki alkoi, kun suutelin toista miestä ja kerroin siitä, myöhemmin, miehelleni. En aio vähätellä tekoani sillä toki se oli väärin, mutta mielestäni asiassa oli kuitenkin ns. "lieventäviä asianhaaroja"..tiedän että se loukkasi miestäni ja vei pohjaa luottamukselta, mutta silti väitän, että se ei olisi ollut niin maailmanloppu. Itse olisin loukkaantunut varmasti myös mutta uskon että olisin voinut antaa anteeksi. Joku kirjoitti että älä alennu...ihan hyvä huomio, niin olen just tehnyt.
Ja koska kolikolla on kaksi puolta, niin toki olen miettinyt mielessäni mikä on mun osuus tässä kaikessa. Mä luulen että se on tietynlainen sopeutumattomuus...mä menin liian nopeasti naimisiin ihmisen kanssa jota en kunnolla tuntenut. Hän oli elänyt avioliitossa 10 vuotta mua ennen ja vaimo oli tehnyt siellä(kin) kaiken ja hän odotti samaa minulta, joka oli elänyt 30-vuotiaaksi täysin poikamiestyttöelämää. Uusperheen kuviot ei ehkä sittenkään ole ollut mun juttu. Olen hyvin itsenäinen, ei musta varmaan koskaan saa essu päällä pelkästään kotona viihtyvää perinteistä vaimoa, vaan pidän omia menoja yhtä tärkeänä kuin yhteisiä (mieheni mielestä olen itsekäs kun haluan mennä välillä yksin johonkin, ja voi olla, mutta se on henkireikä!!)
Mulla alkaa kohta kesäloma, luulen että moni asia selkeentyy, ja vielä kun toi tyttö lähtee äitinsä luo niin...no katotaan nyt. Sydän ja järki käy kädenvääntöä, vaikka, ihan rehellisesti, sisimmässäni uskon, että ero on edessä. Tiedän, että hän sen jälkeen haukkuu mua niinkuin haukkuu exäänsäkin....Hän on kertonut miten hänen äitinsä pilasi hänen lapsuutensa, ex-vaimo nuoruutensa, ja nyt sitten minä hänen aikuisvuotensa. Lokaa tulee lentämään ja hän kertoo kaikille miten epäluotettava ja hullu olen (näin hän joskus sanoi) mutta SO WHAT!!! Se joka toista haukkuu saa yleensä ihmiset kavahtamaan ja ne joilla on väliä tietää millainen mä olen. Sääliksi tuota jotenkin käy, ja sääli sitä naista jonka se mun tilalle ottaa (luultavasti tosi nopeasti...itse olin hänen kolmas tyttöystävänsä vuoden sisään erosta)
Elän itse samantapaisessa avioliitossa, mutta lähteminen ei lasten vuoksi ole niin helppoa. Ainakin tuntuu siltä, että jos lapsia ei olisi niin olisin eronnut jo vuosia sitten.
Eroa kerran hainkin. Mieheni ei suostunut hakemaan eroa kanssani, joten hän sai haasteen ja haki paperit itse. Ainoa kommentti oli, että "Tuliko mieleen ollenkaan, että siellä olisi voinut olla tuttuja töissä?"
Eli ensin tulee mies itse. Sitten tulee mies itse. Ja senkin jälkeen tulee mies itse.
Kymmenen vuotta olen yrittänyt keskustella. Olen käynyt itsekin terapiassa selvittämässä vähän asioita, mutta eihän se terapia mitään auta kun vika on muualla.
Jos suinkin voit, niin eroa pian. Olet nuori ihminen ja ansaitset jotain muuta kuin itsekkään nöyryyttäjän. Saattaa olla, että stressikin jo vaikuttaa siihen lapsen saamiseen, joten sinulla voi olla ihan hyvät mahdollisuudet saada lapsi vielä jonkun toisen kanssa. Ja ennen kaikkea mahdollisuudet saada parempi elämä.
Alku on varmasti vaikea eron jälkeen, mutta luulen, että viimeistään vuoden kuluttua kiität itseäsi. Eron normaaliin elämään huomaa selvemmin vasta sitten, kun on riittävän etäällä epänormaalista.
Onnea jatkoon. Voi kun voisi auttaa muutenkin kuin antamalla neuvoja...
Hei!
Kovin on kinkkinen tilanteenne ja voin kuvitella, miten se rasittaa ja verottaa voimavaroja. Been there...
Olen itse sitä mieltä, että nykyään erotaan liian helposti. Liiton eteen pitää tehdä kaikkensa ja sitten, jos ja kun luovutetaan, ainakin tietää, että on todella tehnyt kaikkensa. Toisaalta jos suhteessa näyttää selvästi olevan jotain pahastikin vialla, on syytä harkita vakavasti eroa, ennenkuin tilanne pahenee.
Oma tarinani on seuraava. Menin naimisiin nuorena elämäni prinssin kanssa. Toki jo seurusteluaikana hän näytti häilyväisen luonteensa, mutta pistin sen taiteellisuuden piikkiin. Onhan hän näyttelijä. Jos toista rakastaa niin paljon (lue: liikaa ja perusteetta) niin haluaakin selitellä asioita itselleen ja katsoa sormien läpi ja antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen. Mieheni ei koskaan katsellut muita naisia ja oli muutenkin kovin kiinni. Elämä oli vuoristorataa. Yhtenä päivänä olin onneni kukkuloilla, toisena hän syöksi syövereihin ilman mitään kunnollista syytä. Ei hän suoranaisesti haukkunut, eikä ollut väkivaltainen. Toisaalta toisen itsetuntoa voi nakertaa tavalla tai toisella... Myös kuulosti tutulta tuo, että aina syy on muissa. Meillä syy oli aina ja viimeiseen saakka mussa, vaikka tein ja taivuin miten päin vain. Seksielämä oli jo ensimmäisenä vuonna tyyliin kerran kahdessa viikossa ja syy oli milloin stressi ja milloin yhteisten kavereiden puute (!). Miten tuosta edes on seksielämään vaikuttajaksi... Mutta syy siihenkin selvisi aikoinaan.
Ummistin kai tiedostamattakin silmäni näiltä puutteilta ja halusin lapsen hänen kanssaan, kun hänkin halusi. Enemmän kuin minä aluksi. Olimme olleet neljä vuotta naimisissa, kun lapsemme syntyi. Koko raskausaika oli täyttä helvettiä. Hän irtisanoi täysin henkisen tuen ja läsnäolon. Ei ollut muita naisia hän vakuutti. Loppuvaiheessa hän alkoi olemaan pois kotoa mitä ihmeellisimmin verukkein. Sitten kun tyttäremme syntyi, hän teki täydelliset oharit. Oli mukana leikkauksessa kyllä (johon meinasin verenhukan vuoksi kuolla), mutta sairaalaan tuli, kun muisti. Vauva oli lasten teholla, eikä hänelle tullut mieleenkään mennä katsomaan häntä ominpäin. Tämä oli täydellinen muutos ihmisessä, joka joskus oli mitä huomioonottavin ja lempein. Kun tokenin ja pääsimme kotiin homma paheni. Oli ensimmäisen yön kotona, mutta jo toisen poissa. Murtauduin viimein hänen vastaajaansa ja ketju alkoi selviämään. Hänellä oli suhde toiseen mieheen! Siitä alkoi entistä rasittavampi tunteiden vuoristorata, kun piti selvitä huonokuntoisena vauvan kanssa yksin. Mies muutti pois lopullisesti, kun vauva oli 6 viikkoinen. Mutta siitä selvittiin ja nyt elämä on suorastaan ihanaa :) Tästä on nyt kaksi vuotta. Epäilin myös, että hänellä olisi narsistinen luonnehäiriö, sillä hänen käytöksessään oli melkein kaikki kriteerit. Toisaalta ihan täysin empaatiton hän ei ole, joten olisiko kyseessä lievempi versio, tai kuitenkin hänellä on ongelmia itsensä kanssa.
Miksi kerroin tämän? Tunnistin jutussasi monta yhteneväistä piirrettä. En tietenkään epäile, että sinun miehesi olisi homo, mutta nuo ongelmat itsetunnon ja muiden syyllistämisen kanssa ovat vakavia. Tiedän, mitä on, kun haluaa uskoa ja luottaa, että tämä on vain huono vaihe. Niitä tulee kaikissa suhteissa. Mutta jossain kohtaa olisi syytä ehkä ottaa vaan järki käteen, ennenkuin on isompi soppa. Miksi minä en huomannut noita piirteitä ennen lasta... Tuo viaton lapsiparka tulee ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella kärsimään isänsä elämäntyylistä ja rikkinäisestä kodista. Vaikka yritän kaikin keinoin olla täydellinen, läsnäoleva äiti, se ei tietenkään ole mahdollista.
Kannattaisi ottaa ainakin aikalisä, jos mies ei suostu terapiaan. Meillä mies suostui viimein lähtemään, mutta se oli täysin yhtä tyhjän kanssa. Hän on karismaattinen ja löytää aina oikeat sanat jokaiselle ihmiselle, joten minä tunsin olevani vain raskaushormonien sekoittama vaimoparka. Kävimme kerran ja se siitä. Terapeutin näkökulma oli, että jos toinen haluaa mennä, niin anna mennä. Totta. Eikä siitä terapiasta ole hyötyä, jos toinen ei pysty avautumaan ja olemaan rehellinen niin itselleen, kuin muille.
Uskon, että sinulle käy vielä hyvin, jos uskallat lähteä ja luotat itseesi. Toisaalta kaikille ei käy yhtä hullusti, kuin mulle kävi ja mies voi olla parempikin versio. Mutta pidä silmät auki ja luota vaistoihisi!
Hei vielä!
Tuossahan jo itsekin epäilit narsistista häiriötä, kun lukaisin loputkin tekstit... Lue Raimo Mäkelän kirjoittama kirja Naamiona terve mieli - kuinka kohtaan luonnehäiriöisen? Siinä on mielestäni koottu tiiviiseen muotoon kuvaus tuosta luonnehäiriöstä. Narsisteilla taitaa ollakin oikeasti huono itsetunto, jota pönkitetään tai oikeammin paikkaillaan ja peitellään ylikorostuneena narsismina. He ovat karismaattisia ja vain "sisin" lähipiiri tietää heidän todellisen luonteensa. Ovat ovelia manipuloijia ja yleensä kukaan ulompaan piiriin kuuluvista ihmisistä ei voisi kuvitellakaan, että kyseinen henkilö on sairas. Hekin luulevat, että syy on esim. exässä tms. Ja näitä on paljon...
minusta tuntuu että suurin syy miehesi käytökseen (huuteluun ja mustasukkaisuuteen) on se päiväkirja. taisit sanoa että miehesi on mustasukkainen tuossa viestissäsi.ja jos se on pahentunut niin voi tietenkin laskea 1 1 eli päiväkirja suudelma. ja jos siellä päiväkirjassa on ollut sitten asioita mitä olet muitten miesten kanssa tehnyt ennen tuota parisuhdetta ja et halua tehdä nykyisesi kanssa, ja olet ollut heidän kanssaan intoimoisempi niinkuin tuossa kirjoittelit, että hän sanoi että et viettele häntä yhtä intohimoisesti kuin edelisiäsiäsi, niin hänen itsetuntonsa on voinut kärsiä siitä ja hän varmaan alitajuisesti pelkää menettävänsä sinut niille muille miehille kestä olet kirjoitellut. jos vielä vertailit häntä niihin muihin miehiin päiväkirjassasi esim. peniksen koot, sänkytaidot yms. ja hän ei ole sijoittunut parhaimmille sijoille niin seuraukset voivat olla kaksinkertaiset jos hän ei ole ennestään omannut hyvää itsetuntoa.
joten jos ajattelit saada kommunikaationne toimimaan taas, hänen pitäisi saada itsetuntonsa(luottamuksensa) takaisin. ja sinun pitäisi varmaan pönkittää sitä, koska se tuskin itsestään palaa, ja vakuuttaa hänelle että on sinulle ainoa mies maailmassa.
huom. sit jos se asia on näin. nämä on vain arvailuja. onnea matkaan! ja kaikkea hyvää teille.
Helposti käy niin, että jos alat miehen itsetunnon nostattajksi, alat elää jälleen miehen ehdoilla ja omat tarpeesi jäävät taka-alalle. Ja jokaisen pitää ymmärtää, ettei itsetunto kohene muiden puheilla, kun se on jo valmiiksi noin huono, kun miehelläsi näyttää olevan. Miehelläsi olisi terapian ja itsetutkiskelun paikka ja vastuun ottamista omista tunteista ja teoista. Ei naista vierelle nöyristelemään ja kantamaan jatkuvasti, sillä kierre on loputon.
luin sun kirjoitustasi. kuin olisit kirjoittanut miehestäni, paitsi että meillä ns ydin perhe, mutta kasvatusasioissa olemme kuin yö ja päivä, niikuin muussakin.
jaksamista sinulle, mihin ratkaisuun tuletkin.
itse löytänyt jonkinverran apua myös eroperhe.net sivulta.
muutes, tuo narsistinen luonteenhäiriö on niin harvinainen oikeasti, ja myös todella vaikeasti havaittavissa lähipiirissä, joten luulen että miehesi on niikuin minunkin; itserakas toisten passattaja, jonka elämä pyörii akan vahtimisessa, koska ei muutakaan osaa tai uskalla tehdä lyttyyn lyödyn itsetunnon takia.
itsetuntoa voi toki toisessa nostaa, mutta niinkuin meillä, kun yritän kannustaa miestä tekee jotain uutta hän pitää sitä v..luna tai haluna päästä eroon hänestä.
miehiä ei voi ymmärtää.
Jos ei viitsittäisi aina yleistää. Tuota yleistämistä näkyy niin usein, kaikki miehet on huonoja. Välillä tuntuu pahalta kun itse miespuolisena on perheessä se, joka pääasiassa hoitaa kodin, kantaa yksin vastuun lähes kaikesta ja vielä passaa vaimoakin ilman minkäänlaista kiitosta ja arvostusta.
Vai pitääkö minunkin sanoa, että naiset ovat vastuuta kantamattomia, laiskoja, kiittämättömiä, itsekkäitä ja tunteettomia kun puhun (vielätoistaiseksi)vaimostani.